Kuva pientilalta joko vuodelta 1934, tai 1935

Kuva pientilalta joko vuodelta 1934, tai 1935
Kuva pientilalta joko vuodelta 1934, tai 1935

torstai 27. marraskuuta 2014

Vanhakin nyt nuortuu

Traktori nimittäin. Kirjoitin aiemmin syyskuulla olleeni metsätöissä. Tein tuolloin 4,5 metrisiä tukkeja tuulenkaadoista. Lue tästä tuo vanha postaus: http://pientilanukko.blogspot.fi/2014/09/metsatyot-pientilalla.html  Kirjoituksessa oli mainittu, että tulen myöhemmin juontamaan puut traktorilla lanssille. No, nyt sekin päivä on nähty ja eletty. Puut ovat tien varressa telapuiden päällä odottelemassa ensin kuorimista ja lopuksi pois vientiä. Tukeilla ei ole enää mitään kiirettä ja vienkin ne pois luultavasti vasta kevväämmällä. Tai sitten jonain muuna ajankohtana, kattoo ny...

63 vuotta. Eikä tunnu missään!
Vanha Ferguson TE- A- 20 traktori vuosimallia 1951 pääsi näyttämään todelliset, mutta näihin päiviin asti hieman uhohduksissa olleet kykynsä. Traktoria on tähän asti käytetty lähinnä talvisin lumihommissa ja kesäisin huvihommissa. Juurikaan mitään raskasta työtä se ei ole nähnyt edes vahingossa, saati, että olisi itse päässyt oikein kunnon ryskätöihin. No nyt tuo vetreä, mutta arvokkaasti harmaantunut vanhus pääsi viimein röytämään oikein jo menneen nuoruutensa uholla ja voimilla!

Kyseessähän on traktorimalli, joka suomessa tunnettiin aikoinaan "Harmikkina", "Verkuna" ja ties minä kaikkena. Ferguson oli ensimmäisiä traktoreita, joissa käytettiin Harry Fergusonin kehittämää hydraulista nostolaitetta. Nostolaitteen teki erinomaiseksi sen painonsiirtojärjestelmä, joka lisäsi raskaassa työssä vetävien pyörien painoa nostolaitteen automatiikalla. Painonsiirtojärjestelmän avulla pienikin traktori pystyi suorittamaan työn, johon aiemmin oli vaadittu vähintään tuplaten painavanpi vetokone.

Käyttöentisöin tämän "Verkuussonin" jo joskus kymmenkunta vuotta sitten. Remontti oli tyypillinen ikuisuusprojekti ja se veikin valehtelematta ainakin viisi vuotta, ellei kahdeksankin... Mutta enpä sitä ihan joka päivä korjaillutkaan. Traktori oli käytännössä purettu siten, että ainostaan sen runko oli koossa, muut osat olivat kaikki purettuina kunnostusta varten. Osat hiekkapuhalsin ja maalasin. Samoin renkaat oli uusittava. Tyypillinen 60- vuotis kasvojen kohotus siis... :D

Yllättävän näppere vehjes on tuollainen vanha raakkori. Voipi aurata lumet, kyntää pernamaan, lanata tietä, härnätä kesämökkiläisiä... Hieman liian nopea se tosin on, hidasta vaihdetta ei oikein metsä- ajoon tahdo löytyä. Sillä hoituu ihan hyvin tuollainen pienimuotoinen savottakin kaikesta huolimatta. Tosin, näitä pidettiin jo niiden ilmaantumisen aikaan liian pienenä savotoille. Niitä käytettiin kuitenkin muun ohella polanneteiden jyräämiseen. Mutta tulipahan tässä nyt todistettua, että ihmiskunta on ollut väärässä nelkytluvun lopulta lähtien: Ferguson soveltuu metsätyöhön.


Hyvin kulkee tyvipöllikin "Pikkuharmaalla".

Ihmiskunnan suurimmat savutukset. Tästä näkee hyvin,
kuinka suuria nuo tukit ovat traktoriin verraten.

