Kuva pientilalta joko vuodelta 1934, tai 1935

Kuva pientilalta joko vuodelta 1934, tai 1935
Kuva pientilalta joko vuodelta 1934, tai 1935

tiistai 30. joulukuuta 2014

Pientilan Ukko esittää videon: polttopuiden tekoa omaan rauhalliseen tahtiin

Videopostaus!

Maalla jokaiselle säälle löytyy oma, juuri sille lämpötilalle parhaiten sopiva työ. Koskaan ei ole liian kylmä, kuuma, kuiva tai mitä tahansa, etteikö voisi jotain tehdä. Tekeminen on lähinnä viitseliäisyyskysymys ja kiinni vain siitä, haluaako jotain tehdä. Näilläkin kovilla pakkasilla varmasti monen mieleen tulee, että jospa jäisi vain sisälle ja "käpertyisi vilttien alle". Argh, inhoan yli kaiken koko tuota lainaamaani ilmaisua! Siis käpertyä? Kun ihminen "käpertyy", hän on mielestäni jonkinlaisessa itsesäälin tilassa ja fyysisestikin aivan mykkyrässä, aivan kuin kärsisi pahoista vatsakivuista... :D

Koska en siis halunnut "käpertyä", niin olin myös näiden noin -25 pakkasasteen lämpötiloissa ulkotöissä. Kovien pakkasten parasta hyödyntämistä on polttopuiden teko, ennen kaikkea isojen pölkkyjen halonta klavuiksi. Pakkanen on klapumiehen paras kaveri, sillä puun solukon jäätyessä puu halkeaa suhteellisesti helpommin, kuin lämpimimmillä säillä. Lisäksi kovien pakkasten etu on se, että kun tosissaan hommia puskee, niin ei tule aivan yhtä hiki, kuin muuten tulisi. Vaikka asia on niinkin, että jos metsätyössä ja klavunteossa ei tule hiki, on työtahtia lisättävä.

Esitän tässä vidossa, kuinka halkoa klavuiksi halkaisijaltaan noin 50- 60 senttimetriä olevia koivupölkkyjä. "Halkomakoneena" minulla on Fiskarsin halkomakirves. Ei isoin, mutta ei ihan pieninkään. Kovin pienellä kirveellä joutuu lyönnin voimaa lisäämällä korvaamaan kirveen puuttuvaa massaa ja vastaavasti suurta kirvestä on hitaanpi nostaa ylös uutta lyöntiä varten. Kuten tarkimmat katsojat huomaavat, pysäytän kirveen iskun ennen sen osumista maahan. Minullahan ei ole alus,- eli hakkuupölkkyä näissä halontahommissa.

Kokeilkaas perässä ja ottakaa aikaa! Ja hydraulihalkojaväki voisi myös ottaa aikaa työstään... Loppuu sitten se puhe niiden halkomakoneiden nopeudesta. Hehe!


video


Tervetuloa lukemaan maaseutuplökiäni, Mari Mero!

lauantai 27. joulukuuta 2014

Maaseudun metallurgiaa

Saattaa tulla hieman yllätyksenä, mutta maalla tarvitaan mitä erinäisinpiä taitoja, jotta täällä voi kohtuullisin elinkustannuksin elää ja asua. Jos kaikki työt ja operaatiot, kuten remontit ja rakennushommat, sekä koneiden korjaukset, pitää tilata ulkoa, tai hankkia tekijä niille, niin kalliiksihan sellainen elämä tulisi. Olenkin aina ihmisille sanonut, että elääkseen maalla pitää työt tehdä itse, tai olla niin rikas, että voisi teettää kaikki työt muilla. Itse olen pyrkinyt tekemään joka ainoan vastaan tulevan työn itse...

Kävin syksyllä kyläkaupalla ja katselin joutessani seinään nidotut ilmoitukset. Siellä muiden joukossa oli ilmoitus maatalouskoneista ja kiinnostavaa tavaraa olikin. Soittelin numeroon, jossa vastasikin tuttu isäntä edellisen elämäni ajoilta. Isäntä oli juuri jäänyt eläkkeelle ja myi hänelle joutavaksi jäänyttä kalustoa. Mitäpä tuossa miettimään, ajelin pian katsomaan myynnissä olevia koneita. Ja siellä oli yksi ruma, maailmaa nähnyt perälevy, jonka runkokin oli ajettu mutkalle ja terä kulutettu aivan loppuun. Lisäksi rungon kääntö oli joskus onnistuttu rikkomaan ja se olikin hitsattu umpinaiseksi... Kone oli kuitenkin mielestäni hyvä aihio ja kun hintakin oli kutakuinkin siedettävissä, ostin sen. Samalla reissulla ostin myös 2,5 metrisen s-piikkiäkeen, eli jousipiikkiäkeen... Hyvä reissu siis!

Kuljetin perälevyn Nivalla ja peräkärryllä lähenpää tutkiskelua varten katon alle. Joo, työtähän tuossa piisaisi, mutta jos ei pelkää työtä, niin kaikki on tehtävissä. En pelännyt, vaan tartuin rällällään ja lekaan.

