Kuva pientilalta joko vuodelta 1934, tai 1935

Kuva pientilalta joko vuodelta 1934, tai 1935
Kuva pientilalta joko vuodelta 1934, tai 1935

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Kesän keltaiset kukat ja kohmeinen kaveri

Tässä kuvapostaus, kun hiljakkoin kävin veneretkellä ja samalla reissulla otin pari- kolme vaatimatonta kuvaa... Kuvat on otettu melko pian auringonnousun jälkeen ja siksi niissä on hieman loppukesälle tyypillistä kalvakkaa valoa, mutta jätin kuvat silti käsittelemättä, kuten aina. :D

Auringonkukat kilpailevat verisesti aamuauringosta ja
polkevat jalkoihinsa pienenpänsä.
 Luonnossako muka tasa- arvo?



Tässä nyt sitten se kohmeinen kaveri!


















Omaa kauraa vielä hieman vihreänä.


















Kylvin myös tattaria, tuota mainiota "muinaisviljaa",
jota tosin vennäänmaalla ihan hyvinkin suuria määriä
viljellään. Miksi suomessa niin vähän??

























































Pientilalla ei ole niin kovin tarpeen miettiä aina jonkin asian tuotto- odotuksia, tai asioiden ns. "järkevyyttä" (mitä se on?? :o ). Siispä tein keväällä kokeen, jossa kylvin rantapellolle auringonkukkaa suoraan linnunsiemensäkistä, sertifioitua kauraa ja tattaria. Lisäksi istutin vähän sipulia. Lannoitteena nurmen Y1 ja lehmänpatteripaskaa kera turpeen. Lisäksi kalkkia 175 kiloa. Sipuli ei kasvanut lainkaan, mutta kaikki muu hyvinkin! Tuo auringonkukka on kyllä mielenkintoinen kasvi: voi kylvää harvaan, mutta silti (ja oikeastaan juuri harvuuden ansiosta) se kasvaa hienosti ja on tuottoisakin. Kai?



"Aurinko kultaa nurmen nukkaa, lumpeen kukkaa,
puuta ja tukkaa..." Tässä tosin ulpukka.

Maisemia järvenlahdelta ja linssilude...


Kuunnellako eteen, vai sivulle?


Pientilan Ukon kotomäkeä.



Rantakoivun alla. Luhtaniittyä, nimittäin.


Aammujaa. Yksi vahtii, muut syövät. Näppärettä.


Kauraa. Paljon. Tosi paljon. Saisi monta lyhdettä ulkotipuille!




Lisää ammuja. Ovatko nuo sivummalla olevat erakkoja?

tiistai 26. elokuuta 2014

Kasvio koulua varten- miten keräsin ja kuivatin?

Ahlmanilla teemme kasvion koulua varten. Tämä on ymmärtääkseni nimen omaan Ahlamanin oma "ikiaikainen" perinne. Onhan Ahlman entinen maamies- ja emäntäkoulu. Osa sukulaisistani on käynyt noita linjoja, joskaan en ole huomannut kysyä, keräsivätkö jo he aikoinaan kasviot. Tietojeni mukaan muilla maatalousoppilaitoksilla ei kasvioita keratä. Joka tapauksessa koulun museollakin on nähtävillä huolellisesti tehtyjä kasvioita, joita kesällä Perinnepihan avajaisissa kutsuvieraana oltuani ihmettelin. Otin osaa tuohon henkkeeseen ja lahjoitin joitan vanhoja kasveja pihalle. Siellä ne nyt asuvat... Perinnepihaprojektista voitte lukea lisää täältä ja vielä täältäkin.

