Kuva pientilalta joko vuodelta 1934, tai 1935

Kuva pientilalta joko vuodelta 1934, tai 1935
Kuva pientilalta joko vuodelta 1934, tai 1935

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Hevosmetsäajokurssilla Ikoollihih

7. päivä maaliskuuta oli jälleen eräs etappi tässä omassa elämässäni. Etappi siinä mielessä, että silloin oli hevosmetsäajon perusteet- kurssi. Tai pitänneekö sanoa pikemminkin alkusysäys, eikä niinkään etappi? Noh, joka tapauksessa olin siis kurssilla, jolla ensimmäistä kertaa tässä elämässäni ohjastin työhevosia. Aimmin olen joskus noin 13 vuotiaana ohjastanut kerran ravuria joten koko ohjastaminen oli minulle uutta ja työhevosetkin näin konkreettisena tapauksena samoin. Työheboiset ovat kuitenkin yksi kiinnostukseni kohde muun eläinalan ohella ja haluankin lisätä osaamistani tuolla sektorilla. Siksi kävin tuon kurssin.

Olen hankkinut ensimmäiset omat hevostyökoneeni jo joskus 10-15 vuotiaana, paljon ennen kuin minulla oli mitään hajuakaan tästä Pientilasta. Jokin suuri visio minulla on kyllä aina ollut vanhoja työmenetelmiä ja maatalouden töitä kohtaan. Olenkin aina ollut hieman kansanperinteen elävöittämä tapaus. Yksi haaveistani kun on joskus tehdä täällä Pientilallani peltotyöt konevoiman sijaan moottorilla, jonka lämpö ei nouse yli 37,2- 38,2 celssiusasteen.

Perinteisestihän maaseudulla lähes jokaisessa talossa oli työhevonen, jopa kaksikin. Hevosta käytettiin näillä korpimaiden pientiloilla kesäisin peltotöissä, niin äestyksissä, kuin kynnöilläkin. Talvisin suuret joukot pientilallisia siirtyi valtion metsiin ajamaan tukkia vesistöjen ääreen, jokien suvantoihin ja järvien jäille. Kevään tullen tukit uitettin jokia ja puroja pitkin paikkakunnan teollisuuslaitoksiin.

Halkoa ajamassa.
Päivämme kurssilla alkoi kahvittelujen merkeissä. Kävimme välillä katsomassa ulkolaisilla valjailla työvaljastusta ja itse pyysin nähdä myös perinteisen kotimaisen luokkivaljastuksen. Perinneukkona luokkivaljastus ja suomenhevoset on se yhdistelmä, jota eniten arvostan, mutta kyllä nämäkin lempeät jättihevoset ulkolaisine valjaineen arvonsa ansaitsivat. Sitten söimme ruokaa, jota oli varsin riittävästi... Ylipäätään kurssilla ei nälkä riivannut, sillä niin moneen kertaan siellä syötiin ja kahviteltiin, että mielestäni kurssimaksu kattoi vain ruokailut ja kahvittelut ja opetuksen saimme kaupanpäälle!

Pikkuhummat.

Onko mäkivyö riittävän kireällä? On.
Miika Åfelt selittää, kuinka aisankannatusremmillä
voi joko keventää, tai painottaa luokkia.

Pieni ammuystävä. Tämä se kavereineen karkasi kesken kurssin...
Koulutuksemme alkoi omassa "alokasryhmässäni" jättimäisen, kolmen penkkirivin reen ohjastamisella. En eläissäni ole vielä moista rekeä missään nähnyt! Koostaan huolimatta se oli kuitenkin helppo ohjastaa ja reki kääntyi yllättävän pienessä tilassa, se kun liukuu sivuttain, eikä "kiskoilla", kuten juna.

Julmetun kokoinen reki ja ensimmäinen ohjastaminen lähes kahteenkymmeneen vuoteen!

Maalaismaisemassa.
Koivutukkien juontoa "helheisiin" kiinnitetyllä juontosaksella.

Ruotsalainen vempautusrauta tositoimissa. Rangan toinen pää nostetaan
 raudan päälle ja sitten omalla painolla painetaan
puun toinen pää ylös ja vempautetaan se rekeen.
Aatelkaas, tääkin tartti hakea ruattista tää kikka...
Nykykalustoa.

Tässä kärryssä on apumoottoriveto ja hydraulinen kuormaaja, sekä työvalot!
Työkengitys. Hokkeja käytetään jopa kahdeksan per kenkä.

