Kuva Pientilalta joko vuodelta 1934, tai 1935

Kuva Pientilalta joko vuodelta 1934, tai 1935
Kuva Pientilalta joko vuodelta 1934, tai 1935

perjantai 12. joulukuuta 2014

Korvenraivaajasukupolvi: mennyttä aikaa, vaiko täällä taas?

Otsikon kysymyksenasettelu on molemmilta osiltaan täyttä totta. Peltoja raivattiin aikoinaan paljon niinä historian vaiheina, jolloin perustettiin uusia pientiloja. Peltoja raivattiin paljon silloin, kun torpat ja mäkituvat itsenäistyivät erityisesti 1920- luvulla "torpparivapautuslakien" voimalla. Omaksi muuttunut maa sai ihmiset panostamaan tilanpitoon, kun jatkuva pelko häädetyksi tulemisesta kaikkosi. Osin torppareita oli vielä 30- luvulla, mutta silloin niitä oli enää lähinnä valtiolla ja pääasiassa kruununtorppareina, heitä kun koskivat eri lait, kuin muita torppareita.

Peltoja raivattiin paljon myös jälleenrakennuskaudella, jolloin mitä synkimmätkin peräkorvet ja suot raivattiin asutuspolitiikan turvin viljelysmaaksi. Syntyi kokonaan uusia kyliä paikkoihin, joilla aiemmin asui lähinnä metsän eläimiä... Nuo korpiseuduille raivatut asutustilat täyttivät silloisen tarpeen, joka niille oli asetettu: kiinnittää suuri siirtolais- ja rintamamiesjoukko maahan, omaan maahan, jonka eteen voi tehdä työtä ja jonka menestyminen on vain omista voimavaroista kiinni. "Sitoa turpeeseen" oli termi, jota käytettiin jo Tsaarin Venäjällä. Tällä tavalla ehkäistiin "merkityksetön" elämä, jolle nyt on keksitty virallisia termejä, kuten syrjäytyminen. Mielestäni tuo päämäärä asutuspolitiikalla saavutettiinkin ja ihmiset saatiin työskentelemään oman ja perheensä hyvinvoinnin takaamiseksi.

Nykyihminen katsoo autioituvia taloja ja kokonaisia tyhjilleen jääneitä kyliä tyystin toisesta lähtökohdasta, työpaikkojen ja palvelujen läheisyys suurinpana johdattajanaan. Näillä korvenraivaajilla päätoiminen työpaikka oli oma tila ja lisäksi satunnaiset metsätyöt, jotka nekin saattoivat olla viereisessä valtionmetsässä. Autioituvissa taloissa on joskus vietetty elämää, joka oli parasta mahdollista elämää juuri heille ja sinä aikana, jotka siinä talossa asuivat. Lopulta kuitenkin nykyaikainen elämä toisenlaisine tarpeineen ja vaatimuksineen teki tehtävänsä ja pellot jäivät hunningolle, paketoitiin, tai metsitettiin ja väki muutti kasvukeskuksiin tai jopa ulkomaille. Tilat ja talot jäivät niille sijoilleen rapistumaan menneiden aikojen työn ja sisun muistomerkeiksi. Ajan unho leijaili kätköistään harmaantuneiden latojen ja kaatuneiden aitojen ylle.

Nyt on aika toinen.

Pellonraivausta Pirkanmaan pohjoisilla metsäseuduilla joulukuussa 2014
Vanha pientilani on entinen karjatila, jolla kaikki viljelyyn kelpaava maa on raivattu aikoinaan pelloksi. Kaikki se maa, jota ei voinut viljellä, oli kuitenkin myös aidattu ja karja laidunsi jopa metsää. Tuo oli menneinä vuosikymmeninä aivan yleistä ja silloiset maatiasrodut myös löysivät metsistä syötävää, toisin kuin nykyiset teholypsäjät. Tuo minunkin kesähoidossa ollut ammunikin söi suurella innolla sieniä ja varpuja, jopa kuusen havuja. Tilani pellot ovat suurelta osin jääneet pois viljelystä samoihin aikoihin, kun pellonpaketointi oli valtiovallan taholta jopa suositeltavaa ja sitä tuettiin rahallisesti. Osin pelloillani kasvaakin jo vaneritukin kokoista koivua...

Plökissäni aiemminkin vilahtanut Mettämoisio- niminen paikka on pieni pelto kallion päällä, lähellä naapurin satavuotista tukkikuusikkoa. Maalajiltaan se on hikevää hiesumaata. Tuo moisio on ollut jouten pitkään ja siinä kasvaneet puut olivat saaneet alkunsa 80- luvun lopulla.
Tästä lähdettiin. Mettämoisio on antautunut luonnolle ja kutistunut vaivaiseksi
 ruohoa kasvavaksi poluksi- takana ovat hoidon ja ylläpidon vuodet,
jolloin näilläkin saroilla oli pientiloille suuri taloudellinen merkitys.
Totesin tässä päivänä muutamana, että koska aion jatkossakin pitää eläimiä, omiakin sellaisia, tarvitsen luonnollisesti peltoa ja heinämaita, sekä laidunta. Tarvitsen käytännössä kaiken sen viljelykelpoisen maan takaisin peltomaaksi, joka täällä aikoinaankin on ollut viljelyssä. Siispä hain moottorisahani, teroitin sen ja katso: ryhdyin jälleen pellonraivaajaksi!

