Kuva pientilalta joko vuodelta 1934, tai 1935

Kuva pientilalta joko vuodelta 1934, tai 1935
Kuva pientilalta joko vuodelta 1934, tai 1935

tiistai 30. syyskuuta 2014

Ruakaa piäntilam meininkillä

Tänääm mää teenki iha erilaise kirjotukse, kum mitä mää ole yleesä tehny. Tämääm mää kirjoittele ruua teosta! Vetäsenpäs yhteem menoo iha omalla äirinkiälelläni, toivotaa ny sentäs, että eres joku hokaa, mitä mää oikee koita selittää! Tää Pirkammaa seurum kiäli ov vähä semmmonev vähemmistökiäli, jolle tars saara virallise kiäle asema. Ei meinaa ny juur viä löyry tosta kuukle käännyttäjästä oikeeta käännöstä. Mutta koittaakas ny kuiteski pysytellä kärryillä, taikka reessä!

Ni. Mulla oli nälkä.  Mää tei ruakaa. Enste mää aatteli, että eihät tää mikää ruakaloki oo. Noo, sitte lukasi ton omal lokini otsikov, vai mikä toi ny o. Siinähä lukee iha selkeesti, että "elämää pientilalla..." No ni. Syämine liittyy varsi vahvasti elämää, myäs täälä piäntilalla tars syärä aina välillä.

Mää kerro teille jokusella lauseella muutama kuva kans, kuinka tehrää ravittevaa ja monipualista uuniruakaa raskasta ulkotyätä tekeville piäntilallisille. Jaksaa sitte tehrä muutaki, ku istua kirjottelemassa lokia. Resettiä saa ihav vapaasti lainata, kuhav vaa muistaa mainita, mistä tää ohje om peräsi. Tää on nääs mun oman pähkäilyni tuate, tää resetti meinaa.

Jaha. Enste mennää ryytimalle. Otetaa siältä jokusia itte kasvatettuja keltasia porkkanoita. Saa olla muunkiv värisii, iha sama. Samote otetaa jokune punanejuuri. Ei montaa, parikir riittää. Sitte vaa pernamaalle ja semmone viis- taikka kuus isoo pernaa mukaa. Piänempiä enempi. Ja sipulaa kans! Ellei oo sitte jo niitä aiemmi nostanu, sitte ne löytyy jostai jemmasta vissii.

Noni. Pestää ne juurekset summuut pihalla satevvetellä, ku keittiö on kerta keske eikä oo juaksevaa vettäkää, saatikka viämäriä. Viärää pestyt ruaka- aineet sisälle kamarii, jossa o väliaikane keittiö. Otataa joku vuaka, mihkä eres jotenki sopis noi kaikki pernat summuut. Voirellaa se hyvi ja heitetään jokune voinököne pohjallekki mauks.

Emmeet. Ainaskim melke.

Aika nuukasti ov voita. Laita sää enempi.
Ruvetaa laittaa pitkittäi siivutettuja pernoja ja porkkanoita vuakaa hianosti asetelle. Siihep pääle jotai lihasiivua, jos sattuu löytyy. Ei oo pakko, hyvää tulee ilmanki ja sopii kasvinsyäjillekki. Tohov vaa sitte punasetjuurikkaat päälle, nii tulee hyvä maku.

Laitappas noita tollai kerroksittai.
Lihak kans, jos tykkää.
Punasta joukkoo.




















Kattootaa ny viä kuiteski tonne kaappii, jos siällä olis jotaim muutaki emmettä. Ja oha siä yleesä, nykki oli Mummu kasvattamia tomaattiaki. No niitä kans joukkoo ja sipulaa päälle. Saa laittaa paljo. Myäs valkosipulaa vois laittaa, mutta ny ei huvittanu...

Laita kaikki lopukki, mitä siältä kaapista nys sitte löytyyki.
Päälle aitoo Oltermanni- pakotejuustoo suaraa meijeriltä tilattuna. Tossaha o rasvaa iha hyvi, 55 rossaa, jote saa laittaa palijo, ettei ihav valla katoo sulaessaa. Heitetää jokune pippuri joukkoo ja siihe valkostapippuria ja paprikaa jauhona. Ketsuppiaki voi laittaa ja siirappia, makee sopii hyvi vastapainoks sualaselle ja pippuriselle. Nii, se suala kannattaa muistaa kans heittää joukkoo. Ja kaikem päälle viä jotai ruakakermaa ja vettäki, muute kuivuu ja palaa. Ja se ei oo kivaa. Voi laittaa munamaitooki ruakakerma tilalle, kuika vaa.

Juustoo reilusti. Sopii hyvi.
Sittev vaa uunii. Saa olla viä hiillostaki ja pellik kii. Ei siihe häkää kukaa oikeesti oo kuiteskaa kuallu, menee vaa lämpöö harakoille ja millekkä liä lepakoille. Uunissa tars olla semmone lämpö, että o poltettu yks iso pesälline hyvää, isoo koivua. Annetaa olla usiampi tunti, vaikka jotai kolmesta viitee. Hiljaa hyvää tulee, meinaa ruakaa nääs. En tiä, pääteekö toi mihkää muuhu asiaa.

Uuniiv vaa! Näyttääki hauskasti mansikkapirtelöltä, kup punanejuuri värjäs liäme.
Sitte, ku nälkä o riittäväv paha, voi kaivella jostai hanskat, taikka patalaput ja napata vuaka uunista. Se on ny valmista varmaaki. Jos ei oo, syä raakana ja laita loppu uunii takas.