Kun kouluun pääsyni varmistui, sain sähköpostia, joka sisälsi muun ohella kesätehtävän. Eli tämän kasvion tekemisen. Lista kerättävistä kasveista on melko laaja, mutta täysin mahdollinen kerätä. Kasveja on yhteensä 45, joskin keräsin osittain enemmän. Tämä siksi, että listalla käskettiin keräämään esimerkiksi "koivu". Siis koivu? Suomessa on ainakin neljä koivua, kolme varmuudella. Raudus-, hies-, vaivais- ja tunturikoivu. Tunturikoivu taitaa olla rauduksen alalaji, kuten visakoivukin, joka lienee puolestaan puun tauti, ei niinkään varsinainen laji? Lisäksi vielä muut muunnokset. Samoin leppä. Terva-, vai harmaaleppä? Keräsin molemmat... Lieneekö kompakysymys ollut. Ainoa kasvi, joka osallani taitaa jäädä kokonaan keräämättä, on hukkakaura. Sitä ei löydy, ei sitten mistään. Olen useamman kunnan alueella tehnyt etsintöjä, mutta ei. Onhan se lainsuojaton kasvi, joten ilmeisesti lakia myös noudatetaan ja kasvit on hävitetty tavattaessa. Mutta että yhtäkään ei löydy...!

Tällä itse tehdyllä kasviprässillä
prässäsin kaikki keräämäni kasvit.

















Keräsin siis kasvit. Minulla on kasviprässi, jonka tein aikoinaan vastaavaa tehtävää varten jo yläasteella, kun silloinkin piti kasvio kerätä. Joskin pienenpi... Asettelin kasvit sanomalehtien väliin yksitellen siten, että niistä kasveista, joilla on suuret lehdet, osa lehdistä on "oikeinpäin", osa "väärinpäin". Näkyypähän molemmat puolet. Asettelin kasvit siten, että varret, tai lehdet eivät leikkaa toisiaan ristiin. Kukinnot litistelin siten, että pienemmät ovat kyljittäin, suuremmat kolikon mallisesti.
Pirtinpöytä kasvioprojektin vallassa.
















Käytin pelkkää sanomalehteä "imupaperina". Mielestäni se toimi hyvin ja kasvit eivät kuivuneet liian nopeasti. Kuivumista voi tehostaa vaikka talouspaperilla, mutta itse ainoastaan vaihtelin sanomalehtiä aika ajoin. Kasvien kuivuttua otin paksua paperia, jolle sommittelin kasvit, mahdolliset irtolehdet ja "tuplat" (osasta keräsin erikoisia, tyypillisestä poikkeavia muotoja). Kun sommittelu oli valmis, etsin kasvikirjasta tieteelisen nimen kotimaisen ohella ja merkitsin paperille.

Kasvion puu- osuutta. Kuivumaan asettelua.
Nämähän te kaikki tunnettekin?
Siinähän on tietysti mänty ja vaahtera! Ja sanomalehtipuun lehti.


















Merkitsin myös kasvin löytöpaikan kunnan/ kunnanosan tarkkuudella ja lisäksi keräämisvuoden. Yhtä puunlehteä lukuun ottamatta (tervaleppä) kaikki kasvit ja puut ovat kerätty omilta tiluksiltani. Ja tervaleppäkin löytyi ihan tutuista maisemista lähes naapurikylältä. Hmm... Ovat siis paikallisia lähikasveja! Lopuksi kelmutin koko hässäkän kontaktimuovilla ja lävistin reiät kansioon laittamista varten. Ja katso, kasvio on siinä. Kesätehtävä on suoritettu, vaikka koulukaan ei ole vielä edes alkanut!

Tuota mokomaakin peltohatikkaa ihmettelin ennen sen
keräämistä: mikä ihmeen peltohatikka?? Ikänään kuullukkaa!
Oli muuten aika pirullinen aseteltava...












maanantai 25. elokuuta 2014

Uusi lukija

Tervetuloa lukemaan pientilan touhuista ja maaseudun elämästä, Hanne! Hanne kirjoittaa Soratie- blogia osoitteessa: soratie.blogspot.com

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Äärimmäisen säilyttämisen menetelmä perinnerakentamisessa

Vanhojen rakennusten entistävässä korjaamisessa suosittelen kaikille lämpimästi otsikon mukaista menetelmää. Ideanahan on säilyttää niin paljon vanhaa ja alkuperäistä rakennusmateriaalia, kuin mahdollista. Samalla tulee säilytettyä edellisten sukupolvien työtä ja kapineen historiallinen arvo. Vaikka menetelmä lisäisi työtä, vaivaa ja ajanmenoa, niin se on silti museaalisessa mielessä oikein hyvä menetelmä. Paras olisi toki silleensä säilyttämisen jälkeen konservointi, mutta harvalla on resursseja konservoida lahoa lautaa, josta puuttuu pahimmillaan jo muutama sentti alapäästään...