Tää kone tuli ihan puun takaa. Ei tarvita jumalattoman leveitä ajouria: vanha
traktori vie käytännössä vain saman verran tilaa, kuin mönkijä kärryineen.
Huomaa, että vaikka maa on sula, ei siinä näy merkkejä kulumisesta.
 Etualalla on metsästäjien polku, joka on paljon pahemmin jättänyt
jälkensä isänmaamme ystävällisiin kasvoihin.



perjantai 21. marraskuuta 2014

"Lehmä on ystävä"

Näin minulle sanoi kerran eräs vanhenpi nainen, jolla on itsellään pääasiassa maatiaiskarjaa. Tuo karja on todellakin hänelle selvästikin joukko persoonallisia ystäviä, ei siis epämääräinen ja kasvoton karja. Ei joukko korvamerkkien numeroita, vaan joukko nimettyjä nautoja, joiden tavat ja tottumukset ovat hoitajansa tiedossa ja jotka tuntevat hoitajansa tavat. Tavoiteltava tilanne, eikö vain? Ja monellako suomalaisella maatilla on enää tuollaista? Aika harvalla, etten sanoisi.

Lehmä ON ystävä.
Tuolla tilalla naudat saavat kulkea vapaasti niin pihassa, kuin navetassakin. Kun pihaan ajaa, niin joutuu häätämään nautoja edestään, kun ne hölmöparat eivät tajua väistää autoa itse...Kukaan ei ole niille pahaa tehnyt ja ne luottavat ihmiseen. Ne eivät ole käytännössä juuri koskaan kiinni. Parressa eivät koskaan, sillä jos ne ovat kiinni, ovat ne sisälläkin pitkässä ketjussa, joka mahdollistaa niiden luontaisen liikkumisen.
Voisitko olla olematta tämän ystävä?


Tuskinpa...

Kävelyllä kesällä. Ruskis on selvästi huomannut juuri kuvaajan.
Hämmästynyt niin, että meinaa kaatua kyljelleen!

Ikinä en ole joutunut pelkäämään, että Ammunen tekisi jotain pirunkuria.
Taidetta koteihin.




















Allekirjoitan vanhan naisen kertoman toteamuksen täysin. Olen samaa mieltä- lehmä todellakin on ystävä. Tavallisestihan koiria, kissoja ja hevosia on totuttu pitämään ystävinä ja naudan tehtävä on kasvaa isoksi, tuottaa maitoa ja vasikoita ja lopulta hyvää lihaa. Ei siinä, että se väärin olisi, mutta omien kokemusteni ja emppiiristen havaintojeni perusteella voin vakuuttaa, että nauta on hyvin viisas, oppivainen, leikkisä ja tunteikas otus. Siis aivan kuin kuka tahansa meistä. Tällainen havainto tuotantoeläimestä saa miettimään, että haluan tarjota näille ystäville niiden elinaikana mahdollisimman hyvät olot. Onneksi olen melko vapaa siitä ajatusmallista, että nautoja kasvatetaan vain hyödyksi, niistä itsestään millään muotoa välittämättä, tai niiden lajityypillisille toiminnoille sijaa antamatta. Eläintenhoitajana ja maatalouslomittajana pyrin turvaamaan kaikkien eläinten olot ja annan niille parhaan mahdollisen hoidon, jonka voin niille antaa.

Ja kun miettiikään menneitä aikoja, voi vain ajatella, kuinka paljon lehmille ovatkaan lypsyllä ollessaan emännät ja nuoret naiset kertoneet asioitaan. Otsakontaktissa lypsettävään lehmään ollessaan voi hyvin kuvitella, että näille on kerrottu kaikki asiat maan ja taivaan väliltä ja vähän maan altakin... Käytin siksi nimikkeitä emännät ja nuoret naiset, että aikoinaanhan mies ei milloinkaan lypsänyt. Miehet hoitivat hevoset. Talliin ei naisia edes päästetty. Kaikki on nykyisin ihan nurin... Miehet lypsävät lehmiä ja naiset ovat tallilla... Mieleeni tulee väkisinkin elokuva Häjyt ja toteamus: "kummalliseksi mennyt tämä maailma: raavaat miehet syö salaattia ja nuoret naiset juo viinaa". Tai jotenkin noinhan se meni.

