Kuva Pientilalta joko vuodelta 1934, tai 1935

Kuva Pientilalta joko vuodelta 1934, tai 1935
Kuva Pientilalta joko vuodelta 1934, tai 1935

torstai 27. huhtikuuta 2017

Keittiön kalustaminen etenee

Vähintäänkin riittävän kauan kesken ollut keittiöprojekti jatkuu! Eikä nyt puhuta mistään pikkuisesta pintaremontista, vaan kaikki lattiarakenteet, ulkoseinien koolaus ja pellavalla lisäeristys, pinkopahvitus, hellan muuraus, kaapistojen teko ja muutama muu "pikkuhomma" on työllistänyt ihan mukavasti. Aikaahan tähän kaikkeen on mennyt monia vuosia, keittiö kun ei ole ollut ihan siellä tärkeysjärjestyksen kärkipäässä... Täällähän on ollut käytössä väliaikainen "kamarikeittiö", johon keittiötoiminnot siirtyivät aikoinaan. Viemäriä ja juoksevaa vettä ei kamarissa (tai muuallakaan talossa) ole ollut. No, nyt on. On tää hurjaa!

Keittiön alakaapin rakentelua.

Keittiiön olen edellisten vuosien aikana haalinut sieltä sun täältä vanhoja, kimpilevyisiä keittiökaappeja ajanjaksolta joka kattaa noin vuodet 1930-1955. Monenlaista kivaa kaappia on. Mutta alakaapistoa en löytänyt mistään... Siispä sellainen oli tehtävä! Samalla alakaappi piilotti sisäänsä lämminvesivaraajan, putkistot, sähkövedot ja muut tekniset asiat. Kaapiston alla on lattiakaivo ja valuma-allas. Jos sattuu vesivahinko, niin valuva vesi menee suoraan lattiakaivosta viemäriin, eikä jää kastelemaan lattioita.

On tää tarkkaa hommaa nääs!

Nupikoiden säätämistä.

Alakaapin ovet ovat vanhat, kierrätyksen hengessä Mesänkylän navetalta ilmaiseksi saadut. Sopii tyyliin aivan täydellisesti! Nupikat, eli vetimet sen sijaan niistä puuttuivat, mutta minulla oli jemmaksessa jostain entisöintiprojektista ylijääneet keittiökaapin vetimet, jotka oviin ruuvailin. Samanlaiset olin jo aiemmin laittanut myös yläkaappiin, eli tiskikaappiin. Siitä kun puuttui vetimet myöskin... Alakaappi on tehty puusepäntyönä helmiponttipaneelista ja maalattu pellavaöljypohjaisella maalilla.

Herrajjee! Vettä! Hanasta! Ei voi olla... Ooo...

...on se vettä. Huh!

Pientilallakin on nyt siis juokseva vesi ja keittiössä viemäröinti. On tää outoo. Mutta ehkä tähän tottuu. Kuten eräs työkaverini sanoi minulle, niin kuulemma on aivan normaalia että on juokseva vesi, tiettävästi lähes kaikilla suomalaisilla taloon tulee vesi. No tiiä sitte. Toisaalta elämä helpottuu, mutta sitten taas... Kyllä tästä ikäänkuin jotain nyt puuttuu? Kun ei tarvitse enää kauhoa vettä ämpäristä tai hellalla olevista kattiloista. Ja käydä ulkona pesemässä naamansa, olipa sää mikä tahansa.

video

Katsokaahan viteo, jolla Pientilan Ukko maistelee ensimmäistä kertaa vettä hanasta!

Tällee sitä ennennii vaa kuupalla lämpöset vetet emalikattilasta otettii.

Kaapiston valmistuttua siirryttiin sitten saman tien lattian kimppuun. Lankuthan ovat talon alkuperäistä tavaraa. Vain joitain yksittäisiä rikottuja lankkuja jouduin aikoinaan sihen vaihtamaan. Lattian huolellisen imuroimisen jälkeen paklasin sen. Tämän jälkeen muuan punasaappainen nainen hioi sen ja maalasi. Maalina oli tälläkin kertaa Sateenkaarivärien Lattiamaali, joka on osoittautunut monin verroin vaikkapa Uulan lattiamaalia paremmaksi. Ennen kaikkea kestävämmäksi ja sitkeämmäksi. Uulan maalin kun kuluttaa jopa se, että kani majailee samalla kohtaa ja lähtee siitä liikkeelle... No niin. Pahallehan tämä maali haisee, mutta liesituuletin päälle niin ei tarvitse sitä suotta nuuhkia!