Kengityksen tarkistus.
Varsinaista metsäajoa saimme kukin kokeilla niin halkojen ajossa, kuin koivutukkien juontamisessa. Ajoimme myös rankatavaraa. Tukinjuonnossa käytimme tyypillistä, myös traktorien juontovinsseistä tuttua kolmileukaista juontosaksea, joka oli mallia ketunrauta. Se kiinnitettiin kapineeseen nimeltä "helheet". Suomen armeijan kirjassa "Hevosopas" vuodelta 1962 moiset löysät aisat tunnetaan kokonaisuutena nimellä "käsihevonen". En tiedä, mistä sana helheet ovat peräisin, se lienee pikemminkin jonkin tietyn paikkakunnan murteellinen ilmaisu.

Tässä mystisten "helheiden" demonstraatiota.
Suomalainen luokkivaljastus kera "helheiden".
Ameijan hevosoppaan mukaan tämä helhehevonen onkin käsihevonen.
Koulutuksesta jäin nyt sitten sellainen iili, että kyllä se oma hevonen on tosiaan hankittava. Tämän tueksi ostinkin jo kahdet valjaat, umpilänkivaljaat raskaaseen työkäyttöön ja perinteiset luokkivaljaat kevyempään kärryajeluun. Valjaista lisää kuvien muodossa joskus tulevaisuudessa!

Ja jos joku ihmettelee, että mikä se on se Ikoollih, niin se on Ikaalinen ikaalislaisten kielellä. Ikoollihih on siis yhtä kuin Ikaalisissa... :D

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Pientilan Ukko puhuvana mannekiinina mainoksessa.

No nii, kaikkea se koulunkäynti teettää... Muutama aika sitten olimme muina eläintenhoitajaopiskelijoina opettelemassa koulun putkilypsykoneiden toimintaa, kun joukko jonkin mainosfirman tai sen sellaisen väkeä tuli pyytämään meidän ryhmästämme vapaaehtoisia kertomaan alan opiskeluista ja omista tulevaisuuden näkymistään. No, en varsinaisesti ollut vapaaehtoinen, koska opettajamme ehdotti minua tuohon hommaan, kun olen vähän tällainen "kiintiömies". Käytännössä kun olen ainoa mies eläintenhoitoalalla koko koulussa...

Tässä video jolla puhun ja esittäydyn kahdessakin eri osuudessa. Kaikki alasta ja aiheesta kiinnostuneet voivat lukea asiasta lisää tästä linkistä.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Muisteluita menneistä töistä- Kuisti

Jo useita kertoja lupailemani ja Teidän lukijoiden pyytelemä "Muisteluita menneistä töistä"- kirjoitussarjani alkaa! Ensimmäisenä kerron päärakennukseni kuistista, ihan vain siksi, että se on parhaillaan ajankohtainen asia. Askartelen kuistiini noita ikkunoita, joita ilman se on ollut jo parisen vuotta... Tietysti olisi loogista aloittaa tällaisen juttusarjan kirjoittaminen vaikkapa ostohetkestä, tai sitten perustusten korjaamisesta, mutta kuten elämä yleensäkin, ei tämä kirjoittelusarjanikaan noudata mitään logiikkaa. Kirjoitan mitä kirjoitan ja mistä kirjoitan. Kunhan nyt jotain kirjoittelen! Eiköhän ne ostohetken kunnot ja perustusten korjailutkin sieltä aikanaan ilmesty kaiken kansan luettavaksi!

Päärakennukseen ei alunperin ole kuulunut kuistia. Ei ainakaan tässä laajennetussa asussa. Silloin, kun päärakennukseeni kuului vain savupirtti ja keittiö, eli ennen vuotta 1949, on tässä saattanut olla kuisti, mutta koska mitään varmaa dokumenttia ei asiasta ole säilynyt, on siltä osin kaikki pelkkää arvailua.

Pientilan päärakennuksen suurtilamainen kuisti.
Talon entinen isäntä koirineen.
Silloinen ulko- ovi on harmillisesti kadonnut jonnekin.

Koirankoppikuisti.
Kuin suoraan 90- luvun omakotitalosta tai mistä lieneekään...
Ei kuitenkaan vanhasta talosta, maaseudulta!!

Tämä kirjasta kopioitu kuva toimi muutaman muun
ohella innoittajana nykyisen kuistini mallille.
Inhokkikuisti vielä kerran.




