Ammu aamuauringossa.
Kuten te lukijani olettekin plökistäni huomanneet, on naudan pitäminen lemmikin ja ystävän asemassa aivan mahdollista. Sen voi ottaa mukaan metsäretkelle ja marjaan. Sen kanssa voi käydä iltakävelyllä pitkin kyläteitä- tosin silloin saa osakseen jokseenkin... Noh... Hämmystyneitä katseita. Naudan kanssa voi viettää aikaa, sitä voi harjata kuin hevosta. Sillä voi ratsastaa. Sille voi opettaa "temppuja". Monikäyttöisiä kavereita siis!
Tämä ratsastuskuva vain esimerkkinä nautaeläinten monikäyttöisyydestä.

tiistai 18. marraskuuta 2014

Saaristoissa ja kalavesillä

Se on nyt. Verkkokalastajan syksyn paras aika! Kala liikkuu ja käy pyydyksiin, kuten on tapana sanoa. Ja se pitää täysin paikkansa. Minulla tai pikemminkin meillä on parhaillaan järvessä neljä verkkoa: yksi 60 metrinen, jonka jatkeena 30 metrinen, sekä jatana kaksi 30 metristä. Näillä tulee yleensä kertakokemalla keskimäärin 2- 4 "ruokakalaa". Ruokakalaa sitaateissa siksi, että ymmärtääkseni kaikki suomen sisävesien kalat ovat ruoaksi täysin kelvollisia ja laadukkaita. Mutta tässä yhteydessä tarkoitan, etä verkoilla tulee pääkalana kuhaa ja lisäherkkuna järvilohta, taimenta ja ahventa.

Pientilan Ukko on kans vähän kalamieskin.
Kuvassa ikuisiksi tarkoitetut  ja laadukkaat "Norjalaiset turskankalastajan housut"
Kalastan ympäri vuoden. Kesällä suosin erityisesti uistelua ja jonkin verran veneestä ongintaa, eli ns. venepilkintää. Normaalisti ongin kerran vuodessa myös mato- ongella ja tuo yksi ainoa kerta on kalakerhomme rantaonkikisat. Olen ne pari kertaa jopa voittanut tuolla huimalla reenaamisellani... Verkoilla kalastan keväisin ja syksyisin. Katiska puolestaan on saunarannassani tavallisesti jäidenlähdöstä niiden tuloon. Ja kun ne jäät lopulta saapuvat, käyn pilkillä. Pilkkimistä harrastan usein myös vakiojärvieni ulkopuolella. On aina tavallaan pienimuotoinen seikkailu mennä tyystin vieraalle järvelle pilkille. Ei voi milloinkaan tietää, mitä kalaa juuri tuossa järvessä on. Tutkimusmatkailua, siis.
Jaha, joku kuhakin näköjään jo tullut. Tuleekohan tällä kertaa muuta?
Uisteluun olen hurahtanut jo vuosia sitten. Aloitin uistelun ihan tavallisella tasaperäisellä moottoriveneellä, jossa oli viisiheppainen moottori. Innostuksen säilyttyä ensimmäisten vuosien ylikin hankimme uisteluveneeksi 445 cm. pituisen Puula- moottoriveneen, jossa on parikymppinen kaukohallittava Mariner- perämoottori. Vene koki totaalisen muodonmuutoksen käsittelyssäni. Se sai muun ohella etukannen, sivupulpetin, kaiteet, pulpetinkaaren, kulku- ja rantautumisvalot. Veneestä kerron kenties joskus lisää.