Perälevyn kolmipistesoviterunko.
Vahvistin kääntötapin kohdan sekä ylä, että alapuolelta.


Rungossa oli mutka, jonka oikaisin katkaisemalla rungon,
jonka jälkeen annoin lekan laulaa. Ja sitten hitsasin rungon taas kasaan.
Kuvassa myös uusittu levynkäännön pusla.
Tässä levy, joka vahvistettu ja vahvistushitsattu,
sekä uusi jalka ja muut pienosat odottamassa
hiekkapuhallukseen vientiä.



























Perälevyhän on siis sellainen traktorin nostolaitteeseen kiinnitettävä laite, jossa on leveä terä. tuolla laitteella voi aurata lunta, tasata maita, lanata pihatietä ja jopa avata umpeen kasvaneita ojia. Oli minulla ennestäänkin perälevy, jonka tein ammattikoulussa silloin edellisessä elämässäni, kun kuvittelin vielä metalliteollisuuden olevan Suomen tukijalka- pöh, sanon nyt. Tuo koulussa tekemäni perälevy on hieman kevyt, sillä se on tarkoitettu tuohon Harmaaseen Fergusoniin, mutta olen käyttänyt sitä Fordissa, joka jaksaisi raskaanpaakin levyä vetää. Siispä hankin sellaisen.

Tämä "uusi" perälevyni on jo vanha sekin, kuten lähes koko pientilan kalustoni. Merkiltään tuo lienee VaMa ja leveyttä on hitusen vaatimattomasti tasan kaksi metriä. Mutta! Siinä on rungon säätö, jota ei juuri monessakaan nykykoneessa ole!

Esimmäiseksi irroitin terän pois ja purin kiinteäksi hitsatun rungon sivuttaissäädön. Tuo sivuttaissäätöhän on oikein hyvä varsinkin lumivallien levitykseen, koska sillä on saatavissa melko hyvä sivuttaisulottuvuus pitkälle ojan päälle. Samoin vedin rungon osittain poikki ja hakkasin siinä olleen mutkan suhteellisen suoraksi ja hitsasin 4 mm. puikolla umpeen. Amppeereitahan siinä työssä pitää olla luokkaa 230-250, jotta perusaine sulaisi kunnollisesti läpihitsautuen. Otin samalla mitat uusista puslista, joilla väljähtäneet puslat saisi kuntoon. Puslissa oli pahimmillaan 6 mm. klappia! Ne siis piti vaihtaa kokonaisuudessaan. uudet teetin koneistamolla. Samalla teetin myös uudet tapit kaikkiin säätöihin ja kalvasin niiden puslat määrämittaan käyttäen väljyytenä 0,2 millimetriä. Eipähän klonksu enää.

Myös levy- osa oli kärsinyt. Siinä oli puskemisen seurauksena tullut pahemman laatuinen mutka, mutta se oikeni siedettäväksi ahkeralla lekalla hakkaamisella, mutta kyllä sitten tienoo raikuikin melkoisesti moisesta mäikyyttämisestä!
Jouduin myös vahvistamaan levyn rakenteita erityisesti rungon käännön osalta melko massiivisillakin levyillä, mutta sitä oli onneksi hyllyssä. Hitsasin myös varsinaisen levyn rungon uudelleen, sillä totesin, että tehtaan hitsari oli ollut liian laiska ja jättänyt joka toisen hitsauksen kokonaan hitsaamatta. Tein myös levyn runkoon jäykisteitä, jotta sekään ei menisi enää solmuun.

Kokosin levyn kokeeksi ja kun kaikki mahdolliset hienosäädöt oli tehty, purin sen uudelleen ja kärräsin hiekkapuhallukseen. Levyssä oli kyllä ihan hyvä maali, mutta se oli ehostus- ja markkinointimielessä vedetty suoraan ruosteen päälle. Joten pois vaan kaikki maalit ja ruosteet! Ja lopuksi siihen tuli vielä tinneriohenteinen kaksikomponenttimaali ja sävynä on Tamrokcin (Sandvik) oranssi. Ainakin kapistus näkyy nyt hyvin ja erottuu jo pitkältä, milloin olen tietöissä!

Hommasin perälevyyn myös hammasterän kulutusteräksi. Hammasterä on aivan ehdoton työssä, kuin työssä, sillä se jättää talvella tien karheaksi ja kesällä puree hyvin murskeeseen ja soraan.

Kaikkineen perälevy tuli töineen ja osineen hyvin edulliseksi. Laskin, että jäin noin 400-600€ voitolle, jos pidän verrokkina tehdasuuden vastaavan hankintaa. Ja kuitenkin tämä levy terineen kaikkineen kestänee minun käytössäni seuraavat vuosikymmenet, onhan se käytännössä peruskorjattu ja vastaa tehdaskunnostettua. Mutta siinä uudessa ei siis olisi ollut toivomaani rungonkääntömahdollisuutta...