Lattian paklausta.
Lattiassa oli satoja naulanreikiä,
sillä siinä oli lastulevyt ostohetkellä...

Keittiön ikkuna ja sen listoitusta.

 Myös listoitushommia olen tehnyt, samoin kiinnitellyt jo aiemmin tekemiäni ovipielilautoja. Ikkunanpielilaudat sen sijaan oli tehtävä yksilöllisesti ja vasta sitten, kun kaapisto valmistui. Listat kun on kolottu kaappien mukaan... Vähän listahomma on vielä kesken, mutta kaippahan sekin aikanaan valmistuu. Tai sitten ei, eikös jokaisessa talossa ole aina se viimeinen lista kiinnittämättä? :D

Punasaappainen lattiamaalaaja työssään.


Punasaappaisen naisen mielestä talossa pitää olla keittiö. Taitaa tuo ihan asiaa puhella...

perjantai 3. helmikuuta 2017

Eläintenhoitajakoulutus suoritettu

Valmistuin viime vuoden loppupuolella eläintenhoitajaksi. Ammattinimikkeeni on nyt
eläintenhoitaja, tai oikeastaan ammattinimikkeeni on maatalouslomittaja. Koulutukseltani olen siis eläintenhoitaja. Koulutus, jonka kävin, on maatalouden perustutkinto, eläintenhoitajan osaamisala. Tämä tarkoittaa sitä, että minulla on valmiudet toimia eläintenhoitajana maatiloilla, eläintarhoissa ja kotieläinpihoilla. Sen lisäksi minulla on riittävä koulutus vaikkapa oman maatilan pyörittämiseen, tämä koulutus kun ylittää ne vaatimukset, joita maataloustukien hakemiseen vaaditaan. Voin työskennellä yrittäjänä tai palkansaajana- kaikki onnistuu.

Ammu rentoutuu kukkamaassa.

Tämän plökin yksi tarkoitus oli kertoa muun ohella eläintenhoitoalan opinnoista, mutta niistä kertominen jäi selkeästi vähäisemmäksi kuin perinnerakentamisesta kertominen. Yksi syy tälle on ollut se, että koulutuksesta ylipäätään on ollut melko vähän mitään kerrottavaa, suurin osa opiskelusta kun on tapahtunut joko kotona alan kirjallisuutta lukien tai sitten työmailla normaalin palkkatyön ohessa. Se onkin ollut parasta oppia- tekemällä oppii ja virheitä tekemällä vielä paremmin, tämähän on yksi Pientilan aforismeista, joista voit lukea lisää napauttamalla tuossa ruudun oikeassa reunassa olevaa linkkiä, jossa lukee "aforismit". Lisäksi toimiessani lomittajana yksityisillä maatiloilla en suinkaan ole voinut "raportoida" heidän eläinsuojissaan olevista eläimistä ja työnkuvastani mitään- olenhan vaitiolovelvollisuuden omaava alan ammattilainen, ja työni yksi osa-alue on luotettavuus.

Aloitin maatalouslomittajan työt täysin tyhjästä, mitään koulutusta tai työkokemusta minulla ei ollut ennen ensimmäistä työpäivääni. Ensimmäinen paikkani oli hevostila. Hevosista minulla on ollut kokemusta nuoruudessani, joten sen "meriitin" turvin pääsin lomittajaksi, ensin hevoslomittajaksi ja myöhemmin lomitin kaikkia 69 km säteellä olevia tiloja, riippumatta niiden eläinlajeista. Ainoastaan sikaloissa en ole ollut, koska niitä ei seudulla juurikaan ole.

Ammu alkutalvella.

Nautaeläimet nauttivat pikkupakkasillakin ulkoilusta
ja samalla niiden sorkkaterveys paranee.

Eläimen tulee osata seistä paikallaan eläintenhoitajan niin päättäessä.
Huomaa löysällä oleva riimunnaru.

Luottamus. Ystävyys. Lehmä on ystävä.

Leppoisan letkeää käppäilyä pitkin kylätietä-
rynnimistä tai jyräämistä ei tapahdu.