Tämmöstä siitä nys sitte noilla ohjeilla pitäs tulla. Pikkuse, ku kuari tummuu, nii se ov valmista. Yleesä...
Tollaviisiin sää saat ruakaa moneks päivää, ellet oo kaamee ahmatti, tai oo iha hirvee syäjäjoukkio siä kotonas. Tossa uunilootassa om meinaa paljo ravinnetta, ei tuu nälkä hetkee sen syätyäs. Jaksaa mennä vaikka mettähommii ja sej jälkeen laukkaamaa heposella pitkim mettäteitä. Ainoot ostetut ruaka- aineet o se ruakakerma ja lihasiivut. Niij ja mausteek kans. Kaikki muu o iha omaa tuatosta Piäntilan Ukon piäntilalta. Tää o sitä piäntilan slovootiia, vai mitä se hiras ruaka ny o?

Koittakaas tota joutessanne. Ja kertokaas sitte, maistuko!!

Niij ja tervettuloo vaa uus lukijaki, Koivurinteen Akka! Hyvää ruakahaluva!

maanantai 29. syyskuuta 2014

Metsätyöt pientilalla

Suomen metsät kasvavat enemmän, kuin niitä vuosittain hakataan. Tämä on erittäin mukava tieto, sillä silmällä katsellen asia vaikuttaisi olevan päin vastoin: hakkuuaukeita täällä maassamme riittää ja riittää. Ilmeisesti tuo lasketaan niin, että suurin osa kasvusta tapahtuu nuorissa kasvatusmetsissä, joita ei siis yleensä edes päätehakata, kun ovat lähinnä harvennusiässä. Silloinhan on luonnollista, että puupääoma kasvaa. Toinen, minkä määrä on viimevuosina selvästi kasvanut, ovat ns. rääseiköt, eli hoitamattomat ja ylitiheät taimikot ja muutkin kasvussa olevat metsät. Rääseikköjen hyvä puoli on se, että ne tarjoavat suojaa metsän otuksille, jotka ihan puhtaassa talousmetsässä olisivat hätää kärsimässä monellakin eri tavalla ajatellen.

Olen tehnyt jossain vaiheessa elämääni metsänhoito- ja uudistushommia työkseni. Tuo työ on sikäli hyvin palkitsevaa, että siinä todellakin näkee työnsä tulokset. Kun epämääräiset pusikot kaatuvat raivuusahan sirahduksien saattamana hallitusti maahan, niin sitä on ilo katsella ja tehdä! Erityisesti kulttuurimaisemanhoito on ala, jonka toteuttaminen saa minut suorastaan ilon valtaan. Maamme muinaiset metsälaitumet ja pientilojen mettämoisiot, sekä niityt, hakamaat ja luhtaniityt, joita nykyisin perinne- ym. biotoopeiksi kutsutaan, ovat harmillisen harvinaistuneita. Ymmärtäähän sen toisaalta, kun eläimiä ei kaikilla tiloilla enää ole, saati että niitä olisi vanhaan tyyliin joka ainoassa torpassa ja mäkituvassa.

Eläimiä korvaamaan on nykyisin otettava ihmistyövoimaa, joka raivaa pajukot ja muut puskat kulttuurimaisemasta. Työtä se teettää, mutta palkitsee tekijänsä ja tilaajansa. Täällä Pientillallani olen vuosittain raivannut rannassani olevan vanhan laitumen ja pellonreunoja tarpeen mukaan. Haluan säilyttää maiseman avaruuden ja vanhakantaisen, vuosisataisen ilmiasun. Tavallaan museoin maisemaa, joka joidenkin mielestä on epäaitoa kehitystä. Mutta minun silmääni se on nättiä, joten raivuusaha käy tämän tästä ja pajut kaatuvat maahan.

Raivaussahatöiden ohella tarvitsen luonnollisesti paljon rakennuspuuta ja tietenkin suuret määrät polttopuuta, kun päärakennuksellakin on jo viisi tulisijaa... Saunat siihen vielä lisäksi. Olen jo vuosia kerännyt eräältä mertsäkappaleelta lumituhoja ja tuulenkaatoja. Tuntuu siltä, että noiden määrä olisi viimevuosina ollut kasvamaan päin, lieneekö syynä vähäroutaiset talvet? Kun maa ei jäädy, puut kaatuvat helpommin. Jos taas maa jäätyy ja tulee paljon painavaa lunta, puut menevät poikki. Mikä nyt sitten koskaan hyvin olisi?

Joitain päiviä sitten olin taas palstalla sahanvarressa. Tällä kertaa oli vuorossa tukkipuukokoisten kuusien pölkyttämistä. Tein noista pääosin 4.5 metristä tukkia, jotka kuorin ja kuivaan. Jonain päivänä salvon niistä ladon, liiterin, tai jonkin muun tarpeellisen rakennuksen. Rakennuksia ei ole koskaan liikaa, olipa niitä kuinka paljon hyvänsä, niin ne ovat aina kuitenkin täynnä kaiken maailman tavaraa. Tarpeellistako tavaraa? No jaa...

Varusteiden merkitys metsätyössä on mielestäni suuri. On aivan älyvapaata "säästöä" säästää varsinkin turvavarusteista. Itselläni on käytössä viiltosuojalliset turvasaappaat, -housut, ja sormikkaat. Lisäksi kypäräkomplekti, jossa niska-, silmä, ja kuulosuojaimet. Käytän myös erilaisia apuvälineitä, kuten nostokoukkua, pinotavara- ja tukkisaksia, sekä kaatovänkää- ja kiiloja. Saha minulla on ammattilaatuinen ja tehokas yli 50 kuutiosenttimetrinen Jonsered. Metsänomistaja saa niin hyvät veroedut laitteiden ja varusteiden hankintahinnasta, että olisi sulaa hulluutta ja masokismia olla hankkimatta kunnollisia varusteita! Mars kauppaan siis kaikki sahaavat lukijani!