Tommottinen siitä sitten oli tullakseen.
Kyllä puree maahan tuo hammasterä, kun kuraa on pesunkin
jälkeen vielä ihan levyn yläosassakin!




















Kyä ny kelepaa aurailla lumija, jos vaa niitä nys sittev vaa tulis!

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

torstai 18. joulukuuta 2014

Autioitunut maaseutu- korpiseutujen kaikonnut elämä.

Varoitus! Tämä kirjoitus sisältää murheellista kuvamateriaalia suomalaiselta maaseudulta. Kuvat voivat aiheuttaa ahdistusta ja masennusta, eikä niiden katsomista suositella kenellekään. Pientilan Ukko ei ota vastuuta kuvien aiheuttamasta mielipahasta.

Edellinen kirjoitukseni korvenraivaamisesta käsitteli sivujuonteissaan myös autioitunutta maaseutua ja hunningolle jääneitä peltoja. Kirjoitukseni aiheutti toivottua palautetta joista osa käsitteli autioitumisen tunteikkaita vaikutuksia. Itse kirjoitin aiheesta lähinnä neutraalista näkökulmasta, jossa vain totesin, että maaseutu autioitui ja talot jäivät tyhjilleen, mutta aikoinaan ne talot olivat niissä asuneille ihmisille koko elämä. Avaan tällä kirjoituksellani aihetta hieman pintaa syvemmältä.

Sotien jälkeinen aika toi maaseudulle uutta verta ja elinvoimaa, ihan konkreettisestikin. Suuri joukko siirtolaisia ja rintamamiehiä istutettiin maahan, raivaamaan ja viljelemään omaa maataan. Uusi väestö lisäsi maaseudun palveluita ja pieniä kyläkauppoja ja kouluja rakennettiin lisää, vaikka niitä varsinkin nykymittapuulla arvioiden oli jo ennestäänkin hyvin runsaasti. Väestö lisääntyi ja maaseutu kävi jopa ahtaaksi! Työvoimaa oli runsaasti tarjolla ja se oli edullista. Mutta työvoimaa myös tarvittiin paljon, sillä sotien jälkeinen maa- ja metsätalous ei ollut kehittynyt juuri lainkaan sotia edeltävältä ajalta periytyvään, runsaaseen työvoiman käyttöön perustuvista työtavoista.

Tässäkin saunassa on aikoinaan rentouduttu raskaan työviikon
jälkeen ja kuivattu syksyisin sipuleita. Sauna on selvästi
luksus- versio, tuollahan on oikein valotkin!
Olen jo niin vanha mies, että muistan tämän talon olleen pystyssä
ja tämä epämääräinen kumpu oli talon tupakeittiön uuni.
Kyllä, se on pultti. Julmetun kokoinen pultti.
Suuri ja varakas talo, kun on ollut oma höyrykonekin.
Siellä se tönöttää pihlajikossa, jossa aikoinaan oli puimasuuli.
Pienen korpimökin pieni savupiippu. Tämäkin mökki oli hyvissä voimissa
vielä joitain vuosia sitten, kunnes tuli nykyihminen ja purki sen!!
Mystinen vanha mökki metsässä. Asuvatko tontut siinä?
Oho, en tiennytkään, että perunakellari voi edes teoriassa kallistua kyljelleen.
"-Mihkäs mää nää viän? -Nakkaa sinne patterille!"
Vanhat tonkat ja vadit lähteessä. Lähteessä? Miksi?




















Uudet menetelmät ja koneet metsien hoidossa ja maanviljelyksessä aiheuttivat paljon työttömyyttä aiemmin hyvin työllistettyjen pienviljelijä- metsätyömiesten parissa. Uutta aikaa ennakoivien maataloustraktoripohjaisten metsätraktoreiden ja lopulta monitoimikoneiden tultua metsiimme työvoiman tarve väheni entisestään ja samaan aikaan alkanut maataloustuotteiden ylitarjonta, niinkutsuttuine voivuorineen sai valtion tukemaan viljelystä luopumista. Useat pientilat tarttuivatkin tuohon helppoon rahaan, myivät periaatteensa ja lopulta naulasivat ikkunansakin umpeen ja muuttivat toisenlaisen elämän pariin. Maaseutu alkoi rappioitua ja kuivua pystyyn, odottaen maannouseman kaatavan sen lopulta takaisin maan poveen.

"Mis on miun hevosein?" Haravakone on pellonreunassa
odottamassa heinämiestä, joka ei enää milloinkaan saapunut.
Minua on koko pienen ikäni murehdittanut maaseudun kadonnut elinvoima ja erityisesti olen tuntenut sympatiaa pienviljelijöitä kohtaan, joista suuri osa oli entisiä vuokraviljeliöitä ja uudistilallisia. Itse en ole syntynyt maatilalla, en edes maalla, mutta olen kuitenkin koko ikäni ollut maalla ja tarkemmin ilmaistuna pitäisi ehkä sanoa, että olen mettästä kotoisin. Sukujuuriltani olen noin 75% maalainen, jos nyt tämän kaltainen rotu- oppi tässä suvaittaneen.