Kai sitä kalaakin on sitten jokunen tullut.
 En minä mitään itseäni kehu, enhän...? :D
Minulla on ollut suuri onni saada olla osallisena myöskin eräässä kalakerhossa, jonka jäsen olen jo neljännessä sukupolvessa. Kalastus lieneekin siis sukumme miesten jonkinlainen sukuvika- tai jopa pahemman laatuinen riippuvuus. Kalakerhomme omistuksessa on suuri osa erästä saarta eräällä järvellä- tarkemmat tiedot jääkööt vain asiaa tietävien ja tuntevien salaisuudeksi. Saaressa on päärakennus, jossa sijaitsee nukkumis- ja ruokailutilat, sekä muita yhteisiä tiloja. Saaressa on käytettävissä myös nuotipaikka ja luonnollisesti muitakin asiaan kuuluvia kalastuksen kannalta oleellisia rakennuksia. Lisäksi toisesta saaresta, johon kuljetaan pientä siltaa pitkin, löytyy sauna. Jäsenet myös säilyttävät moottoriveneitään suurella prosentilla saaressa, jonne kulkeminen on sulan veden aikana järjestetty "yhteysveneillä", joista yhden on aina oltava mantereen satamassa. Jotenkin tunnenkin, että me yhdistyksemme jäsenet olemme aivan etuoikeutettua sakkia tämän saaremme ja sen mahdollistamien olosuhteiden vuoksi.

Saariston syksyä.
Tämä näkymä on syöpynyt verkkokalvoilleni- tulomaisemaa saareen.

Samainen päärakennus pihan puolelta kuvattuna.
Saaremme sauna. 
Teemme saaressa kaikki kunnossapitotyöt talkoilla. Kukin taitojensa mukaan.
Joo, joo, työsuojelu on kyllä kunnossa, näkeehän sen jo oven kyltistäkin!


Näissä kuvissa on työn alla katon uusiminen ulkorakennukseen.

Tehdä näprättiin isän kanssa tuollainen pieni laajennusosa öljykoppiin.
Tämä laajennus on nimeltään moottorikoppi.


Toivotan myös uuden lukijani Janne Siron tervetulleeksi kalavesien ääreen!

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Puolukkasurvosta luonnon omilla säilöntäaineilla

Kävin muutama päivä sitten vielä puolukassakin. Pientilan elämänmenoon kuuluu oleellisena osana keräilykulttuurissa eläminen, eli kaikenlainen luonnontuotteiden käyttäminen kestävällä tavalla hyödyksi. Siispä painelin metsään, kun viimeinkin muilta kiireiltäni sinne tieni löysin. Kun oli nuo edelliset pakkaset ennen lumentuloa, oli oikein hienoja ja raikkaita syyssäitä. Hienon sään innoittamana otin mukaan myös Ammusen, kuinkas muutenkaan! Sen kanssa voi retkeillä metsissä ihan yhtä hyvin, kuin vaikka koiran. tai oikeastaan paremmin, sillä se ei hauku, eikä hätyytä luonnonvaraisia eläimiä. Ja löytää metsästä kaikenlaista syötävää. Puolukoitakin se söi, mutta ensin vain kädestä tarjoiltuna. Se ei oikein hokannut, että puolukat kasvavat maassa, kun sen toinen suuri suosikki, pihlajanmarjat, ovat puussa ja niitä joutuu kurkoittelemaan. Noh, opetin tietenkin, että puolukoita löytää maasta ja että niitä saa ihan itsekin sieltä etsiskellä. Ja niinhän tuo sitten etsikin höpöhuulillaan riipien marjoja varvukosta.

Mutta niihin puolukoihin ja survokseen. Nuo marjat, joita pakkasten jälkeen aina metsistä vielä löytyy, ovat aikas pehmoisia. Niiden koostumus on muuttunut mehukkaaksi ja niihin on tullut makua muuttavia ainesosia, kuten sokereita ja alkoholeja. Noitahan ei oikein voi säilöä hilloamalla, sillä voisin kuvitella, että lötköä marjaa keittäessä hilloon jää ainoastaan marjojen kuoria. Ei haittaa käyttöä, mutta esteettiset ominaisuudet saattavat kärsiä.