Järeää tukkia. Painaa muuten tällaisen 59 kiloisen kaverin mittapuulla paljon...
Mutta yksikään tukki ei ole metsään jäänyt.
Aina pitää olla 99 keinoa ja 1 vippaskonsti.

Neljän tukin puu. Limitys johtuu siitä, että juonnan ne
traktorilla kuvaan nähden kello seitsemän suuntaan.
Taustalla latvoja ja rankoja polttoppuksi.
Korkea kasa löytyy talvellakin ja pysyy hyvin kuivana.

Metsänpoika.




torstai 25. syyskuuta 2014

Saunan ikkunoiden ja vähän muunkin kunnostusta

Nyt, kun niittylato on virallisesti valmis (postaus tulossa...), voin taas levollisin mielin keskittyä muihin projekteihini, joita minulla piisaa vielä vuosiksi.

Sitä ennen kuitenkin toivottelen tervetulleiksi seuraamaan blogiani KeppäLertun ja Sannan! Tervetuloa myös Tuula Laakso! Toivottavasti viihdytte vahvasti maaseutu- ja eläinpainotteisen plökini parissa!

Ja sitten jatkan taas tuosta saunaprojektista höpisemistä...

Ennen ladon kunnostusta saunaremppa jäi vaiheeseen, jossa rakennus oli ulkoisesti ikkunoita ja ovea lukuun ottamatta kuosissaan. Maalattu ja piippu muurattu. Kunnostamisen aiemmista vaiheista on materiaalia täällä. Ikkunat tosiaan puuttuivat. Ne olivatkin surkeassa jamassa, monen mielestä ne olisi voinut suosiolla polttaa, tai ainakin myydä hyvään hintaan jonnekin valkoista ja mustaa myyvään sisustustavaraliikkeeseen "sisustuselementiksi"... Joopa... Sen sijaan päätinkin ne kunnostaa. Höyläsin muutamia puuosia niihin ja tapitin kaikki nurkat, sillä ne heiluivat joka suuntaan pahemman kerran. Ajattelin myös, että olisin laittanut niihin kulmaraudat, mutta hylkäsin ajatuksen, kun ne tukevoituivat ihan kylliksi jo noinkin.

Ikkuiden paikkaamista...

Tässä läjässä päälinmäisenä ovat poistetut, lahonneet alapokat.

Tässä erottuvat hyvin uusitut osat. Jos joku ihmettelee,
miksi purujen alla näyttäisi olevan matto,
niin tein nuo puusepänhommat keittiössäni... :D




























Alapokapuut olivat molemmissa ikkunoissa, eli siis kaikissa neljässä pokassa lahot. Yhdessä ikkunassa jouduin uusimaan myös pystyn alaosaa. Liimauksien kuivuttua höyläsin puuosat samaan tasoon ja karhensin ne kevyesti santapaperilla. Sitten vaan aluskittiä uraan. Lasi perään ja tiftilankaa naputtaen lasit paikoilleen. Ja sitten taas kittiä... Hyvälaatuinen kittiveitsi kannattaa aina hankkia moiseen hommaan, sillä leipäveistiviritelmät toimivat vain, jos osaa sellaisen viritelmän kunnollisesti tehdä. Rakenteellista eroahan noilla ei juuri ole. Kittien jokusen päivää kuivuttua pohjamaalasin ikkunat lateksilla. Vitsi vitsi, en nyt sentään! Vaan ohensin pintamaalia noin 30% vernissapitoisella ohenteella. Aiemmin käytin paljon sinkkivalkoista pohjamaalina, mutta olen todennut sen heikentävän pintamaalin pysyvyyttä, joten olen päätynyt ohennetun pintamaalin käyttöön pohjamaalauksessa. Lisäksi; sinkkivalkoisen taisivat ystävämme EU- herrat suuressa viisaudessaan kieltää siviilikäyttäjiltä...

"Läpitöitä"

























Ikkunat paikoillaan.

Näkyy olevan karmin ristimitassa heittoa. Tuo näkyy nyt siksi
noin hyvin, kun ikkunat ovat nykyään ristimitassa!




















Tein saunahuoneen ikkunasta avattavan. Toinen puolisko aukeaa ihan saranoiden varassa toisen ollessa haoilla kiinni. Aiemminhan ikkunat olivat varsin brutaalisti naulattu (!) paikoilleen. Omituista, sillä eritysesti saunaa olisi hyvä tuulettaa hetkinen löylyttelyjen jälkeen. Nyt sekin onnistuu paremmin. Ja turvallisuuttakin avattava ikkuna tuo, sillä sitä voi käyttää hätäpoistumistienä.

Vintistä poistin vanhat lämpöeristeenä (muka) ollet savet. Lisäksi vintissä oli suuri joukko joidenkin riistakanalintujen siipiä, joiden epäilen olleen muinaisten metsästäjien jonkinlainen taikakeino, tai mahdollisesti pakanallinen riitti. Siipiä ei ollut käsitelty mitenkään, ne vain oli aseteltu vinttiin. Puhalsin lautojen raot lopuksi paineilmalla, ettei hienojakoista pölyä jää leijailemaan saunaan. Kattolautojen päälle nidoin tervepaperin ja tuon päälle hain sahalta kutterinpurua ja -lastua. Taputtelin pattinginpätkällä purun tiukkaan, jollaisena se parhaiten toimii tuulettuvassa yläpohjassa. Slammasin piipun ja laitoin siihen hiekkalootan sijaan tulivillaa. Perustelu tällä oli lähinnä se, että hienolla hiekalla on taipumusta valua alaspäin. Eli saunaan tässä tapauksessa. Ei niin kivaa se.