Muistan kuitenkin, kuinka sukuni yhden haaran maatilaa vielä viljeltiin ja että olen ihan pienenä käynyt katsomassa siellä lehmiä. Varhaisinpia muistikuviani ovat ylipäätään juuri maalaiselämään liittyneet muistikuvat ja erityisen hyvin muistan, kuinka nuo pellot kynnettiin viimeisen kerran tuolla samalla Ford- traktorilla, joka on nyt täällä minulla. Istuin pienenä poikana kotitiemme koivukujalla, tien penkalla ja katselin ihmeissäni, kuinka maa muuttui kynnettäessä mustaksi. Muistan myös, kuinka ne pellot lopulta istutettiin metsälle. Mikä murhe. Olin tuolloin alle kymmenen vuotta, mutta jo silloin ajattelin, että toi ei voi olla oikein.

Nuoruuteni ajan nuo pellot puskivatkin sitten viljan sijasta koiranputkea ja väkkyröitä puuntaimia. Katselin niitä kummastellen, kuten seurasin maaseudun yleistä alasajoa. Rakennukset ja navetat rapistuivat koulumatkani varrella ja pienet mökit ja isommatkin talot jäivät tyhjilleen. Kaikkia rakennuksia ei enää edes viitsitty pitää kunnossa, vaan niiden kylliksi lahottua ne hajotettiin lopullisesti. Pala suomalaista sielunmaisemaa oli kadonnut.

Vanha kivinavetta, vaikka ei siltä näytä. Eipä ole emäntä ihan
 hiljakkoin navettapolkua tallannut. Tätä navettaa ei enää ole.
Vanha navetta tässäkin. Edustaa erikoista korjaustapaa,
jossa laho hirsi "korjataan" valamalla talon sisälle betoniseinät...
Pienin koskaan näkemäni betonitiilinavetta! Tuonne sopii juuri ja
juuri kolme nautaa. Mutta se on sentään oikein betonitiiltä... Ja tilalla on alle
puolihehtaaria peltoa, mutta onpahan komea navetta kuitenkin...





















Metsänreunat pusikoituivat, kun karja ei enää laiduntanut niissä. Lepikot olivat tulleet jäädäkseen. Pelto- ojissa alkoi kasvamaan pajukkoa, tuota muinaisten isäntien häpeäpuuta. Saamaton oli sen talon isäntä, joka ei edes ojistaan pajuja pois perannut. Nuoruuteni maaseudulla oli vielä kyläkauppojakin, jopa useita, lisäksi oli kouluja, kirjastoautoja, asiamiesposteja... Lisäksi tiet pidettiin edes kutakuinkin kunnossa ja tehtiin jopa uusiakin teitä.

Pientilan kiviaitaa soraharjulla.
Peltojen uudelleen hyödyntämistä romulaanin muodossa.
Kyläkaupat- ja koulut vetivät puoleensa uutta, nykyajan siirtolaisjoukkoa, maallemuuttajia. Heitä oli erityisesti vielä ennen tätä nykyistä taantumaa liikeellä. Nuo siirtolaiset ovat ihmisiä, joilla ei näytä olevan mitään kosketusta aitoon maaseutuun, vaan he ovat vinkumassa maalle katuvaloja, suojateitä, kävelyreittejä. He näyttävät haluavan tehdä maaseudusta lähiön ja pyrkivät sitä päämäärää kohti omissa pienissä hyvinvalaistuissa pihoissaan. Heidän talonsakin ovat kaikki samanlaisia ja ne on tuotu tehtaasta. Ja mikä ihmeellisintä: ne on pystytty savipellon keskelle! Ei siis kumpareelle ja metsäreunaan, vaan savikkoon... Annan mun perinneäijän kaikki kestää!

Sitten nuo viimeisetkin muinaisuuden reliikit, eli kyläkaupat ja koulut lopettiin. Maaseudun jo 1950-60 luvuilla aloitettu alasajo oli saatu verrattoman tehokkaasti päätökseen. Maaseudulla ei ollut enää lainkaan palveluja. Ei ole linja- autovuoroja, ei ole teiden kunnossapitoa... Ja kaiken muun alasajon lisäksi valtiovalta höpäjää niinkin älyttömiä, että teiden kunnossapito pitäisi jättää kokonaan niitä käyttävien harteille, eli siis maalaisten. Pidämme jo nyt tiemme kunnossa hyvin olemattomattoman kunnanavustuksen varassa ja maksamme tiemaksumme oman tiemme kunnossapitoa varten. Maksamme sähkömme, nuohouksemme, vetemme, jopa jätevetemme! Maksamme veroja omistamistamme maista ja kiinteitöistämme. "En aina oikein jaksa ymmärtää..."