Aloitettuani lomittajan työt innostuin muutenkin eläintenhoidosta ammattina. Harrastuksenahan olen eläimiä hoitanut aina- tai oikeastaan kyseessä on elämäntapa. Hakeuduin sitten alan koulutukseen täynnä intoa uuden oppimisesta, mutta koin jonkinasteisen pettymyksen koulutuksen laadun vuoksi. Sitä oli aikuispuolella vähän ja sekin oli ajoittain heikkolaatuista. Otin kuitenkin kaiken oppimani ilolla vastaan ja kävin koulussa myös niinä päivinä kun se ei olisi ollut oppimisen kannalta järin tarpeellista. Opiskelin innolla.

Todistukseen kirjattiinkin lopulta kaikista käymistäni kursseista kiitettävä 3, kun asteikkona oli 1-3 kolmosen ollessa paras. Kaippahan se jotain kertoo innostuksestani alaani kohtaan. Vaikeimmaksi kurssiksi osoittautui maaseutuyrittäjyys, siinä kun pitää omata valmiudet toimia yrittäjänä maatilalla. Joten verotus, maataloustukien haku, ALV- verokannat ja lainsäädäntö piti omaksua hyvin pärjätäkseen tutkinnon osan näytössä. Minä tein näyttötyön vasikkakasvatuksesta. Tuota työtä varten jouduin etsimään tietoa mitä moninaisimmista lähteistä, maatiloilta ja lihataloilta. Pienistä osasista sain sitten koostettua katetuottolaskelman joka yllättäen osoitti, että välitysvasikoiden ternistä teiniin- kasvatus on kannattavaa jopa kokonaan ilman maataloustukia! Miksi sitten niin monella maatilan omistaalla menee niin huonosti?

Eläintenhoitajan urani jatkuu tästä eteenpäinkin, vaikka koulutus päättyikin. Jatkan tälläkin hetkellä kahden eri lomituksen paikallisyksikön alueella lomittajana ja vastuualueenani on 5 eri lähikuntaa. Lisäksi vanha navettani valmistunee ensi talveen mennessä, jolloin sinne muuttaa ensimmäiset eläimet vuosikymmeniin. Lisäksi syksyllä on alkamassa alan jatkokoulutus, johon mitä ilmeisemmin hakeudun opiskelemaan eläintenhoitajan ammattitutkintoa.

Joten pysykäähän linjoilla myös te, jotka seuraatte plökiäni eläintenhoitajan näkökulmasta!

maanantai 5. joulukuuta 2016

Muisteluita menneistä töistä: Päärakennuksen perustus,- kengitys- ja lattiatyöt, osa 2, rossipohjien rakentaminen.

Lukijatoive! Minulta on pyydetty kirjoitusta rossipohjien teosta talooni. Talossanihan ei ollut ostohetkellä enää rossipohjia, vaan sokkeli oli täytetty maa-aineksella. Tuosta lisää tekstissä: http://pientilanukko.blogspot.fi/2015/12/muisteluita-menneista-toista.html

Rossipohja, myös täytepohjana ja tuulettuvana alapohjana tunnettu konstruktio on oman näkemykseni mukaan yksi parhaita alapohjarakenteita. Se sopii aivan yhtä hyvin uudiskohteeseen kuin ikivanhaan hirsitaloonkin. Vanhaan taloon sopii toki myös multipenkki, eli multapenkki, mutta nykyajan ihmisen laiskistuessa entisestään sen huollontarve, eli alimpien hirsien vaihtaminen 50 vuoden välein on olevinaan liikaa...

Talossani on umpisokkeli, joka siihen on tehty vuoden 1949 laajennuksen yhteydessä. Vanha osa on ollut kivien varassa, mutta kivet on kaadettu sokkelin valun aikoihin ja alapohja täytetty samalla kertaa maalla. Tähän umpisokkeliin oli tehtävä ns. kissanluukut ilmankierron aikaansaamiseksi. Ne oli helpoin tehdä timanttilaikalla ja hiltillä sahaten ja poraten. Loppuviimeistelyssä käytin myös kivitalttaa ja moskulaa. Jälki on riittävän hyvää ja vastaa lähes valupinnan jälkeä, vaikka työläs olikin tehdä. Samalla kertaa timanttisahasin myös alustaan menevän oven, ovestahan onkin julkaistu kuvia ja videokin aiemmin. Tuon oven kautta kannoimme isäni kanssa pois valtavat määrät sokkelista kaivettua maata, kiviä ja betoninpalasia.