Vintin työt. Purua ja slammausta. Ja hikeä ynnä pölyä.

Muurasin saunaan piipun ohella myös padan. Piipun muuraamisesta jäi ylimääräisiä pikkukoon tiiliä, joita hyvillä mielin käytin tähän pataan. Tiilet olivat yhäkin noita ikuvanhoja käsinvedettyjä ja koppuroiksi poltettuja muuritiiliä. Otin padan muuraukseen mallia 1900- luvun alkupuolen rakennusoppaissa esiintyvistä muuripataohjeista. Tosin sovelsin ohjeita vapaasti ja kehittelin hieman omianikin joukkoon mausteeksi. Tähän vedenlämmittimeen tosin tuli varsin kerettiläisesti padaksi rosterinen kotapadan sisuspata. Hyi minua, kun en tehnyt perinteistä valurautamuuripataa! Tein muuraukseen eräänlaisen kiertokanavaperiaatteella toimivan kanavan, jossa valkee nousee takaalareunasta ylös padan sivuun ja kiertää koko padan mennen yläkulmasta piippuun. Perimmäisenä ajatuksena saada myös tiilivaippa varaamaan hieman lämpöä. En ole vielä koepolttanut pesässä edes paperia, joten en tiedä, toimiiko tuo konstruktio, mutta sittenpä senkin näkee, aikanaan!
Muuripata. Suojavaneerin päällä maskottina saunan alta kivirauniosta
löytynyt pääkallo, joka silmäkulmien jykevyydestä päätellen
on ilmeisesti kuulunut jollekin neandertalilaiselle...


sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Liityin oman blogini lukijaksi

Joo, näin tein. Ja miksi? Siksi, että en keksinyt muuta keinoa saada blogini osoite näkymään pikkukuvakkeeni linkissä. Ei siis syytä huoleen, en ole tullut yhtään sen hullunmaksi, kuin olen! :D

Antti Rönkä: katselin blogiasi ja huomasin, että sinullahan on siellä hyvin samanlaisia puuhia meneillään, kuin minullakin täällä Pientilalla! Tuo vajaprojekti vaikuttaa samanlaiselta, kuin kellarinvinttini kunnostaminen tässä muutama vuosi sitten. Tervetuloa lukijakseni!

Muokkaus 22.9:
Lukijoita sen kun satelee... Tervetuloa lukijoikseni Elina ja Kevät! Oikein mukava huomata, että teitä, arvon lukijat, kiinnostaa joutavat jorinani ja sekalaiset sepustukseni täältä punaisen mäkitupani nurkkakamarista!

lauantai 20. syyskuuta 2014

Ratsailla

On se vaan kumma, kuinka ihmisen aikatauluihin saa aina jotenkin ängettyä kaikkea mielenkiintoista ja mukavaa puuhaa! Sen sijaan sinne ei tahdo millään sopia jokin vähemmän miellyttävä homma, kuten nyt vaikka kuittien liittäminen metsätalouden kirjanpitoon. Nytkin minulla kuitit odottelevat aikaa parenpaa ja inspiraation iskemistä... Sen sijaan, että olisin tehnyt vaikkapa esimerkiksi kirjanpitoa, lähdinkin ratsastamaan! Tallilla alkoivat pyörimään taas perinteiset viikottaiset ratsastustunnit, eli kenttää kierretään. Tuskinpa nyt sentää jokaisena viikkona sinne menen, mutta aina silloin tällöin se on oikein mukavaa ja rentouttavaa touhua. Ja oikein hyvää liikuntaa, vaikka olen kyllä kuullut sellaisiakin väitteitä, että mitäs liikuntaa se on, kun istutaan vaan kyydissä ja annetaan mennä. Veikkaan, että ko. henkilöt eivät ole eläissään ratsastaneet, tuskin edes istuneet kyydissäkään jonkun talutettavana. En nyt tarkoita sitä, että tarkoittamani liikunta olisi erityisen raskasta fyysisesti minun ratsastusmäärilläni, vaan pikemminkin niin, että siinä saavat nivelet liikettä. Erityisesti juuri lantio. Asia on luonnollisesti toinen, mikäli ratsastaisi tavoitteellisesti vaikkapa esteitä, tai kävisi pitkällä maastovaelluksella. Silloin ratsastaminenkin käy jo jonkin sortin kestävyyssuorituksesta. Ja lopputoteamuksena: kaikki on kuitenkin kiinni omasta fyysisestä kunnosta.

Mutta niin. Ratsastusreissustahan minä ajattelin höpistä, mutta mitäpä siitä kertomaan. Voisin toki kertoa, että joo, ratsastin ja kivaa oli, joka toki olisi totuuskin. Voisin monien heppabloggaajien tavoin kertoa, mikä meni hyvin, missä olisi vielä parantamisen varaa ja mikä meni totaalisen pieleen. Sen sijaan näköjään kerroin muutamia "totuuksia" ratsastuksesta yleisesti ja omasta näkökulmastani.

Mutta sen voin kaikin mokomin todeta, että milloinkaan en ole katunut, että olen hevosten parissa ollut. Ja sen, että taaskin nautin ratsastustunnistani koko olemuksellani! Miten jokin voikaan olla niin mukavaa?