Minulle on joskus jopa sanottu kunnan virkamiesten taholta, että "mitäs siellä asutte, ei sinne ole kukaan käskenyt muuttamaan. Muuttakaa lähiöön." Maaseutuvastaiset asenteet ovat näinä aikoina voimissaan.

Olen seurannut maaseudun elämän kaikkoamista satavuotisista taloista ja pihoilta. Olen kulkenut polkuja, joita ei ole ihminen karjoineen kulkenut vuosikymmeniin. Olen kuvannut pihoja, joiden rappio on liian voimakasta kestettäväksi. Olen tutkinut rakennuksia, joiden katto on tullut alas, mutta joissa yhä leijailee elämän henki. Olen käynyt katkaistussa talossa, jossa ei jostain syystä kuulunut kännykkä. Olen käynyt autiotalossa, jonka keittiössä oli yhä kattila liedellä ja lautanen pöydällä. Sieltä oli lähdetty joskus jonnekin, oli ehkä ajateltu, että tullaan vielä takaisinkin. Ei tultu, ketään ei näkynyt, kukaan ei palannut. Kenties vain yksi hiirulainen kävi innosta puhkuen tutkimassa, olisiko lautaselle jäänyt vähän evästä hänellekin, mutta lautanen oli tyhjä, ruoka oli loppu ja perunamaa kasvoi ohdaketta.
Toiset autioituneet talot tulevat seisomaan ryhdikkäinä vielä vuosia,
ellei vuosikymmeniä, kiitos niiden rakennuspaikan ja -tavan.

Perinnönjako on per... No kaikki tietävät, mistä se on silloin,
kun talokin laitetaan puoliksi. Ihan konkreettisestikin.
Ei sitä tuon tarkemmin ole voinut jakaa, mutta kumpi sai ulko- oven?
Jos rakennukset eivät ymmärrä itsestään hajota,
niin ainahan voi kaataa puun niiden päälle.




















Näitä menneen elämän muistomerkkejä katsellessani tunnen syvää murhetta. Murhetta siitä, että jokin ulkopuolinen mahti oli aiheuttanut kokonaisen elämänmuodon häviämisen maaseudulta. Pienviljälijäväestö oli ajettu erinäisin pakottein ja kannustimin luopumaan elämänmuodostaan ja muuttamaan palkkatyöläisiksi kasvukeskuksiin ja ulkomaille. Tällainen samanlainen rasismi on aivan yleistä myös muissa maissa, kuten nyt Australiassa, jossa "liian kalliiksi" tulevat aborginaalikylät tuhotaan ja väestö pakkosiirretään kaupunkien slummeihin. Suomessa tuo vain tehtiin ilman pakkosiirtoja, näännyttämällä kansanosa korpeensa.

"Myin mettäni, paketoin peltoni, join rahani.
Mitä enää voin tehdä tilallani? Hoo, keitänpä pontikkaa sentään!"
Pienviljelijä on paljon unanalaisenpi otus, kuin aito porosaamelainen. Silti vain saamelaisuus tunnustetaan omaksi kulttuurikseen.

Kunnia kaikille edesmenneille pientilallisille, korvenraivaajille ja uudistilallisille, sekä kaikille heille, jotka jaksavat kunnostaa ja ylläpitää tätä vuosisataista kulttuuriperintöämme!

Kaikki, mitä vesimyllystä on jäljellä.
Vanhan vesimyllyn yläkivi. Alakivi on jo mystisesti
"kadonnut". Tulitikkuaski mittakaavana.

perjantai 12. joulukuuta 2014

Korvenraivaajasukupolvi: mennyttä aikaa, vaiko täällä taas?

Otsikon kysymyksenasettelu on molemmilta osiltaan täyttä totta. Peltoja raivattiin aikoinaan paljon niinä historian vaiheina, jolloin perustettiin uusia pientiloja. Peltoja raivattiin paljon silloin, kun torpat ja mäkituvat itsenäistyivät erityisesti 1920- luvulla "torpparivapautuslakien" voimalla. Omaksi muuttunut maa sai ihmiset panostamaan tilanpitoon, kun jatkuva pelko häädetyksi tulemisesta kaikkosi. Osin torppareita oli vielä 30- luvulla, mutta silloin niitä oli enää lähinnä valtiolla ja pääasiassa kruununtorppareina, heitä kun koskivat eri lait, kuin muita torppareita.

Peltoja raivattiin paljon myös jälleenrakennuskaudella, jolloin mitä synkimmätkin peräkorvet ja suot raivattiin asutuspolitiikan turvin viljelysmaaksi. Syntyi kokonaan uusia kyliä paikkoihin, joilla aiemmin asui lähinnä metsän eläimiä... Nuo korpiseuduille raivatut asutustilat täyttivät silloisen tarpeen, joka niille oli asetettu: kiinnittää suuri siirtolais- ja rintamamiesjoukko maahan, omaan maahan, jonka eteen voi tehdä työtä ja jonka menestyminen on vain omista voimavaroista kiinni. "Sitoa turpeeseen" oli termi, jota käytettiin jo Tsaarin Venäjällä. Tällä tavalla ehkäistiin "merkityksetön" elämä, jolle nyt on keksitty virallisia termejä, kuten syrjäytyminen. Mielestäni tuo päämäärä asutuspolitiikalla saavutettiinkin ja ihmiset saatiin työskentelemään oman ja perheensä hyvinvoinnin takaamiseksi.