Alapohja tyhjennettiin kallionpintaa myöten. Työ tehtiin erittäin huolellisesti ja yhtään maata ei jäänyt alapohjaan. Kallio pestiin lopuksi vedellä, jotta mitään kosteutta kerävää maata (lue: mikrobien kasvu-alustaa) ei jäisi sinne. Pesun jälkeen vanhaa, säästettävää sokkelia oli vahvistettava sisäpuolelta ja uudelle puolelle oli rakennettava kokonaan uusi sokkeli vanhan, tai no, uuden, siis pula-ajan sokkelin tilalle. Se mureni käsiin, koska betonia oli käytetty todella säästeliäästi. Vanhan puolen sokkeli sen sijaan on parempaa betonia ja se on ehkäpä tehny jo aiemmin. Siispä rakennus oli nostettava ilmaan, sokkeli purettava alta ja valettava tilalle uusi sokkeli. Tämä tarvitsi onneksi tehdä vain uudelle puolelle, huh...

Talo ilmassa ja uusi sokkeli muodostuu vaihe vaiheelta.

Uuden sokkelin valaminen olemassa olevan talon alle ei ole niin monimutkaista, kuin ensiajattelulla saattaisi luulla. Ideahan on vain nostaa taloa ilmaan, tukea se sinne erilaisten pönkkäsysteemien varaan tukevasti, poistaa vanha sokkeli ja tehdä uusi. Käytännössähän työ on melkoinen, mutta kuitenkin se on selkeää hommaa, joka valmistuu vain sillä, että ryhtyy tekemään sitä.

Kamarin päätyä.

Myös erilaiset vettä johdattavat tai
seisottavat kalliotaskut on syytä ummistaa.

Pönttöuunin uusia perustuksia.

Tuo on tärkijä läpi! Ilmanvaihto alapohjaan siis.

Vanhan ja uuden sokkelin yhtymäkohta. 

Raudoitushommii...


Samoin uunien ja piippujen perustuksia oli vahvistettava valamalla. Pönttöuunille, joka tuli toiseen kamariin, oli valettava kokonaan uusi perustus, koska paikalla ollut kamiina ei sellaista ollut vaatinut. Siispä betonihommia oli tiedossa eräänä kesänä melkoisesti. Kaikki betoni myllättiin itse ja se tuotiin ämpäreillä kantamalla sisälle. Betoniauto ja kärsä? Mitä se on, jotain nykyajan hömpötystä, eks vaa? :D

Alapohjan kantavat rakenteet tehtiin perinteiseen tyyliin kivistä latomalla. Tarkoitukseen soveltuvia lohkokiviä haettiin paikalliselta kivilouhimolta ja muutamia luonnon muovaamia sopivan lätysköitä kiviäkin oli työn edistyessä laitettu tarkoituksella sivuun. Tulipa käyttöön jopa muutama talon alkuperäinen, vuoden 1949 aikoihin tehdyn laajennuksen tienoilla hylätty nurkkakivikin.

Näiden kivien ja sokkelin sisäpuolelle muodostuneen "kynnen" päälle alkoivat alapohjan kantavat rakenteet hahmottua. Lattian alin, kantavin rakenne muodustui pyöreistä hirsistä, jotka sovitettiin paikalleen kirveellä. Näiden päälle ristiin tuli 2"x8" lankut syrjälleen. Rossipohjan aluslaudoitus tuli suurelta osin tuon hirren kylkeen kannatinrimojen varaan, joten eristetilaa on noin 28-30 cm. Muistaakseni tuo määrä eristettä riittää jo nykyaikaistenkin rakennusmääräysten mukaan melko hyvään energialuokkaan. Ja, pakko myöntää vaikka itse sanonkin, lattiat ovat lämpimät, eivätkä vedä tai höngi kylmää. Alalaudoituksen päälle kun on huolellisesti niitattu tervapaperi, eli nykyisin bitumipaperi. Sen päällä on selluvillaa tuo mainittu määrä ja selluvilla on ylitäytön sullonnan  jälkeen päällystetty ilmansulkupaperilla, joka ei sisällä muovia. Vasta sen päälle on päässyt naulaamaan lattialankut, jotka nekin ovat 1"-2" vahvuista ja jopa 30 cm leveää tavaraa. Ei siis todellakaan mitään pikkutikkua.

Keittiön lattiarakenteita.