Ja kuvia edellisesta ratsastusreissustani tässä:

Heboizet toljottaa porttia. Kohta sieltä taas
tulevat ne pirun ratsastajat hakemaan.

Oikeaoppinen issikan suitsitus. Näppärää ja yksinkertaista.
Silti tuonkin voi laittaa väärin... ;)

Prinssi valkealla ratsullaan. Vaiko ehkä sittenkin
ihan vaan puskaratsastaja, joka on vahingossa eksynyt kentälle?

Humma kokeilee, saako itsensä solmuun,

perjantai 19. syyskuuta 2014

Yhdeksän virallista ja yksi haamulukija

Kiitos, että päätit ryhtyä lukijakseni, johnu!

Ja liittykääpä ihmeessä te muutkin kymmenet ja sadat lukijat, jotka ette ole vielä lukijakseni liittyneet! :D

Niittylatoprojekti jatkuu...

Olen taas viimepäivinäkin saanut muista kiireistäni huolimatta vietyä niittyladon kunnostustakin eteenpäin. Viimeksihän kun asiasta kirjoitin, alkoi rakennuksen runko olla jo kuosissa, mutta joitain laudoituksia ja ovet vielä puuttuivat. Vanha ovi kaipasi vierelleen pientä kulkuovea, vasikkaa.  Nyt tilanne on se, että ladossa on kaikki laudat naulattuna kiinni ja ovi kunnostettu. Tein myös tuon kapeamman kulkuoven vanhoista emmeistä. Ovet eivät ole vielä paikoillaan, mutta toissapäivänä taoin pajassa oviin saranatappeja ja hakoja, sekä "määlyjä", joilla tuo haka pysyy siis kiinni. Saranoiksi löysin vanhoja takorautasaranoita, joista jokainen on tyyliin sopivasti eri paria ja eri kokoisiakin! Mutta se ei menoa haittaa, päin vastoin. Asentelen ovet ja saranat paikoilleen näinä päivinä, joten kirjoitan aiheesta vielä ainakin yhden postauksen. Liitän tuohon kirjoitukseen myös kuvia rakennuksesta valmiina. Niitä voi sitten verrata tuohon aiempaan "unohduksen alhossa"- kuvaan. Kuva nähtävillä myös tässä linkissä: http://pientilanukko.blogspot.fi/2014/09/niittyladon-ylosnousemus.html

Alkuperäisestä ovesta puuttui isoja paloja- laho ja aika oli ne syönyt.

Vasemmassa reunassa "uusi" paikkapala. Suosin aina paikkaamista. En milloinkaan
olisi kuvitellut tekeväni tähänkään kokonaan uutta ovea, vaikka se olisikin ollut
nopeanpaa ja helponpaa, sillä jouduin tekemään oven sisäpuolelle uusia tukirakenteitakin.

Vasikkaoven aihio. Luonnollisesti vanhaa lautaa.


Tässä näkyy uudet räystäslaudat. Samoin lattian rakenne erottuu hyvin.
Myös lattian kantavia rakenteita on nähtävillä, niistä voitte lukea lisää
aiemmasta kijoituksestani, jonka aiheena oli niittyladon ylösnousemus


Laudoitushommaa ladossa oli onneksi melko vähän. Takapäätykolmiosta puuttui kaksi lautaa kokonaan ja yksi repsotti yhden naulan varassa roikkuen "pää alaspäin". Kuinka se noin oli joutunutkin, jäi minun vajavaiselle ymmärryskyvylleni täysin käsittämättömäksi... :D Puuttuneiden lautojen paikalle veistelin kirveellä uudet laudat. Samoin räystäslaudat puuttuivat kokonaan, joten niidenkin tilalle laitoin ulkonäkösyistä neljän tuuman laudat. Minulla oli onneksi harmaata lautaa aika hyvä valikoima. Sen sijaan, että olisin polttanut kaikki epämääräiset harmaat laudanpätkät, olenkin säästellyt niitä juuri tämän kaltaisia tilanteita varten. Nuukuudesta oli siis kerrankin jotain iloa ja hyötyä? Hmm...


Arvatkaa, mitkä laudat ovat uusia?

maanantai 15. syyskuuta 2014

Kaverit ulkoilemassa

Kuten olenkin jo ehtinyt kertoa, pidän Ruskis- ammua "vapaana" siten, että sillä on vanha hevosen riimu päässä ja riimu on pitkässä narussa jonkin kapineen, tai puun ympärillä. Toisin sanoen, Ammunen on lie'ssa (perusmuoto: lieka). Tämä on varsin näppärä tapa syöttää erilaisia otuksia, kun voin siirtää eläimen uuden nurmen ääreen, kun edellinen paikka on syöty tyhjäksi. Toisinaan lieka on kiinni rautakangessa ja sillä konstin voin suojella vähän arvokainpia istuksiani, kun laitan kangen juuri narun etäisyyden päähän suojeltavasta kasvista- vaikka porkkanamaasta. Luonnollsesti lie'assa oleva otus vaatii jatkuvaa valvontaa solmiutumisvaaran vuoksi. Joskin tuo Ammunen tuntuu olevan sen verran viksu, että kun se huomaa narun kiristyvän, se peruuttaa askeleen. Solmujakaan se ei tee, kumma kyllä. Ainoastaan jonkin mitättömän kannon, tai pajupuskan ympärille se on ajoittain onnistunut narunsa kieputtelemaan. Mutta silloinkaan se ei riuhdo, vaan odottolee kaikessa rauhassa paikoillaan. Outo otus, etten sanoisi.