Puolukka sopii muutaman muun kotimaisen luonnonmarjan ohella oikein hyvin säilöttäväksi ilman keittämistä. Puolukkassa on bentsoehappoa, joka on luonnon oma säilöntäaine. Itse suosin survomista, eli teen siis puolukkasurvosta. Survoksen etuja hilloamiseen nähden ovat säästyneen ajanmenon ohella se, että "raaka" marja säilyttää paremmin C- vitamiinipitoisuutensa. C- vitamiinin on vesiliukoinen vitamiini ja se ei kestä kuumentamista. On täysin järjetöntä tästä näkökulmasta ajatellen keittää C- vitamiini taivaan tuuliin, kun senkin voi säilöä talven varalle.

Valmistettaessa puolukkasurvosta on ensiarvoisen tärkeää huolehtia steriloiduista säilöntäastioista. Parhaiten pöpöjen päiviltä päästäminen onnistuu kiehuvan veden avulla. Huljutellaan kiehuvalla vedellä astiat jolloin ne saadaan takuulla puhtaiksi mikrobeista ja itiöistä. Toinen tärkeä asia on survoa marjoja niin paljon, että ne uivat omassa mehussaan, eli peittyvät liemen alle.
Siinä sitä on, kotimaista superfoodia.
Turha rahdata ulkomailta mitään korviketta tämän tilalle.
Sokerin käyttö survoksessa aiheuttaa monesti mielipiteiden vaihtoa puolesta ja vastaan. Toiset painottavat sokerin säilöntäominaisuuksia ja toisten mielestä sokeri poistaa puolukan omat säilöntäaineet. Ja kolmas koulukunta, johon itsekin kuulun, painottaa sokerin happamuutta tasapainottavaa hyvää makua. Siitä ei pääse mihinkään, etteikö sokerillakin olisi säilöntäominaisuuksia, mutta omassa survoksessani on varsin vähän sokeria ja se on tosiaankin ihan vaan makua antamassa.

Tällä tavalla valmistettu ja valolta suojattuna tiiviissä purkissa säilötty puolukkasurvos pysyy syömäkelpoisena varmasti vuosia. Ja rakenteellisesti muuttumattomana vuosikymmeniä! Itse löysin joskus vuosia sitten menneiden sukupolvien säilömää puolukkasurvosta, joka oli täysin tunnistettavissa puolukkasurvokseksi, vaikka se oli survottu takuulla viimeistään -50, tai -60 luvulla. Melkoista ainetta siis!


Olimme puolukassa. Kivaa oli!

"...Paistaa aurinko aina..."
Tervetuloa lukemaan eläin- ja maaseutupainotteista blogiani, iida!

torstai 6. marraskuuta 2014

Aikuisopiskelijan arkea eläintenhoitoalalla

Opiskelijaminäni arkipäivät, eli siis koulupäivät, soljuvat eteenpäin. Olen käynyt nyt koulua syyskuun alusta joka ainoana päivänä, joina koulua ylipäätään on ollut. En siis ole lintsannut, tai joutunut muutenkaan olemaan vielä pois. Paino sanalla vielä, sillä maatalouslomittaminäni on sopinut yhden lomituskeikan, joka leikkaa erään koulupäivän pois. Noh, mitäpä tuosta. Ehkä pysyn kärryillä opetuksesta poissaolosta huolimatta.

Pieniä söpöjä ammuja. Näistä tulee kuitenkin joskus suuria tuotantoeläimiä ja
lopulta joku syö ne. Näin se vaan menee. Silti ovat kamalia nuo korvan
kokoiset korvamerkit, huh!
Poissaolotapauksissa joudumme ilmoittamaan luonnollisesti opettajalle, että emme pääse kouluun. Noilta päiviltä meillä on itsellämme velvollisuus hankkia tietoomme poissaolopäivänä annettu opetus. Opettajat tai muu koulun henkilökunta eivät materiaalia ole meille tyrkyttämässä ja aivan ymmärrettäväähän se on, heillä on tekemistä muutenkin. Niin ainakin luulen...