Pirtin lattia on hyvällä mallilla. Alapohjan laudoituskin on jo paikoillaan.
Huomaa runsas eristetila!

Alapohja alapuollta. On tärkeää, että hiirulaisille ei jätetä
houkettelevia kolosia, joista mennä sisään vällyihin.

Uunien ja piippujen perustusten ja sokkelin vahvistusvalut tapahtuivat siten, että vanha murentunut betoni hakattiin pois. Jäljelle jäävä ehjä osuus ja luonnonkivet ym. pestiin huollisesti. Tämän jälkeen niihin porattiin tartuntoja betoniraudoitusta varten. Kaikki betonityöt on raudoitettu, pienimmätkin vahvistukset. Valuille tehtiin vormut ja ei kun kuraa täyteen!

Pirtin jo edesmenneet lattiarakenteet- kappas,
kun on lahoa. eihän sitä täällä yleensä... :D

Nämäkin kaikki maat siirtyivät ulos- ämpärillä. Kuva pirtistä.

Tässä jo pirtin lattia paklausta.
Siihen naulatut lastulevyt kun olivat jättäneet "miljoona" naulanreikää.

Jo paistaa aurinko Pientilalle- kaamos on päättynyt, jee!
Kamarien lattioihin on tässä puhallettu selluvillaa. Ylitäyttö ja sullonta erityisesti seinustoilla on oleellista.

Kamarin lattiat valmistumassa.

Kaikki betonityöt myös piettiin niiltä osin, kuin ne ovat tekemisissä puuraknteiden tai lämmöneristeiden kanssa. Samoin jos betonilla on olemassa mahdollisuus nostaa kapillaarista kosteutta siten, että se saa vettä jostain, on se pietty. Tai oikeastaan, kylmäbitumoitu, mutta ideahan on sama: tehdä betonista vedenpitävää. Uuden sokkelin ulkopuolelle, siis ulkoilman puolelle, valoin s-30 sementtilaastista liippaamalla vedenohjauskourut, jotka estävät rakennuksen ulkopuolelta, mäen laelta valuvaa vettä kulkeutumasta rakennuksen alapohjaan. Ja yllättäen ne myös toimivat, rakennuksen alla ei ole käytännössä koskaan valumavesiä.

Alapohja toimii, sen ilmanvaihto toimii, rakennus seisoo tukevasti sokkelin päällä ja lattiat ovat lämpimät. Eivätkä edes kasva sieniä... ;)

Tavoite on saavutettu.

Seuraavassa numerossa sitten pääraknnuksen kengittäminen- taattua epäkronologiaa Pientilalta!

perjantai 5. elokuuta 2016

Pientilan Tietotoimiston uutisia: Vanhan navetan kuulumisia

Video Teille, kansalaiset! Tällä kertaa tehdään pieni tilannekatsaus vuonna 1944 valmistuneen hirsinavetan tämänhetkiseen tilanteeseen. Sanat puhukoot puolestaan.

video

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Tulkaa, sillä kaikki on valmista. Vanhassa saunassa siis.

Otsikkoahan nyt ei tietenkään kukaan usko, sillä eihän mikään vanha rakennuskohde tule koskaan valmiiksi. Voi olla, että sillä hetkellä työt on saatu näennäisesti päätökseen, mutta muutaman ajan kuluttua, olkoonpa vuosi, kaksi tai kymmenen, niin jotain tekemistä aina löytyy. Uudelleen ja uudelleen. Elämän kiertokulku on loputon ja sama koskee myös vanhoja taloja. jokainen sukupolvi vuorollaan on vastuussa niiden säilyttämisestä.

Mutta tällä erää, nyt todellakin sauna on valmis.

Ja kuuleman mukaan myöskin ihan kelpoisesti onnistunut. Happea tuolla riittää vaikka kuinka, kiitos rakolattian ja kertalämmitteisen kiukaan. Ei tarvitse pelätä, että saunaan pyörtyisi hapenpuutteessa. Siellä voi siis löylytellä uskomattoman pitkiäkin aikoja ja ainoa seuraus siitä on rentoutunut olo.

Tässä muumata kuvatus teille uskolliset lukijani. Ja toki myös teille, jotke ette uskollisia ole olleet, mutta kuitenkin joskus poikkeatte katselemassa.

Olen tyytyväinen lopputulokseen.

Sarjamme saunan vaiheista päättyy toistaiseksi tähän.