Ulkoilutan myös kaniani. Minulla on sille valjaat ja hiljakkoin ostin myös kelanarun aiemman, liian lyhyen pikkunarun tilalle. Pupusen opettaminen lähes villikanista valjaissa viihtyväksi kesykaniksi oli ehkä isokin operaatio, mutta näin jälkeenpäin se ei oikein miltään "työltä" tuntunut. Olenhan eläinten kanssa touhunnut koko ikäni. Aiemmin olen jo kirjoittanut, kuinka kesytin kania jo hevostallilla, vaikka se ei siis minun tuolloin vielä ollutkaan. Kaikki tuo aika kanin kanssa on nyt tuottanut hedelmää ja voin sanoa, että kanista on tullut jo melko kesy. Kanin aiemmista vaiheista voitte lukea lisää täältä.

Tässä jokin aika sitten päätin viedä kanin vähän jaloittelemaan. Tapansa mukaan kani juoksi "päättömänä" suoraan vasikkahaan luo, jossa Ammunen olikin jo lie'assa syömässä odelmaa. Otin kuvasarjan, joka kertoo tästä kahden naruissa ulkoilevien kavereiden kohtaamisesta. On hämmästyttävää, kuinka erikokoiset- ja rotuiset eläimet voivat olla noin hyviä ystäviä. Ruskis nuoli Rumpalin ja kani oli jopa mielissään. Kumma kyllä, kun ajattelee, kuinka siisteyden perään kanit ovat. Toisaalta, siistiksi se toden totta tuli... Katsokaa ja ihmetelkää!


Kohtaaminen kesällä kerran.

Nuuhkintaa ja tutkimista.
"Jos minä tästäkin vähän..."
"Joo, eiköhän tämä ollut tälläkertaa tässä"
Puhtaaksi nuoltu jääräpäinen kanikka. Sanoo ihan selvästi: "Ei. En liiku. En!" 

lauantai 13. syyskuuta 2014

Ekaa tonnia hätyytellään...

Ensin toivotan tapani mukaan tervetulleiksi joukkoon mukaan uudet lukijani: hakranah, Taina T ja Maelka X!

Kiitos kaikille lukijoilleni siitä, että tämän ensimmäisen kuukauden aikana olette käyneet lukemassa plökiäni jo ensimmäisen tuhannen käyntikerran verran! Tästä on hyvä jatkaa. Lukijoiden, sekä kävijöiden määrä on yllättänyt minut positiivisesti. Tämä seikka antaa minulle varmasti inspiraatiota kirjoitella jatkossakin pienimuotoisesta elämästäni maaseudulla, korpien kätköissä ja peltojen reunoilla!

Että kiitosta nyh hirveesti sitte vaa, juu. :D


Lisäys 14 syyskuuta: marketta konttilalle kiitokset lukijaksi ryhtymisestä!

torstai 11. syyskuuta 2014

Aamun usvaa

Nappasin muutaman kuvasen tässä parisen päivää takaperin. Aamulla sattui olemaan kamera sopivasti saatavilla...



Ammu usvassa

Pidän Ruskista aamuisin lieassa ennen kouluun lähtöä.
Saapi evästää kaikessa rauhassa.

Näkymiä pihastani:

Kuvassa myös niittylato.

Järven vesi on yhä niin kovin lämmintä ja siksi täällä on aamuisin ollut komeita usvia.
"Täysi kuu on tumman punainen,,,"
Illalla oli vielä "untamokin"


keskiviikko 10. syyskuuta 2014

tiistai 9. syyskuuta 2014

Toinen lukija

Terveh tuloa, Harmaan torpan emäntä, lukemaan korpijorinoitani!

Niittyladon ylösnousemus

Kuva muinaisuudesta. Lato vasemmalla. Kuvassa silloinen isäntäperhe.
Pientilalla tehdään heinätkin ojista
Vanha pahoin maahan painunut niitty- eli rantalatoni on kuluvana suvena kokenut ihmeen: se on noussut kuolleista! Lato oli painunut jo maan poveen ja aika syvälle. Syy oli matala, lähes olematon perustus ja savimaa yhdessä. Ja senhän tietää, että se on huono yhdistelmä. Yhdessä nurkassa oli toki kivi, mutta... Se kivi oli noin 20 senttimetriä maan pinnan alapuolella! Niin syvään se oli vuosisadassa painunut ilman viime vuosikymmenien huoltoa. Vastapainoksi yksi nurkka taas lepää vanhan kivilouhoskasan päällä ja kivet muodostavat salaojan. Mutta kas kummaa, sekin nurkka oli kyllä aivan riittävän laho sekin.

Unohduksen alhossa...




















Rakennuksessa on joskus muinoin ollut lattiakin, johon viittasi yksi poikittainen hirsi. Tästä hirrestä tosin oli jäljellä huimat kolmisenkymmentä senttiä... Mutta tottapahan heinäladossa lattia on ollut. Katteena on ollut päre, joka, kuinka ollakaan, oli päästetty vuotamaan. Tuohon oli sitten jossain vaiheessa laitettu "pirkkalan pitkää" eli galvanoitua aaltopeltiä. Aaltopeltiä usein parjataan, mutta sille täytyy antaa kaikki se kunnia, joka sille kuuluu: se on pelastanut monia vanhoja rakennuksia totaaliselta tuholta. Usein nurkiltaan pudonneen rakennuksen voi vielä pelastaa, mutta jos sen lisäksi kattokin on vuosikymmeniä vuotanut, niin kunnostaminen on melko toivotonta. Kunnia siis aaltopellille!

Tämä kuva kertoo hyvin, kuinka pohjalta tulikaan noustua.
Lonkkavikainen isäni oli urheasti mukana talkoissa.