Viimeaikoina olemme opiskelleet muun ohella pieneläinten hoitoa, rehuoppia ja tuotantoeläinpuolen otuksista olemme käsitelleet lampaat ja siat. Pieneläinten hoitoa olemme käyneet vasta teoriassa, mutta pääsimme jo käymään koulun pieneläintilassa. Koululla on nimittäin kohtuullisen kattava otanta lemmikkeinä käytettäviä pieneläimiä. Löytyy siperian maaoravaa, marsuja, kaneja, undulaatteja... Koululla asuu myös deguja, enkä nyt tarkoita mitään pulituuria hörppiviä heppuja :D

Pieneläinten hoito- ja hyvinvointi kuuluu maatalouden perustutkintoon, niin outo ajatus kuin se onkin. Siis marsut ja maatalous? No, maataloudessa tuotetaan marsuille heinää ja toisaalta meidän osaamisalanammehan on eläintenhoitaja. Emme ole pelkästään tuotantoeläintenhoitajia, vaan ilmeisesti sitten jonkin sortin yleiseläintenhoitajia. Ja valinnaisina aineina on mahdollisuus ottaa pieneläinten, koirien ja muiden sen sorttimentin otusten hoitoa käsitteleviä tutkinnon osia.

Minä en ole ajatellut ottaa näitä pieneläinpuolen valinnaisia, sillä en todellakaan usko työllistyväni kaninharjaajaksi. Pieneläimet ovat toki mukavia ja itsellänikin on sellaisia ollut koko ikäni, mutta uskon ja toivon, että tuotantoeläimet työllistävät minua jatkossakin. Aion suuntautua nautoihin, lampaisiin ja hevosiin. Lisäksi otan peltokasvien tuottamisen yhdeksi tutkinnonosaksi. Asun maalla, joten ehkä se jossain määrin selittää nämä valinnat mielenkiintoni lisäksi.

Olemme olleet myös koulun navetalla, josta jo jotain kerroin aiemminkin. Koulullahan on siis "perinteinen" parsinavetta, siellä on erilliset lypsimet, eikä se siis ole nykytrendien mukainen pihatto- ja robottinavetta. En tiedä, onko se hyvä, että asia on noin, sillä joillain koulutiloilla on robottinavetat ja näiden koulujen oppilaat saavat rautaisannoksen sellaisten navetoiden oppeja. Me joudumme, tai saamme, kuinka vain, hankkia robottiopit työssäoppimalla.

Otin valokuvaamalla kopiot koulun seinällä olevista työohjeista.

















































Tästä voitte lukea, olisitteko hyviä navettatyöntekijöitä!
Koulupäiväni alkaa yleensä siten, että heräilen niinkin myöhään, kuin 06.30. Tämä on aivan uskomatonta, sillä töihin usein heräsin jo 04.40. Aamulla ennen kouluun lähtöä käyn ruokkimassa hoitovasikkani ja siivoan sen kuivikkeet. Sitten ajelen koululle tasan 60 kilometriä ollakseni siellä ennen yhdeksää. Koulu alkaa yleensä 09.00. Ruokailu on meille ilmainen, sillä olemme perusasteen opiskelijoita. Pidän tätä melkoisena etuna! Opiskelemme tavallisesti 7 tuntia eli pääsemme lähtemään kotiin 16.00. Matkoihin minulla menee tunti suuntaansa, joten istun vähintään kaksi tuntiä päivittäin autossa. Onneksi en kärsi ajamisesta.

Navetan uutta puolta, eli lypsylehmien osastoa. Sanoisin, että uutta, valoisaa ja puhdasta.
Mutta samalla hyvin laitosmaista. Sairaala vai tehdas?
Navetan molemmissa reunoissa on ruokintapöydät, tai pikemminkin
ruokintakäytävät. 
Kiipesin katonrajaan ottamaan yleiskuvan. Tässä erottuu hyvin navetan rakenne.
Lantakourut ovat molenpien lehmärivien perässä ja kourut ovat peitetyt ritilöin.
Navetassa on lietelantala.





















Tervetuloa lukijakseni, tarjah!