Itse olen käyttänyt tätä menetelmää koko rakennusprojektini ajan. Sitä ennen käytin sitä mm. vanhojen huonekalujen ja moottoripyörien kunnossapidossa. Olen mielestäni päässyt tällä tavoin hyviin tuloksiin, vaikka myönnänkin, että paljon nopeanpaa olisi uusia lahot laudat, kuin paikkailla niitä. Mutta se lauta ei olisi vanha, se ei olisi alkuperäinen. Tokihan se ajan oloon muuttuisi luontevaksi osaksi rakennusta ja ilman muuta jokainen korjaus on myös, joko mennyt, tai tuleva osa rakennuksen historiaa. Paikkaus myös yleensä näkyy, tai erottuu muulla tavoin, sillä en käytä kittejä. Ne kun kuitenkin rapaisevat aikanaan pois. Mutta tämä on vain osa rakennusta ja minua oikeastaan kiinnostaakin muiden rakennustyömailla se, kuinka paljon he ovat onnistuneet säilyttämään vanhaa, ei niinkään se, kuinka paljon he ovat onnistuneet uusimaan rakennusosia.

Otan kuvalliseksi esimerkiksi oman projektini, vanhan saunani. Sauna sijaitsee pihapiirin metsänpuolella, lähellä liiteriä ja saunakaivoa. Sauna on hirsinen ja siinä on saunahuoneen lisäksi saunakamari. Rakennuksessa on sähköt, mutta ei viemäröintiä, eikä paine- tai pumppuvettä. Vesi kannetaan.
Alun perin rakennus on ollut sisäänlämpiävä. Savupiippu on tehty jälkeenpäin, kuitenkin ehkä jo 1930- 40. luvulla. Rakennusta ei ole milloinkaan ulkovuorattu. Sisällä on lauteiden takana ollut kattohuopa ja laudoitus, joiden ansiosta sauna on osittain lahonnut. Rakennuksen korjauksesta olen jo höpissyt jotain täällä.


Kaksi alinta hirttä (ykkösvarvi) uusittu,
 tilkitty pellavalla ja kiveä vasten on tuohi.
























Sitten viimein asiaan. Nurkkalaudat olivat rakennuksen muun lahoamisen ja maan varaan joutumisen seurauksena lahonneet alapäistään ja niistä todellakin puuttui jopa kymmenen senttiä puuta. Laho jatkui toki pidemmällekin. Vedin lahot kohdat ehjän puun kohdalta poikki hieman viistosti, jotta muodostuisi tippanokka ja maalasin puun syyt umpeen sahauspinnasta. Tämän jälkeen etsin jemmoistani vanhaa raamisahattua petäjälautaa (8-10" leveää). Tuosta sitten sirklasin sopivan levyistä soiroa. Kaikki laudat olivat eri levyisiä, sillä ne olivat "kinnaskoskelaisella" sahattuja. Eli siis käsin sahattu tukista. En sentään ryhtynyt kaivamaan omaa sahaani esille ja etsimään sopivaa tukkia pukille, joten raamilauta käyköön vielä tämän kerran, vaikka ilmiasultaan erilaista onkin... ;) Tuosta laudasta sitten pätkin sopivia pätkiä, jotka maalasin kahdesti valkoisella pellavaöljymaalilla. Ensimmäinen kerta luonnollisesti ohennetulla.

"Uusi" paikkapala ikuvanhan laudan jatkeeksi.





















Samalla tavalla maalasin vanhatkin laudat. Lautojen kuivuttua lätkin ne paikalleen naulaamalla vasaralla. Ei siis naulapyssyllä, sentään niin! Lopuksi maalasin laudat kauttaltaan kolmannen kerran.

Tässä jatkopalat naputeltuna paikoilleen.










Nurkkalautojen maalausta kolmanteen kertaan.
Perinnemaalilla, tottakai!

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Metallialan ammattilaisesta eläintenhoitajaksi- miksi ihmeessä?!