Nykyihminen katsoo autioituvia taloja ja kokonaisia tyhjilleen jääneitä kyliä tyystin toisesta lähtökohdasta, työpaikkojen ja palvelujen läheisyys suurinpana johdattajanaan. Näillä korvenraivaajilla päätoiminen työpaikka oli oma tila ja lisäksi satunnaiset metsätyöt, jotka nekin saattoivat olla viereisessä valtionmetsässä. Autioituvissa taloissa on joskus vietetty elämää, joka oli parasta mahdollista elämää juuri heille ja sinä aikana, jotka siinä talossa asuivat. Lopulta kuitenkin nykyaikainen elämä toisenlaisine tarpeineen ja vaatimuksineen teki tehtävänsä ja pellot jäivät hunningolle, paketoitiin, tai metsitettiin ja väki muutti kasvukeskuksiin tai jopa ulkomaille. Tilat ja talot jäivät niille sijoilleen rapistumaan menneiden aikojen työn ja sisun muistomerkeiksi. Ajan unho leijaili kätköistään harmaantuneiden latojen ja kaatuneiden aitojen ylle.

Nyt on aika toinen.

Pellonraivausta Pirkanmaan pohjoisilla metsäseuduilla joulukuussa 2014
Vanha pientilani on entinen karjatila, jolla kaikki viljelyyn kelpaava maa on raivattu aikoinaan pelloksi. Kaikki se maa, jota ei voinut viljellä, oli kuitenkin myös aidattu ja karja laidunsi jopa metsää. Tuo oli menneinä vuosikymmeninä aivan yleistä ja silloiset maatiasrodut myös löysivät metsistä syötävää, toisin kuin nykyiset teholypsäjät. Tuo minunkin kesähoidossa ollut ammunikin söi suurella innolla sieniä ja varpuja, jopa kuusen havuja. Tilani pellot ovat suurelta osin jääneet pois viljelystä samoihin aikoihin, kun pellonpaketointi oli valtiovallan taholta jopa suositeltavaa ja sitä tuettiin rahallisesti. Osin pelloillani kasvaakin jo vaneritukin kokoista koivua...

Plökissäni aiemminkin vilahtanut Mettämoisio- niminen paikka on pieni pelto kallion päällä, lähellä naapurin satavuotista tukkikuusikkoa. Maalajiltaan se on hikevää hiesumaata. Tuo moisio on ollut jouten pitkään ja siinä kasvaneet puut olivat saaneet alkunsa 80- luvun lopulla.
Tästä lähdettiin. Mettämoisio on antautunut luonnolle ja kutistunut vaivaiseksi
 ruohoa kasvavaksi poluksi- takana ovat hoidon ja ylläpidon vuodet,
jolloin näilläkin saroilla oli pientiloille suuri taloudellinen merkitys.
Totesin tässä päivänä muutamana, että koska aion jatkossakin pitää eläimiä, omiakin sellaisia, tarvitsen luonnollisesti peltoa ja heinämaita, sekä laidunta. Tarvitsen käytännössä kaiken sen viljelykelpoisen maan takaisin peltomaaksi, joka täällä aikoinaankin on ollut viljelyssä. Siispä hain moottorisahani, teroitin sen ja katso: ryhdyin jälleen pellonraivaajaksi!

"Vainovalkeat" palavat taas- jokilaakso peittyy savuun.
Horisontti paljastaa, että nyt ei olla kaikkein alavimmalla paikalla...
Pellonraivuu on hidasta, raskasta, työlästä, kuraista, nokista... Mutta ah, niin kovin palkitsevaa! Kaadoin ensiksi kaikki puut, jotka kasvoivat pellolla, tai sen ojissa. Näistä puista sain osin hyvää aidaspuuta riukuaitoihin ja tolppia lauta- aitoihin. Lisäksi tuli polttopuuta ja jopa pari ihan rakennuspuutakin johonkin tulevaan rakennuskohteeseen- en tiedä vielä mihin. Risua ja latvuksia tuli myöskin paljon ja nämä oli järkevin hävittää saman tien polttamalla, vaikka märkiä olivatkin. Koko jokilaaksomme oli- jälleen kerran- peittyneenä savuun, joka verhoili maiseman merkilliseen kaapuunsa.
Talkooväkkee
Tuon jälkeen käynnistin uskollisen palvelijani, Ford- 4000 traktorin. Laitoin kantokoukun perään, aivan kuin silloin jälleenrakennusajallakin, ja nypin puiden juuret ja kannot yksitellen ylös. Sitten nuo juurakot luonnollisesti piti raahata, vetää, pyöritellä ja ängetä pellonreunoille kuivumaan ja odottelemaan keväällä toistuvaa poltto- operaatiota. Polttaen saan niiden sisältämät lannoiteet ja kivennäiset talteen typpeä lukuun ottamatta, joka tuhoutuu polttaessa. Tuhkat levitän pellolle. Biolannoitetta parhaimmillaan!