Pöppöä ja savea. Sitä riitti! Mistä sitä niin paljon oli tullutkin?

























Rakennuksen kunnostaminen alkoi maan ja saven, sekä ns. "liiterinpohjan" (pöppöä, jota puista ym. kertyy rakennuksien alle) lapiomisella pois ladon alta. Savea piisasi paljon ja sainkin noilla mailla lisätäytettyä jopa rantaani... Ja kaikki tuo työ ihan vaan lapiolla ja 20 litran peltiämpäreillä. Koska rakennuksen alla virtaa vesi, oli maan pinta muotoiltava siten, että vesi pääsi vapaasti pois rakennuksen läheisyydestä.

Tämän jälkeen ryhdyin varsinaiseen purkutyöhön. lahot hirret saivat kyytiä ja nyt minulla onkin paljon saunapuita! Lahoa oli nimittäin paljon. Hyvin paljon. Alimmista hirsistä ei saanut edes polttopuuta ja osin ne olivatkin jo muuttuneet mullaksi.

Töiden ollessa käynnissä kaivuutyön(kin) osalta, tein samalla rakennuksen vieressä mittojen mukaan uuden hirsikehikon. Eli korvaushirret. Mutta niin moni ohikulkija kyseli minulta, että teetkö tosiaan tuohon rantatiellesi ladon, niin aloin itsekin puhua uudesta kehikosta... Mutta syy tälle "uuden kehikon tekemiselle" oli se, että minun oli ylivoimaisen helppoa salvoa hirret paljaan taivaan alla, kuin jos toinen vaihtoehto olisi ollut kyyristellä vanhan kehikon alla. Tuosta sitten numeroinnin jälkeen oli helppoa (noo, suhteellinen käsite...) koota kengityshirret ladon alle. Kengityshirsiä joiduin vaihtamaan jopa neljänteen varviin asti.

Sitten rakennukseen följärit neljään kohtaan. Tunkit alle ja vähän kerrallaan ilmaan. Tunkit toiselle puolelle (käytössä 2 tunkkia) ja sama sielläkin. Luonnollisesti följäriparin toisessa parrussa oli pönkkiä, pölkkyja, hirsiä ja muita apukapuloita, joista muodostin "pyramidin" pitämään rakennusta ilmassa. Siitä toisesta parrusta sitten nostin aina tunkinmatkan ylöspäin.

Kun rakennus oli sen verran noussut ylemmäs, että nurkkakivien laitto oli mahdollista, otin taas lapion kauniiseen käteen ja kaivoin perustusmontut. En kaivanut routarajan alapuolelle, mutta syvään kuitenkin. Pohjalle sijoitin pään kokoisia kiviä ja niiden lomaan pienenpiä. Näiden tarkoitus on kantaa ja jakaa päälle tulevien varsinaisten nurkkakivien ja rakennuksen paino. Alemman nurkkakiven asettamisen jälkeen lappasin montun täyteen kivenmusaa ja 0-32 mursketta sitomaan kivikasaa. Sitten päälle mahdollinen toinen kivi.

Tässä vaiheessa laitoin myös ensimmäiset hirret paikoilleen. Ajattelin, että on turvallisenpaa nostaa rakennusta, kun sen alla on edes jokunen hirsi ottamassa vastaan kuormaa. Lisäksi rakennuksen tukeminen oli näin helponpaa.

Tässä on meneillään peräseinän "venyttäminen"
vanttiruuvilla ja liinoilla omalle paikalleen.
Rakennus oli joka suuntaan salmiakki...

Nyt jo paremmassa vaiheessa, näyttää olevan nurkka jo kohdillaan.
Kuvassa erottuu hyvin följärit, joiden sisäpuoli enää kokonaisuudessaan jäljellä.
Ulkopuolet katkaistu, että saa uudet hirret paikalleen.
Nyt rakennuksen paino lepää jo nurkkakivien ja kengitysosuuden varassa.






















Ja taas nostin rakennusta. Ja taas. Ja taas...

Kun kaikki hirret olivat paikoillaan, alkoi kehikon armoton jyhmiminen kuosiinsa. Seinät olivat vääntyilleet kuka mihinkin, sillä vuosikymmenien "säilyttäminen" vinossa asennossa ei tee hyvää millekään mökille. Följärit toki oikoivat seiniä jo jonkin verran, mutta varsinaisen oionnan tein erilaisia kankia, vipuvarsia, vanttiruuveja, taljoja ja lekaa käyttäen. Sivuseinien oioinnan jälkeen keskityin ovipieliin, jotka olivat vähintään yhtä pahat. Mutta nekin sain samalla konstilla oioittua ja nyt ne ovat tukevasti karoissaan.

Ja tässä sitten meneillään ovipielien ryhdistäminen taljalla.
Ei vielä varsinainen oikominen.
Etualan kivet kaivoin oven alle maahan rivinteeriksi.






















Alkuperäinen ovikin löytyi lopulta ladosta kaiken muhjun alta. En tosin aluksi ymmärtänyt sen olevan juuri tämän ladon ovi, sillä niin korkealta se vaikutti kaiken painuman keskellä. Ilmeisesti ovessa on ollut pieni kulkuovi, eli vasikkaovi. Ovi on nimittäin noin 60 cm ovenläpeä pienenpi. Mutta onneksi minulla on vanhaa harmaata lautaa ja takorautasarannoja, niin saan tehtyä tyyliin sopivan vasikan.