Olen aiemmalta koulutukseltani metallimies. Tarkemmin sanoen minulla on kone- ja metallialan perustutkinto, olen ammatiltani levyseppä- hitsaaja. Työkseni olen tehnyt monet vuodet erikoismetallihitsaajan töitä tehtaassa. Hitsasin alumiinia, ruostumatonta- ja haponkestävää terästä. Siitä nimike erikoismetallihitsaaja. Olen varmaan ihan kohtuullisen hyvä tuossa ammatissa, sillä minua pidettiin töissä koko nuoruuteni; ennen armeijaa ja sen jälkeenkin viisi vuotta. Kunnes. Työni siirrettiin jonnekin- en edes tiedä mihin. Veikkaan, että viroon...

Työ tehtaassa on myös erittäin säädeltyä, kellotettua, ahdistavaa, stressaavaa... Keksisin loputtomiin sanoja, joilla kuvata sitä kurjuutta ja kokemaani inhoa sellaista elämää kohtaan. Työ itsessään oli toki mukavaa. Tehtaalla minua kytättiin, pompoteltiin, "piiskattiin" ja ties mitä muuta. Huh, ei enää milloinkaan tehdasta, ei kellokorttia, ei ahdistusta!

Nuoruuden haavena minulla oli ryhtyä eräoppaaksi. Sitten tajusin, että joutuisin neuvomaan avuttomia kaupunkilaisia ja ulkomaalaisia (anteeksi ennakkoluuloisuuteni!) nuotion teossa ja hiihtämisessä ja muissa ihan jokapäiväiseen elämään liittyvissä asioissa. Lisäksi ajattelin, että ehkä alalle ei työllisty. Noo, metalliakin työllisti hyvin vielä joskus 50- luvulla ja aina siihen asti, kun Yhdysvalloissa majaansa pitänyt Lehman Brothers- pankki meni nurin vuonna 2008. Alkoi finanssikriisi, alkoi taantuma, lama.

Ostin pientilani samana vuonna, 7.8.

Oltuani jonkin aikaa työttömänä totesin, että nyt, kun olen pientilallinen, voin ryhtyä ottamaan muitakin askeleita kohti sitä unelmaa, joka jo noin 12- 13 vuotiaasta lähtien on ollut minulla johtotähtenä. Elämä omalla maalla, pienellä tilalla, omassa talossa. Eläimiä, luontoa, vanhoja rakennuksia! Viljelyksiä, kasvimaita, kalavesiä. Elämää maaseudulla ja maaseudun ammateissa. Ostin siis ensin talon ja ryhdyin vasta sitten miettimään, että milläs täällä oikein hengissä pysytään ja laskuja maksellaan... :D

Siispä menin puhtaasti mielenkiinnosta raivaussaha- ja taiminkonhoitokurssille. Tuota taitoa olen tarvinnut oman metsäni hoidon lisäksi muutenkin. Pian kurssin jälkeen työllistyinkin metsäalalle. Raivasin pusikoita ja taimikoita raivaussahalla. Työ oli palkitsevaa. Usein ihmettelinkin, että ohoh, saan olla metsässä työkseni, katsella oravien leikkiä puissa, seurata kevään saapumista ja tuskailla hiostavassa helteessä 10 kilon sahan ja muiden kantamusteni kanssa. Mutta kaikki päättyy aikanaan, kuten tuokin työmaa. Nyt teen samaa työtä "yrittäjänä".

Metsätöiden jälkeen luonteva siirtyminen viherhoitoalalle oli seuraava etappi. Leikkasin ruusuja, hoidin viheralueita ja tein erilaisia rakennustöitä. Trimmeröintiäkin piisasi!

Eräiden mielenkiintoisten ja positiivisten sattumusten ja kohtaamisten jälkeen innostuin eläinalasta toden teolla. Ryhdyin ajattelemaan, että jos "kaupunkilaisetkin" kouluttautuvat maaseudun ammatteihin ja kappas vaan, työllistyvätkin, niin tässä on sitä jotain. Tätä haluan! Totesin, että koska asun täällä maalla jo valmiiksi, niin miksi en ottaisi sitä viimeistä rykäisyä ja ryhtyisi eläintenhoitajaksi!