Sitten hain vanhan yksisiipiseksi muutetun välttini ja kynnin tuon jumalattoman juurakkoisen ja kunttaisen maan. Työ vastasi käytännössä uudiskyntöä, vaikka olinkin juurakot jo nyppinyt pois. Maa kuitenkin sisältää aina paljon pientä juurta, jotka nyt nousivat osin ylös ja näkyviin odottamaan jälleen kerran toistuvaa juurien keräämistä käsipelissä.

Puutahan tällaiselta työmaalta kertyy. Etuoikealla polttotopuuta,
keskellä aidantolppia ja taaenpana riukuaidan aidaksia.
Siistinpää jo. Taustalla vasemmalta lukien liiteri, vanha sauna ja päärakennus.

Kynnin maan. Oli suhteellisen haastavaa, nimittäin välillä vältti
repi neliön palan juurikunttaa mukanaan ja
 toisinaan traktori vain jauhoi paikallaan...

Nyt on niin märkää- niin niin niin märkää, niin.

Kevääksikin jäi vielä juuria nypittäväksi.
Tästä saa hyvän kuvan maan juurakkoisuudesta.

Korvenraivaajan kotona on juurakkokasoja siellä sun täällä.

Pari rakennuspuutakin löytyi- tietäisipä vain,
mihin nämäkin vielä päätyvät!
Nyt maa on käännetty ja se odottelee routaantumista. Keväällä juurien polton jälkeen tuon maahan patteripaskaa kera turpeen, jos sitä silloin on saatavilla. Sen jälkeen äestän maan ja kylvän sen heinälle. Heinää meillä tarvitaan, sitä syövät monet eläimet, joista kaikkia en ole itsekään vielä edes nähnyt. Aikanaan selviää, kuka ne heinät syö, mutta olen varma, että joku tulevista eläinystävistäni ne antaumuksella popsii!
Ei ihmekään, jos pelto on vähän märkä, kun kaivo on heti pellon vieressä!
Tuskin kärsivät kasvit kuivuutta tällä pellolla, kun pohjaveden pinta
on -30 cm. maanpinnasta. On muuten lähes korkein kohta
tiluksiani tämä kaivon paikka.


perjantai 5. joulukuuta 2014

Hevoset elämässäni- elämä hevosten parissa.

Hevoset. Heboizet. Konjit. Hoputtimet. Kuinka vaan ja millä kielellä kukakin niitä kutsua haluaa.

Olen touhunnut enemmän ja vähemmän säännöllisesti hevosten parissa. Olen harrastanut hevosia, tai ehkä pikemminkin pitäisi sanoa, että olen harrastanut jonkin sortin ratsastusta jo jonkin aikaa. En ole milloinkaan käynyt mitään ratsastuskoulua, tai edes lukenut ratsastusta käsittelevää kirjallisuutta. En kuulu heihin, jotka hakevat täydellistä istuntaa, vaan heihin, joille ratsastaminen ja hevosten kanssa oleminen tuottaa jo itsessään iloa. Minua ei ole milloinkaan viehättänyt ajatus hevosesta urheilun, tai jonkin suorituksen välikappaleena, työvälineenä, tai "ajoneuvona". En oikein ymmärrä, kuinka hevosta voidaan pitää puhtaasti voittoa tuottavana kapineena, joka saa mennä lihoiksi heti, kun sen ylläpito ylittää siitä saatavan tuoton, tai tuotto- odotukset eivät enää ole riittävän korkeat. Raha, raha, raha.

Sen sijaan olen ollut kiinnostunut hevosten käyttäytymisestä ja niistä itsestään, ihan sellaisenaan. Jään aina hevosia nähdessäni seuraamaan niiden keskinäistä käyttäytymistä, sekä yhden yksittäisen hevosen toimintaa sekä yksilönä, että lauman jäsenenä. Seuraan niiden kommunikointia ja elekieltä. Kun havaitsen hevosen tekevän jonkin eleen, niin yritän mietiskellä, että miksi se tekee noin. Onko sillä jokin syy niin tehdä ja jos on, niin pääseekö se tavoittelemaansa päämäärään sillä keinolla, jonka se on valinnut.