Lattian tein siten, että alinpien sivuhirsien ylle jää rako, johon 2" paksuiset lankut sopivat. Keskellä on kaksi pituussuuntaista lattiavasaa, eli hirttä ja niiden alla vielä yksi poikittainen. Tuon alla vielä kivet. Tein tällaisen melko kantavan konstruktion siksi, että lattain tulee tarvittaessa kantaa täysi ahdos polttopuuta. Ei saa hytkyä, ei...

Lopuksi tein rampin, että sisälle pääsee jotenkin. Myös rampin alla oleva maa sai suojakseen kivirivinteerin peltoraiviolta keräämistäni "telkkarinkokoisista" kivistä. Ettei maa valu heti takaisin ladon alle.

Tämä vanha lato näkyy myös blogini otsakekuvassa alinpana, lähellä rantaa olevana rakennuksena. Historiatietoja rakennuksesta ei ole olemassa, mutta vanha se on. Ja se koostuu osin vanhoista, tässä tapauksessa siis jo jossain muualla käytössä olleista hirsistä. Uskon, että jos rakennus ei ole ollut paikoillaan jo silloin, kun tilalla ei ollut asutusta (maat kuuluivat läheiseen torppaan ja 1800- luvun kartassa ladon vieressä on pieni pelto), niin ainakin se on koottu paikoilleen välittömästi pientilani itsenäistymisen aikoihin 1921. Tai sitten silloin, kun tilani oli mäkitupa. Milläs näistä tolkun enää sata vuotta jälkeenpäin ottaa...

Jatkan tästä aiheesta kirjoittamista toiste lisää, sillä työt ovat vielä osin kesken. Joitain räystäslautaja ja muitakin laudotuksen paikkauksia on tiedossa. Myös tuo vasikkaovi pitää vielä tehdä. Postaus on siis vielä luvassa!

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Peltotöissä

Pientilalla on pienet pellot ja kasvimaat. Mutta olivatpa pellot kuinka pieniä tahansa, tulee ne pitää kunnossa. En käytä, tai en ainakaan vielä ole käyttänyt kemiallista rikkakasvientorjuntaa, eli niin sanottua kasvinsuojelua. Olen suosinut avokesannointia ja maan muokkaamista äestämällä aina poutajaksojen ja erityisesti hellejaksojen aikana. Tuolla konstin olen saanut varsinkin yksivuotisten rikkojen määrän kuriin, kun aina kasvunsa aloittaneet taimet muokkaan maahan. Pintaan tulee samalla uusia siemeniä, jotka itävät ja taas muokataan maahan. Tällä tavoin saan maan siemenpankissa olevat rikkojen siemenet vähenemään.

Sen sijaan monivuotiset rikat, erityisesti pelto- ohdake, leskenlehti ja kortteet ovat osoittautuneet erityisen sitkeiksi kavereiksi. Nekin ovat pääosin vähentyneet, mutta jostain syystä pelto-ohdake näyttää pikemminkin runsastuneen, mutta yksittäiset kasvit ovat pienentyneet kooltaan. Veikkaan syyksi juurien pätkiintymistä rullaavalla, hankmo tyyppisellä Sampo- äkeellä muokatun juurakon pätkintyessä useaksi pienemmäksi pätkäksi. Ilmeisesti nuo pätkät jatkavat elämäänsä omina yksilöinä.

Tässä avokesanto alkukesällä. Etuoikealla harmillista pelto-ohdakekasvustoa.




















Tässä pari päivää sitten välttäsin (vältätä: fältätä, kyntää, aurata. Muokata maa kääntäen kasvimassa maan sisään) "ison saran", jonka raivasin auki ensimmäisenä peltosarkana jo pari- kolme vuotta sitten. Tuosta maasta olen nyt pari satoa ja kiskonut, mutta viime vuonna peruna suorastaan hautautui rikkakasvimassan sisään. Oli melkoisen hankalaa nostaa "pottuvillellä", eli heittopyöräkoneella... Joten, päätin avokesannoida maan. Olin jo aiemmin kokeillut menetelmää rantasarkaan, joka nyt kasvaa aiemmin blogissani kertomia auringonkukkia ja muita erikoisuuksia. Menetelmä toimii, joten jatkoin sitä tälläkin saralla

Avokesanto mäenrinteessä yksivuotisten rikkojen vallassa.
Tämän jälkeen äestin maan.




















Äestin maan Sampo-äkeellä kesän mittaan noin 5-6 kertaa. Ainoana ongelmana pidin sitä, että maan pinnan mururakenne hienoni liiaksikin. Mutta sen vastapuolena: maa oli helppo muotoilla sivukaltevaksi ja täyttää painaumia perälevyllä. Kaikessa on aina kaksi puolta...

Koska on ollut hyviä poutia ja maa oli suht kuivaa, olematta silti läpikuivaa, on ollut hyvät olosuhteen maan kyntämiselle. Niinpä koulussa käsiteltävänäkin olleen maatalouden vuosikierron tueksi välttäsin omankin peltoni. Kalustona minulla on takuuvarmaa 60-luvun tekniikkaa. Joka toimii, toimii, toimii... Aina vaan. Ja on helppoa pitää kunnossa. Ja ehkä tärkeinpänä: se on kooltaan ja talouspolitiikaltaan sopivaa pientillallekin.

Kalustoa: traktorina Ford Major 4000, kyntöaurana Sampo 2x13" ja
Peltorin radiosuojaimet!

Kynnin kyisen pellon...

Vanhaan Sampo- välttiini ei löydy vantaita enää mistään. Irtokärkiä näissä ei
alunperin ole edes ollut. Tähän askartelin Kvernelandin kärjet. Ovat käännettävät ja
ruuvikiinnitteiset. Saan sitten eläkkeellä ne ensimmäisen kerran kääntää... :D