Näiden kanssa teen mielelläni töitä!
















Hakeuduinkin heti Tampereelle Ahlmanille sellaiseen lomittajakokeiluun, mutta harmikseni se koulutus ei alkanutkaan. Sitten seuraavana keväänä hain tuotantoeläintenhoitajakoulutukseen, mutta jopas, yht'äkkiä olinkin valittuna maatalousalan perustutkintoa lukevien joukkoon. Hyvä niin, sillä koen tämän koulutuksen olevan monipuolisenpi. Koulutukseen haki 93 henkilöä ja 20 otettiin. Olen vähän otettu moisesta huomioimisesta... ;) Ilmeisesti sain vakuutettua päätöksiä tekevät henkilöt, sillä TODELLAKIN haluan tätä koulutusta, tätä alaa, tätä työtä.

Tässä linkki Ahlmanin sivuille, joilta voitte lukea lisää eläintenhoitajan koulutuksesta aikuispuolella:
http://www.ahlman.fi/maatalousalan_perustutkinto

Nyt se on todistettu: pääsin kouluun!
















Yksi luonnollinen jatkumoketju tähän koulutukseen hakeutumiseeni vielä liittyy: Työni maatalouslomittajana. Kuten olen kertonut, lomitan hevostiloja. Miten hevosten pariin ajauduin, niin siitä toisella kerralla lisää ;) Erään hevostilan emäntä taisi minut jotenkin ylipuhua hakeutumaan alalle koulutukseen... Noo, vahvasti hän ainakin suositteli alaa minulle. Onneksi! Mutta koska minulla ei ole koulutusta, eikä rehellisyyden nimissä myöskään kokemusta robottinavetoista, niin minun pitää luonnollisesti hankkia koulutus ja paperit alalle saadakseni töitä laajemminkin. Ja tässä sitä nyt ollaan, matkalla eläintenhoitajaksi!

Pian se alkaa...!!

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Mystisiä lukijoita...

Jostain minulle tuntemattomasta syystä blogini on saanut jo useita kävijöitä. Eikä siinä vielä mitään, että blogiani lukevat suomalaiset, vaan jopa Japania myöten on lukijoita kertynyt. Tässä tuore lista:
Suomi
41
Yhdysvallat
14
Puola
6
Japani
4

Jos joku osaa sanoa, miksi muutkin kuin suomalaiset lukevat tekstejäni, niin kertokaa ihmeessä!

lauantai 16. elokuuta 2014

Hyviä tekosyitä, joilla jättää mustaherukat poimimatta.


Pidän mustaherukkamehusta. Ai jai, kuinka hyvää se onkaan vaikkapa metsätöissä janojuomana. Ja talvella, ennen saunomaan menoa juotuna. Mutta. En pidä noiden marjojen poiminnasta! En ajattele, että marjanpoiminta ei sovi miehille, en ajattele, että mies ei ole mies, jos on marjanpoimija. Minä olen sekä mies, että marjanpoimija, mutta en pidä herukoiden poimimisesta. Niinpä olenkin päivä päivältä onnistunut lykkäämään niiden poimintaa aina eteenpäin, kun olen hyvin analyyttisesti perustellut itselleni, että ei, ei  minun tänään kannata niitä ryhtyä poimimaan...

Tässä muutamia hyviä tekosyitä, joita kannattaa hyödyntää vähemmän kiinnostavien asioiden lykkäämisessä tulevaisuuteen:
-Tänään ei sada. Voin tehdä muutakin.
-Tänään sataa. Voin tehdä muutakin.
-En ole mistään niin kipeä, ettenkö voisi tehdä raskaanpiakin töitä. Poimii ne marjat sitten, kun on polvi kipeä..
-Jos poimin marjat, mitä rastaat ja ampiaset sitten syövät?
-Ehkä joku muu poimii ne, jos en itse poimi.
-Huomenna on aikaa. Tänään ei ole.
-(huomenna:) Tänään ei ole aikaa. Poimin huomenna.

Tänään olen käyttänyt kaikki nuo tekosyyni loppuun.