Jossain vaiheessa, ilmeisesti 90- luvulla kuisti kuitenkin paikallisen timpurin toimesta oli talon päätyyn askarreltu. Kuistissa ei ollut sokkelia ja routa- aikoina sen ovi aukeni- jos aukeni. Kuisti siis liikkui vapaasti miten sen mieli kulloinkin teki. Lattiakin oli vain mallia terassi, jonka sitten kuistin purkamisen yhteydessä siirsin rantaan ja tein siitä osan laituriani- painekyllästettyä terassilautaa kun oli.

Alusta lähtien minulle oli selvää, että moinen kuisti ei talooni jää, sen enempää tyylinsä, kuin rakunnusteknisen laatunsakaan vuoksi. Kuisti siis koki purkutuomion ja se lähti lätkimään yhtenä ensimmäisistä päärakennusta koskevista purkutöistä.

Halusin kuistin, jossa olisi kakskytluvun tyyliä, kuten talonikin on. Halusin myös, että kuisti on lämpöeristetty ja että siihen on mahdollisuus tehdä erillinen pesuhuone vesipisteineen. Tämä siksi, että en joutuisi hankkimaan pesukonetta keittiööni tai jotain muuta yhtä vaarallista. Vuotava vesi kun on puutalon surma.

Kuistin pohjat kaivettiin aina kallioon asti. Jopa kalliota joutui työstämään kiilaten ja lohkoen, sekä timantilla sahaten salaojien ja sadevesiputkien mahduttamiseksi sokkelin alle. Tällä kertaa kuistiin siis tuli sokkeli. Kun itselleen tekee, ei ole varaa oikoa missään ja kaikki työt tulee tehdä siten, että niiden laatu ei jää harmittamaan sitten eläkeukkona. Sokkeliin tuli myös pikeykset vesieristeeksi ennen pesutilan harkkomuurausta. Tässä annoin nykyajalle periksi, ihan vaan sokkelin lämpöeristävyyden vuoksi...

Uuden kuistin sokkelin kaivuutyömaata 2010.
Pesuhuoneen oven paikkausta.
Kuka lieneekään sitä joskus moisesta paikasta järsinyt...




















Itse kuisti on rankorakenteinen, perinteiseen tyyliin kenttiin jaetulla ulkovuorauksella ja sisäpaneloinnilla vuorattu. Siinä on kuistin puolella 100 millimetrin pellavaeristys seinissä, katossa 150 mm. pellavat ja lattiassa noin 200 mm. selluvillaa. Pesuhuoneen puolen seiniin tullee noin 150-200 mm. pellavaeristettä ja kattoon noin 200 mm. Ulkovuorauksen alla on tuulensuojalevyt, katossa pontattu tuulensuoja- aluskate- yhdistelmä (näppärä keksintö!!) ja sisäpuolella paperinen ilmansulku. Katteena on saumarimahuopa varustettuna alushuovalla.

Kesän 2011 sokkelin valuhommia.
Liippasin sementtilaastista tuollaiset "vedenohjaimet" sokkelin kylkiin.
Vettä kun tuota kallioa pitkin juoksee...
Harmaa Uponal- putki on sadevesiputki, joka päättyy kivipesään.

Tässä pesuhuoneen osuutta.
Ulkopuolelta kuisti on alaosastaan perinteiseen tyyliin peiterimavuorattu ja yläosastaan vaakapaneloitu paneelilla, jossa helmi. Muuten paneeli on "tavallista", joskin järeää, keilavuorta. Maalina on pellavaöljymaali. Kuisti siis edustaa rakennustapaa, jossa kuisti on muusta rakennuksesta selkeästi poikkeava niin maalityypiltään, väriltään, kuin vuoraustavaltaan. Kuisti onkin mallia "talonpoikaisen pramea".

Kuisti on nyt siinä vaiheessa, että sen sisäpuoli on ikkunoiden asennusta ja smyykitystä vaille valmis. Seinät on jo maalattu, samoin katto. Sisäkatto olikin sitten melkoinen askarreltava. Siinä vierähti hetki, jopa kaksikin! Mutta ajattelin niin, että jos teen elämässäni tämän yhden kuistin tähän taloon, saa sen tekemiseen mennä ihan kaikki se aika, kuin tarpeen on.