Tolppalauteet. Ilman yhtäkään rautaosaa, ruuvia tai naulaa.

Tähän kuvaan kiteytyy koko vernissatun puun idea:
Kertaalleen käsitelty puu hylkii vettä paremmin, kuin mikään saunasuoja.
Ja nehän ovat muovia ja tuhoavat puun altaan...

Juku väitti tässä aiemmassa saunapostauksessani tekemääni
saunajakkaraa pieneksi penkiksi...
Siispä tein myös sellaisen, etteivät mene käyttötarkoitukset
vahingossa sekaisin... ;)

Hogfors Rapid Nro 20.
Nimensä mukainen pieni, nopea ja tehokas puuhella,
Tällä lämmähyttääpi saunakamarin hetkessä kuumaksi ja
voipa sillä keitellä vaikka pannukahveetakin.

Uudet sähkötkin saunaan piti toki tehä...
Ja tyylin mukaan, kuinkas muutenkaan.

Saunakartanolla oli epämääräisiä lahokantoja, pusikoita ja teräviä kiviä.
Tasailin pihaa vähän, kuitenkin siten, että se yhä näyttäisi vanhan saunan pihalta,
eikä golfkentältä, tai tusinapakettitalon piharatkaisulta.
Saunakamarin kalusteita. Vielä jokin pikkukiva vanha pellavapöytäliina tuohon
ja sitten jokin savivati, jossa säilyttää tuluksia, ah!

Palaan seuraavissa kirjoitelmissani muihin rakennuskohteisiin. Tai sitten johonkin muuhun aiheeseen. Mistä sitä etukäteen voi tietää, ennen kuin painaa nappia, jossa lukee "julkaise".

lauantai 11. kesäkuuta 2016

Mistä tämä kaikki hulluttelu on alkanut??

Tänään muistellaankin tosi vanhoja. Eli minua. Ja tarkkaan ottaen sitä, mistä tämä minun perinnerakentamisinnostukseni on lähtöisin. Mistä se on alkanut ja miksi. Mikä on ollut alkusysäyksenä perinnerakentamiselle, sen ideologialle ja rakennustavalle. Toisin, kuin tästä aloituksesta voisi päätellä, en nyt aio porata päähäni kolmatta silmää, jonka kautta jalot ajatukseni pääsevät valloilleen, vaan tarkoituksenani on esitellä paljolti kuvallisen ilmaisun kautta niitä rakennuskohteita, joita olen tehnyt ennen kuin minulla oli tätä Pientilaa. Teen tänään poikkeuksen, joita en tule tekemään montaa: kerron jotain siitä, mitä olen ollut ennen tänne tuloani ja mitä olen puuhastellut silloin.

No, rakennellut kaikkea, tietenkin...

Aivan totaalisena alkuna taisi olla jokin varhaislapsuuteni joulu, jolloin sain joululahjaksi sarjan työkaluja. Olisinko ollut vielä edes koulussa, tuskinpa. Olin ehkä viivivuotias. No niillä ja muutamalla muulla työkalulla tein sitten paikalliselta sahalta saamistani pintalaudoista ja rimanpätkistä pienen mökkerön. Kyllä, se oli mökkerö, ei niinkään maja. Aikanaan se katosi maailman tuuliin, mutta innostus jäi. Pysyvästi.

Tuon mökkerön jälkeen ryhdyin 12 vuotiaana askartelemaan jostain isäni työmaasta yli jääneistä pattinginpätkistä "hirsimökkiä" Tein sen siis salvostekniikalla. Tuo mökki on takuulla yksi suomen pienimmistä rakennuksista, mutta se on näihin päiviin asti palvellut koto-kotonani pikkulintujen jyvämakasiinina. Tuon rakennuksen pihan tein myös ensimmöisen peltoni, tai no, pikemminkin kasvimaan. Siis metsään...

Pikkuaittani, yksi lapsuuteni saavutuksista. Aloitin tekemään tätä ollessani 12 vuotias.

Pikkuaitassa on myös lasi-ikkuna.

 Tuon pikkuaitan rakentamisesta jäi jonkinasteinen palo salvosrakennetta kohtaan. Vaikka se ei varsinainen hirsirakennus vielä ollutkaan, niin se kuitenkin avasi näkemyksiä muun ohella pitkänurkkaisen sahanurkan maailmaan. Olin jo tuolloin lukenut valtavat määrät kirjallisuutta koskien suomalaista talonpoikaistaloa, perinne- ja hirsirakentamista sekä perinteistä pintakäsittelyä. Tuollaista intoa ja kokeilunhalua piti päästä hyödyntämään. Siispä kirves teräväksi ja metsään!