Olen poiminut ne mustaherukat!

(Kannatan ehdottomasti marjojen, sienien ja kaikenlaisten luonnontuotteiden keräilyä ravinnoksi! Puolukoitakin olen kerännyt monia kymmeniä litroja vuosittain.)

perjantai 15. elokuuta 2014

Kuinka hankkia kesävasikka? Pyytämättä ja yllätyksenä...

Kuten tässä jo olen maininnutkin, on minulla täällä hoidossani kesävasikka. Vasikka on siis vain hoidossa, mutta minusta tuntuu siltä, että se on omani. Miten se sitten minulle eksyi ja miksi ihmeessä pientilallani on vasikka varmaankin neljänkymmenen vuoden tauon jälkeen, niin siitä lisää seuraavaksi.

Menin talvella käymään navetalla. Täällä kun on sellaisiakin ihmeitä, kuin toimivia karjatiloja. Olin tehnyt juuri sinä päivänä pitkän päivän töissä. Hevostilalle, jota lomitin, tuli eläinlääkäri, joka raspasi hevosten hampaat. Samalla myös yksi lämppäri orivarsa ruunattiin. Avustin kaikissa noissa töissä. Oli hyvin mielenkiintoista ja opettavaista. Joskin seuraava raspaaja suorastaan tuomitsi tämän raspaajan työtavat... Päivä oli siis siihen asti ollut jo varsin eläinpainotteinen.

Noo, painelin sitten kotio päästyäni ehtoolypsyn aikoihin sinne navetalle. Ja mitä vastassani olikaan: Iloinen isäntä, joka sanoi: tules katsomaan, mitä täällä on! Oho, pieni umpiruskea vasikka makailee navetan lattialla. Oli syntynyt vartti ennen tuloani, ihan noin vaan, nopeasti.

Sen emo hylki sitä, joten se otettiin heti pois. Sain sitten kunnian kuivata sen. Olin haltioissani. Pieni vasikka oli aivan ihmeissään; mihin olenkaan joutunut? Miksi on niin valoisaa ja kylmää? Kuka tuo outo ukko on, joka pyyhkii minua sanomalehdillä? Jaa, ei se taidakaan olla mikään paha mies.

Siitä lähtien se aina navetalla käydessäni iloisesti kiipeili karsinaansa vasten. Joku voisi nyt väittää, että pyh, eivät naudat kiinny, eivät ne tunne iloa. Minä vastaan heille: kokekaa itse jotain vastaavaa ja tulkaa sitten sanomaan asiasta uudelleen. Oletteko nähneet vasikan hyppivän riemusta ilmaan? Juoksevan ilosta niin kauan, että se puhisee hengästyksestä?

Isäntä sitten kerran tuota vasikkaa ja minua katseltuaan sanoi, että: "Taitaa se tulla sinun mukaasi. Otatko? Mieti vielä yön yli". Ja minä poika mietin, kuinka paljon mietinkään, vaikka tiesinkin vastauksen: se on menoa nyt, otan sen. Tästä se alkaa. Eläintenpito. Isojen eläinten pito.

Ja täällä se on sitten siitä asti ollut.

Ruskis- ammu aitauksessaan pihallani.
















Tein sille pienen kopin, "Ruskismökin". Se siis asuu ikään kuin pihatossa. Vägersin myös vanhan mallista, länsisuomalaista pitkäjuoksuista riukuaitaa. Minulla oli sopiva peltosaareke, jonka tuolla aidalla ympäröin. Lisäksi tein vielä isomman laitumen rantaan. Monella hevosellakaan ei ole niin isoa tarhaa... Kummasti tuntuu rannan pajujen nuoret versot nurmen ohella maistuvan!


Herrajjumala! Vihantaa kauraa! 

Tuonne kun pääsisi syömään. Taidanpa änkeytyä tästä rakosesta... Eih, en sovi!
Noo, onhan tässä tätä tuoretta nurmeakin.


keskiviikko 13. elokuuta 2014

Pientä saunaremppaa...