Helmikuussa 2015 tilanne oli tämä. En ilmeisesti ole ottanut
yhtäkään kuvaa kuistityömaasta vuoden 2011 vuoden jälkeen!!

Tästä kuistista tulee hieman toisenlainen, kuin siitä, joka tässä jo olikin.

Esimerkkikuva suosimastani värimaailmasta.
Tuo matto ei siihen kuulu, se on vain väliaikaisena suojana.
Tässä ruman, lakatun oven tilalle vaihdettu
porstuan ja kuistin välinen ovi ja entinen ulkoikkuna.



Lisää värimaailmakuvia...
Vasemmasta ovesta pääsee pesuhuoneeseen.

Tuosta käy hyvin ilmi, mihin sen itsetekemäni ikkunan aion laittaa.
Osaako kukaan arvata? :D
Sisäkattoa, ilman listoitusta tosin. Oli melko haasteellinen timprattava!

Hain kivilouhimolta rääppikiviä, Niistä saa askarreltua ihan kivoja askelmia ja rappuja.

Kuistin metsänpuoleinen ikkuna.

Lattiankin taisin viime kesänä ehtiä maalaamaan. Tuo lattia onkin hauska, sillä se on tehty vanhoista lankuista ja antaa visuaalisella ilmeellään vaikutelman siitä, että kyseessä olisi oikeasti 100 vuotias kuisti! Noo, ikkunatkin ovat tuota yhtä itse tekemääni lukuun ottamatta vanhoja nekin, samoin kuin ovet...Tähän kuistiin tulee myös aiemmin kertomani kuistin ikkuna. Olen pyrkinyt tekemään kuistin siten, että se todella näyttää vanhalta, mutta hyväkuntoiselta. Mukavanha, keinotekoisesti kulutettu rustiikkityyli ei ole minua varten.


maanantai 9. maaliskuuta 2015

Eläintenhoitajan työssäoppia

Tammikuulla aloittamani työssäoppijakso jatkuu yhä. Johtuen siitä, että teen työssäopin todellisessa työssä ja aidoissa työtilanteissa ei minulle kerry jokaiselta päivältä tunteja. Koska teen lomitusta koulun ohella, eikä toisin päin, kertyy työssäoppitunnit samaa vauhtia, kuin työssäolotunnit. Tavallisestihan työssäoppi järjestetään esimerkiksi yhden kuukauden yhtämittaisena palkattomana harjoittelujaksona, mutta minä teen asiat toisin, koska voin tehdä ne toisin ja koska se sopii kaikille osapuolille, niin mikäs tässä.

Tähän mennessä olen hieman jo kertoillutkin aiheesta kirjoituksessa tyossaopissa lomittajana. Tuolloin TOP- jakso oli vasta aluillaan, nyt se alkaa olemaan jo loppusuoralla. Jotta voin heti perään aloittaa seuraavan... Näyttötutkintopohjaisessa koulutuksessa kun olen!

Olen nyt ollut mielestäni varsin monipuolisesti erilaisilla maatiloilla töissä. Olen ollut vasikkakasvattamossa, eli välikasvattamossa, jolla oli vain juottovasikoita ja teinivasikoita. Olen ollut paljon myös emolehmätiloilla, lihanautojen parissa ja lypsykarjatilalla niin appeen teossa, kuin lypsämässäkin. Kaiken tämän höysteenä olen työskennellyt hevosten ja ponien kanssa, sekä erikoisuutena kaiken huippuna kanojen parissa! Kaikkea sitä... Mutta mikäs siinä, keikki eläimet ovat hauskoja kavereita ja koska tulen niiden kanssa oikein hyvin juttuun, niin nautin hölmönä jokaisesta hetkestä eläinten parissa. Eli työstään voi todellakin nauttia, kunhan työ on nauttimisen arvoista, eikä pelkkää arkista ja henkisesti raskasta puurtamista vain rahan vuoksi.

Pieni vaalee. Tämän päästin karsinasta vapasti navettaan imemään maitoa emostaan.
Törmäsin tämän TOP- jakson ansiosta ensimmäistä kertaa elämässäni emolehmätiloihin, joita on nyt ollut kaksi, joista toisella olin kahdesti. Täytyy myöntää, että olen vakuuttunut emolehmätilojen vasikkaystävällisyydestä. Sori vaan kaikki vasikkansa heti vieroittavat, mutta kyllähän se on paljon luonnollisenpaa, että vasikka saa olla emonsa kanssa elämänsä alussa edes joitain kuukausia, kuin että jos hänet heti emostaan vieroitettaisiin. On aivan ihanaa katsella, kuinka emo ja vasikka luovat ensihetkistä lähtien lämpimän suhteen toisiinsa ja kuinka emo tuhauttelemalla sieraimiaan häätää muut eläimet vasikkansa luota. Lihakarjan emovaistot ovat ilmeisen hyvät, lienevätkö jopa paremmat, kuin lypsykarjan?