Tunsin aikoinaan vanhan miehen, joka asui yksinään vanhan pientilansa harmaassa hirsirakennuksessa. Tuolla miehellä oli koko ikänsä ollut hevonen, jolla hän tekin niin metsätyöt, kuin peltohommatkin. Traktoria hänellä ei ollut milloinkaan. Mitäpä sitä sellaista hankkimaan, kun hevosesta on myös seuraa ja ajankulua. Tuolla hevosesella oli matala hirsitalli, joka ei takuulla täyttäisi tämän päivän talleille asetettuja mitoituksia, mutta en usko, että hevonen kärsi tallin mataluudesta millään muotoa. Sen kohtelu ja hoito oli muilta osin erinomaisella tasolla ja sillä oli suuri, monipuolinen luonnonlaidun. Nämä nykyiset "tallimääräykset" ovat ihan älyttömiä. Hevostalli voi olla jopa kolmisen metriä korkea...

Minä ajauduin hevosten pariin ehkä hieman vahingossa. Tai no, jos nyt satunnaisesta kokeilusta voi puhua vahinkona. Meidän koulullemme, ala- asteelle, tuli joskus paikallinen tallinpitäjä vetämään talutusratsastusta. Olin tuolloin noin 10 vuotias. Tuosta hetkestä on jo hyvinkin parikymmentä vuotta aikaa. Pidin hevosen selässä olosta jo tuolloin, mutta en jäänyt vielä ensimmäisestä kerrasta koukkuun. Myöhemmin sitten kävimme perheeni kanssa samaisella tallilla uudelleen ja tuo käynti venähtikin melko pitkäksi, taisi olla vuoden, tai parikin, kunpa muistaisinkin. Tuolloin opin ratsastuksen perusteet ja vaikka en olekaan koskaan pitänyt kenttätunneista, niin olen kuitenkin tyytyväinen, että niitä tuolla oli. Mutta suurinta iloa minulle tuotti jo tuolloin laukkaaminen pitkin mettäteitä! Sain jo nuorena mennä yksin isolla, mustalla arabilla minne mieleni teki.

Sitten tallilla käynti hiipui ja loppui. Hevoset kuitenkin jäivät elämääni, joskin taka- alalle. Koko ikäni olen haaveillut ottavani itselleni isoja eläimiä, mahdollisesti hevosia. Vaikka en olekaan milloinkaan hevosta omistanut, tai vuokrannut, niin tämä ajatus on minua riivannut pahemman kerran.

Kävin aiemmin eräässä perinnetapahtumassa, jossa oli myös hevosia. Tapahtuman teema oli entisaikainen metsätyö ja puunkorjuu. Hevoset liittyivät metsätyöhön hyvin kiinteästi, sillä maataloustraktorit syrjäyttivät hevoset metsätyössä vasta 60- 70- luvuilla. Myöhemminhän myös maataloustraktorit tulivat syrjäytetyiksi ensin juontokoneilla ja lopulta nykyaikaisilla harvestereilla ja ajokoneilla.

Tämä kuva ei ole nelkytluvulta. Tämä on vuodelta 2013.
Hevoset palasivat elämääni ilmeisen lopullisesti hieman yli vuosi sitten, kun päädyin hevostallille maatalouslomittajaksi. Tuo pesti jatkuikin sitten yhtämittaisesti koko talven. Tuolla tallilla tehdessäni eläinalan töitä ja hoitaessani hevosia sain jonkinlaisen henkisen varmistuksen siitä, että ala on kuin minua varten olemassa, tai sitten minä olen alaa varten olemassa. Niin luonnollista ja miellyttävää on työni eläinten parissa. Onhan se toki monin verroin raskaanpaa fyysisesti, kuin nuorenpana tekemäni teollisuustyö, mutta milloinkaan en enää voisi kuvitellakaan istuvani tehtaassa tekemässä "työtä", joka ei ole työtä.

Olen tehnyt hevosalan töitä myös muuallakin, maatalouslomittajan nimikkeellä tietenkin. Olen siis työsuhteessa lomatoimistoon, jonka kautta maatalousyrittäjien lomia ja lomituksia pyöritetään. En kuitenkaan voi kovin tarkasti kertoa, missä ja millaisissa paikoissa olen ollut, sillä en itsekään pitäisi, jos joku minun kotonani käynyt kertoisi netissä, että joo, siellä oli sellaista ja tuollaista... Joten, tyydyn kertomaan vain yleisesti ja pintapuolisesti näistä asioista.

Viime keväästä lähtien olen touhunnut näiden islantilaisten kanssa.
 Viimevuoden keväällä innostuin menemään ihan hevostallille, mutta en töihin, vaan asiakkaaksi. Menin ratsastamaan eräälle tallille, jolla on pelkästään islanninhevosia. Olen sen jälkeen käynyt tallilla ihan säännöllisesti, jopa viikottain ratsastamassa. Issikat ovat makuuni ehkä hieman pieniä, mutta niiden yleinen maatiaismainen olemus valtavine talvikarvoineen ja mukavine luonteineen on tehnyt minuun vaikutuksen. Pienuus ei suinkaan ole negatiivinen piirre, sillä sehän on itse asiassa hyvin taloudellista. Mihin sitä suurta ja näyttävää kokoa loppujen lopuksi edes tarvitaan?

On se jämee... Kyllä menisi äes mukavasti täällä pientilalla tuollaisen vetämänä!