Olen tässä edellisten vuosien aikana todennut, että minulla on tekemistä täällä pientilallani lopuksi ikääni. Niinhän sitä sanotaan, että kun saa ensimmäisen kerran kaikki paikat kuntoon, saa jo aloittaa kaiken alusta. Miksei niinkin. Omalla kohdallani pitää vielä lisätä se, että koska haluan hevosia(kin), niin joudun tekemään nille tallin. Navettani kun on liian matala hevosille, kiitos uusien eläintenpitopaikkasäädösten... Mutta siis. Koska "tarvitsen" hevostallin, eikä minulla ole sellaista, niin teen sen. Ei siinä sen kummempaa. Jonain päivänä se on valmis.

Sitä odotellessa olen hieman korjaillut vanhaa saunaani. Kyseessä on entinen savusauna, joka on muutettu uloslämpiäväksi jo vuosikymmenet sitten. Sauna on Pirkanmaan maakuntamuseon perinnerakennusmestarin mukaan noin satavuotias, luultavasti 1800- 1900 lukujen vaihteesta.

Saunassa oli melko laajojakin lahovaurioita. Lauteiden takaa jouduin vaihtamaan hirret aina neljättä hirsikertaa myöten. Muualle vaihdoin "vain" yhdestä kahteen hirttä, eli ammattitermein kengitin saunan. Muitakin, kuin hevosia siis kengitetään...

Muurasin myös kokonaan uuden piipun, joskin satavuotiaan mallin mukaan ja ikivanhoista, käsintehdyistä tiilistä. Piippu ja tulisijat vaativat myös uuden perustuksen. Kuten saunakin, joka sai luonnonkiviperustuksen nurkkakivien muodossa.

Lopuksi teräsharjasin ja raaputin vanhan maalin pois ja pesin koko rakennuksen. Seinät ja katot. Maalasin pytingin perinnemaaleilla, koskapa olen tällainen perinneäijäkin. Vielä kun saan tehtyä saunaan puisen lattian ja sisätyöt päätökseen ikkuinoiden kunnostuksen ohella, niin pääsen saunomaan kertalämmitteisen kiukaan löylyissä. Omassa saunassa.



Tässä saunasta on jo ensimmäinen hirsi pullautettu pois. Sitten vain mallin mukaan uusi samalle paikalle.

Jotenkin tähän tyyliin. Tässä laudeseinä kokonaan uusittu, julkisivun hirret puuttuvat.
"Miks kaikki pitää aina tehä ite?" Muuraamassa uutta piippua vanhan mallin mukaan.
Tässä päällisin puolin melkein valmiina. Ikkuna vielä ja viimeinen nurkkalauta. Viimeinen aina vaikein laittaa...

Numero yksi (1)

Morjestus kaikille teille ja meille!

Pitkällisen jaakobinpainin ja kenties jopa vuoden harkinta- ajan jälkeen päädyin tänä epävakaisen sateisena päivänä vägertämään blogia. Mistä lienenkään lopullisen iskun tähän saanut, mutta ehkä tähän jotain tekstiä keksin ja kuviakin löydän. Tulevat opiskeluni eläintenhoidon parissa Tampereen Ahlmanilla ainakin työllistävät minua bloggaajana, sillä olen ymmärtänyt, että koululla voi pitää portfolioblogia. Menköön sekin nyt sitten samalla kun tässä muutakin jaanaan ja  joutavia bagisen.
Meikäpoika kävi sitten kengityskurssinkin! Jos vaikka töissä tarvis...

Pienen pienenä esittelynä mainitsen, että asun Pirkanmaalla vanhalla pientilalla seuranani epälukuinen joukkio erilaisia eläimiä. Tällä hetkellä löytyy jopa puolivuotinen vasikka. Tilani on luokiteltu rakennustaiteellisesti ja kulttuurihistorialllisesti arvokkaaksi ja se sijaitsee maisema- alueella, mäen päällä ja järven rannalla. Ja se hiukan hipahtavan oloinen elämäntapamaalainen siellä mäellään, joka kaiken lisäksi ajeleepi vielä Ladalla, se ukko on tämän kirjoittaja, 29 vuotias pitkätukka jöröjukka.
Tälläinen pieni Ruskis- vasikka minulla on kaverinani. Tässä olemme kävelyllä metsämoisiolla...