Ainoa selkeä miinus emolehmäilyssä on mielestäni se, että kun vasikka ja emo luovat hyvin kiinteän suhteen toisiinsa ja heidät sitten joudutaan kuitenkin jossain vaiheessa vieroittamaan,  niin se jos mikä on epämiellyttävää ja kurjaa puuhaa. Siinä tuntee olevansa väärintekijä. Emo ja vasikka huutavat kurkku suorana päivätolkulla seinän läpi toisilleen. Vasikka saattaa hyppiä karsinastaan pois ja jopa teloa itsensä vapaustusyrityksissään pahastikin. Emo saattaa änkeytyä vasikkansa luo heti, jos navetan ja pihaton välistä ovea vähänkin avaa. Molemmat ovat hyvin kiihtyneitä ja stressaantuneita. Lopulta kummaltakaan ei enää lähde ääntä, kuuluu vain epämääräistä pihinää, joka voisi olla huvittavan kuuloista, ellei tietäisi miksi ääntä ei enää lähde...
Päivän saldo.
Eläintenhoitajan työkaverit.
Toisella näistä emolehmätiloista sain olla lomittamassa yhtäjaksoisesti niin pitkään, että talon ja eläinten tavat tulivat minulle tutuiksi ollessani koko ajan talon ainoa ihmisolento. Se tarkoitti myös suurta vastuuta eläinten hyvinvoinnista, Toki myös vastuuta koko talosta, mutta eläinten hyvinvointi on minulle tässä se tarkeämpi asia, kuin nuo materialistiset sivuseikat.

Tuolla tilalla seurasin myös vasikoiden kehitystä niiden ensihetkistä alkaen, sillä päivätaukoni aikana oli syntynyt uusi, pieni ja ruskean musta angus- risteytysvasikka. Tuo oli ilmestynyt pihaton perälle, josta sen tarkastuskierroksen aikana havaitsin. Emo oli häätänyt kaikki muut elävät sen ympärilta pois ja katseli vasikkaansa ja vuoroin minua sen näköisenä, että kattos ny, tuollainen tuli, mitäs tehdään sen kanssa? Oikeasti tilanne tuntui aivan tuolta! Noh, tapani mukaan höpöttelin niin emolle, kuin vasikallekin ja sain emon luottamuksen tarkistaa vasikka. Noh, terve ja hyvinvoiva lehmävasikkahan se! Sepä vaan, että tuo piti saada sisälle emoineen... Eipä siinä mitään, vasikka, joka painaa lähes saman, kuin itsekin, kantoon. Kannoin sen sylissäni siten, että vasikan kaikki jalat olivat sylissäni "kimpussa". Emo luonnollisesti hätääntyi, että mihin viet pieneni, mutta seurasi kiltisti sisälle navettaan. Mutta miksi kaikki muut emot ja hiehot pelkäsivät kauhuissaan tilannetta juosten niin kauas minusta, kuin mahdollista? Olinko heidän silmissään vasikkaa ryöstämään tullut peto, jota pitää kavahtaa? Kukaan ei kuitenkaan tullut "puolustamaan" vasikkaa. Outoa...

Sisällä kannoin vasikan karsinaan ja emo tallusteli perässä. Kuivasin vasikan vielä uudelleen pyyhkeellä ja jätin sen emolleen. Emo ja vasikka tutustuivat karsinassa jo aiemmin olleeseen emoon ja pikkuvasikkaan. Tuo pikkuvasikka oli parisen viikkoa uutta tulokasta vanhempi, mutta silti paljon pienempi!