Olin ottanut sen viimeisen askeleen, jonka jälkeen ei ollut enää paluuta tavallisten kunniallisten kansalaisten pariin. Olin ryhtynyt perinnerakentajaksi. Olin metsässä, minulla oli kirves, justeeri ja kuorimarauta. Eikä traktoria, vaan vetokapula ja veijerilenkki... Näillä välineillä isäni kanssa kaadoimme, karsimme ja kuorimme tukit. Osa niistä kannettiin metsästä olkapäällä, osa vedettiin perässä. mutta ne tuotiin ihmisvoimin pihaamme. Se oli fyysisesti kovaa työtä 13 vuotiaalle pojalle.

Noista tukeista sitten palhosin päät Bilnäsin veistokirveellä. Nurkkakiville alkoi nousta aavistuksen itäistä rakennusperinnettä omaava pitkänurkkaisena salvottu aittatyylinen rakennus. Varaus on umpinainen ja tilkkeenä on käytetty sammalta. Joka kannettiin metsästä säkillä, kuinkas muuten.

Perimmäisenä ajatuksena tässä rakennuksessä oli se, että teen siihen kaikki osat aivan itse. Ja niin tein. Taoin saranat, pultit, ikkunan haat, pielilautojen naulat. Kaikki itse. Tein jopa oven puukoppalukon avaimineen takomalla.

Rakennuksessa on tervattu lautakatto. Ja kuinka ollakkaan, myös terva piti olla itse tehtyä, siispä oli lähdettävä hakkuuaukealle kantojen nostoon ja valmistettava pieni tervatehdas.

Rakennus valmistui aikanaan vuonna 2001, enkä mielestäni ollut tuolloin kovinkaan vanha. Olin nimittäin 16 vuotias. En ehkä ollut kovinkaan tyypillinen "nykynuori"? Vai mitä mieltä olette?
Pieni hirsiaittani. 13 varvia hirsiä.

Aitassa on myös ikkunat, koska se on sisustettu mäkitupalaistyyliin.

Tekemäni ovi saranoineen. Saadakseni taottua nuo valtavat saranat,
oli niitä varten valmistettava kokonaan uusi, iso ahjo.
Ovi sisäpuolelta. Tätä ovea ei tehty ihan vartissa.
Tuo on käsin höylättyä lautaa...

Erääseen hirteen merkitsemi "tilannekatsaus".
Hirsi on siis veistetty paikalleen tuona päivänä.

Ja tuona päivänä veistin rakennuksen viimeisen hirren. Olin 16 vuotias.

Kirveellä veistämääni seinää ja nurkkaa.

Aitta sisältä. Juuresta rakennettu pöytä ja renginkaappi ovat tekemiäni.
Olen aina kerännyt vanhaa tavaraa, siispä sitä on myös tuolla.


Hieman nostalgiaa välillä.
Tässä teen riukuaitaa 14 vuotiaana....

...ja tässä olen salvoksella...

...tässä puolestaan on meneillään viimeisen pitkänseinän hirren sovittaminen paikoilleen.
Tellingit? Pöh, mitä ne ovat. (Jälkeenpäin ajatellen: tyhmyyttä tuollainen piittaamattomuus.)

Jossain vaiheessa ehdin tekemään myös tuollaisen tsasuonan hirsityöt. Varsinaisesti tämä on isäni projekti, mutta kirvestyöt ja vähän muutakin, kuten ovat ja takorautatyöt tein minä.

Tämä oli melko mielenkiintoinen veistettävä.
Itäisen, ortodoksisen perinteen mukainen tsasouna.
Hämeessä... 
Rakennus on hyvin omaleimainen ilmestys.
Tekemäni ovet ja saranat ja haka.
Ovessa on pintakäsittelynä tervan,
puutärpätin ja vernissan seos.
Lyijylasi-ikkunat sopivat hämmästyttävän hyvin tsasounan tunnelmaan.
Että semmottia...

Ehkä nyt ymmärrätte paremmin, miksi olen päätynyt hankkimaan vanhan hirsitalon ja kunnostamaan sen ääripuritaanisin menetelmin.