Tuo aiempi pikkuinen olikin sairas. Ei se sen vuoksi niin pieni ollut, sen emo vain oli ensikko. Mutta tämä vasikka oli kipeä. Sen korvat olivat kylmät, se oli ajoittain aivan hervoton... Toisinaan taas mitä iloisin ja leikkisin ja kuitenkin joi normaalisti. Seurasin tilannetta yön yli ja lopulta havaitsin, että se ripuloi ikään kuin pilaantunutta maitoa. Suolisto ei siis toiminut ja maito meni imeytymättömänä lävitse. Ripulissa oli myös merkkejä verestä. Soitin eläinlääkärin neuvoteltuani isännän kanssa ensin puhelimitse tilanteesta. Puin vasikalle myös vasikkamanttelin, eli loimen. Eläinlääkäri totesi vasikalla olevan suoli(sto)tulehdus ja siihen oli lääkityksenä injektiolääke. Toisen antoi eläinlääkäri, toisen annoin minä seuraavana päivänä. Vasikka tervehtyi hyvin, josta olen oikein onnellinen. Tulee hyvä mieli, kun voi auttaa pieniä ja isompiakin otuksia! Ja mistä minulle myös tuli hyvä mieli, niin siitä, että tuo eläinlääkäri soitti minulle jopa kotiin kysellessään vasikan vointia! Taisi olla eläinlääkärikin kutsumusammatissaan... ;)

Eläintenhoidon ohella olen päässyt käyttämään myös erilaisia koneita. Koneita olen käyttänyt ilmeisesti perinteisten sukupuoliroolien velvoittamana, sillä eikös se nyt yleensä ole niin, että naiset hoitaa eläimet ja miehet koneet? Itse tekisin mieluusti toisin päin, eläinhullu kun olen... Mutta käytän toki mielelläni erilaisia koneita ja traktoreita ja uuden oppiminen on aina mieluisaa. Ensistressistä ja tietotulvasta selviydyttyäni... :D
Eräänlaisia "koneita"ne ovat nuokin, turvekärryt ja paskaraappa.
Aika iso tuo pihatto, eikö? Hyvä, ettei sinne ihan eksy...
Erittäin pehmeillä parsipedeillä on lisäksi turvekuivitus.
Nämä konetyöt ja niistä kertomiset jätän omaan erilliseen postaukseensa. Tästä kirjoituksesta tulisi muuten niin pitkä, että tätä ei jaksaisi kerralla lukea kuin korkeintaan fanattisimmat eläintenhoitajat! Joten siihen asti, kuulemiin!

torstai 5. maaliskuuta 2015

Alustan ovi paikoillaan

Siinä se nyt sitten on: alustan ovi, jota tuolla yhdellä videolla tehä räpelsin. Ovi on nyt ollut jo muutaman aikaa paikoillaan. Samoin sen pielilaudat. Tein nuo kaikki maalaustyötkin sisällä, kun sattuneesta syystä ulkona on ollut viimeviikkoina hitusen vaikeahkot maalausolosuhteet... Pellavaöljymaalihan ei haise juuri millekään, ei pahalle ainakaan. Melkein tekisi mieli syödä sitä... En yhtään ihmettele, miksi pikkulinnut himoitsevat pellavaöljykittiä!

Oven alareunassa ei ole lämpöeristettä, tai karmin alavaakaa, sillä kuten kuvastakin näkee, oven alareuna seurailee vapaasti kallion pinnanmuotoja. Aluksi harkitsin kynnyksen valamista oven alle, mutta torppasin ajatuksen turhanaikaisena haihatteluna. Tuo on ihan kyllin tiivis noinkin ja kynnys olisi pienentänyt muutenkin melko matalaa ovenläpeä vielä lisää.

Vielä muutama vuosi sitten tuon oven kohdalla oli järeä betonisokkeli ja sen takana kuutioittain maata... Eipä ole enää! :)

Kesemmällä maalailen sitten viimeiset maalikerrokset niin oveen, kuin pielilautoihinkin. Ja jokin haka olisi hyvä oveen kehitellä, nyt painiskelen lähinnä sen kanssa, että pitänneekö se haka olla itse tehty, vai käyneekö kaupallinen tuote? Ja jos kaupasta ostettu, niin haka vaiko salpa? Ja jos salpa, niin pitääkö olla lukittava? Joskuskin asiat ovat pienestä kii, ei paree mennä tekemään hätiköityjä päätöksiä! Ties, vaikka koko ikäni murehtisin tyystin väärää valintaa ja eläkeukkona joutuisin vielä ruuvailemaan "väärän" osan pois ja korvaamaan sen "oikealla" tuotteella... No joo...

Добро пожаловать на мой блог,OVEL!
Ovi. Paikoillaan.