"Vainovalkeat" palavat taas- jokilaakso peittyy savuun.
Horisontti paljastaa, että nyt ei olla kaikkein alavimmalla paikalla...
Pellonraivuu on hidasta, raskasta, työlästä, kuraista, nokista... Mutta ah, niin kovin palkitsevaa! Kaadoin ensiksi kaikki puut, jotka kasvoivat pellolla, tai sen ojissa. Näistä puista sain osin hyvää aidaspuuta riukuaitoihin ja tolppia lauta- aitoihin. Lisäksi tuli polttopuuta ja jopa pari ihan rakennuspuutakin johonkin tulevaan rakennuskohteeseen- en tiedä vielä mihin. Risua ja latvuksia tuli myöskin paljon ja nämä oli järkevin hävittää saman tien polttamalla, vaikka märkiä olivatkin. Koko jokilaaksomme oli- jälleen kerran- peittyneenä savuun, joka verhoili maiseman merkilliseen kaapuunsa.
Talkooväkkee
Tuon jälkeen käynnistin uskollisen palvelijani, Ford- 4000 traktorin. Laitoin kantokoukun perään, aivan kuin silloin jälleenrakennusajallakin, ja nypin puiden juuret ja kannot yksitellen ylös. Sitten nuo juurakot luonnollisesti piti raahata, vetää, pyöritellä ja ängetä pellonreunoille kuivumaan ja odottelemaan keväällä toistuvaa poltto- operaatiota. Polttaen saan niiden sisältämät lannoiteet ja kivennäiset talteen typpeä lukuun ottamatta, joka tuhoutuu polttaessa. Tuhkat levitän pellolle. Biolannoitetta parhaimmillaan!

Sitten hain vanhan yksisiipiseksi muutetun välttini ja kynnin tuon jumalattoman juurakkoisen ja kunttaisen maan. Työ vastasi käytännössä uudiskyntöä, vaikka olinkin juurakot jo nyppinyt pois. Maa kuitenkin sisältää aina paljon pientä juurta, jotka nyt nousivat osin ylös ja näkyviin odottamaan jälleen kerran toistuvaa juurien keräämistä käsipelissä.

Puutahan tällaiselta työmaalta kertyy. Etuoikealla polttotopuuta,
keskellä aidantolppia ja taaenpana riukuaidan aidaksia.
Siistinpää jo. Taustalla vasemmalta lukien liiteri, vanha sauna ja päärakennus.

Kynnin maan. Oli suhteellisen haastavaa, nimittäin välillä vältti
repi neliön palan juurikunttaa mukanaan ja
 toisinaan traktori vain jauhoi paikallaan...

Nyt on niin märkää- niin niin niin märkää, niin.

Kevääksikin jäi vielä juuria nypittäväksi.
Tästä saa hyvän kuvan maan juurakkoisuudesta.

Korvenraivaajan kotona on juurakkokasoja siellä sun täällä.

Pari rakennuspuutakin löytyi- tietäisipä vain,
mihin nämäkin vielä päätyvät!
Nyt maa on käännetty ja se odottelee routaantumista. Keväällä juurien polton jälkeen tuon maahan patteripaskaa kera turpeen, jos sitä silloin on saatavilla. Sen jälkeen äestän maan ja kylvän sen heinälle. Heinää meillä tarvitaan, sitä syövät monet eläimet, joista kaikkia en ole itsekään vielä edes nähnyt. Aikanaan selviää, kuka ne heinät syö, mutta olen varma, että joku tulevista eläinystävistäni ne antaumuksella popsii!
Ei ihmekään, jos pelto on vähän märkä, kun kaivo on heti pellon vieressä!
Tuskin kärsivät kasvit kuivuutta tällä pellolla, kun pohjaveden pinta
on -30 cm. maanpinnasta. On muuten lähes korkein kohta
tiluksiani tämä kaivon paikka.


18 kommenttia:

  1. Nykyisinhän revitään hakkuiden jälkeen kannotkin maasta ja viedään muualle sekin vähän ravinne, minkä vois maahan palauttaa... en tiedä, mutta tuntuu hullulta sitten ostaa kaupasta lannoitetta ja levitellä sitä paikkaamaan vajetta. Vai paikataanko sitä edes?
    Näyttää hienolta tuo raivuu, ja kuulostaa todellakin työläältä hommalta melkein käsipelillä!

    Tunnut kuitenkin suhtautuvan tyynesti siihen autioitumiseen, mikä minua kovin surettaa. Mietin paljonkin sitä, miten on peltoja suurella vaivalla raivattu, ja nyt ne kasvaa risukkoa. Mutta niin se on, aika ja tarpeet on toiset. Enää ei pientilallinen leipäänsä pelkältä kotitilalta revi, saatika että elättäisi sillä vielä perheensäkin.

    Jossain vanhassa kuvassa näin tämän meidän talon kohdan kuvattuna viime vuosisadan alkupuolella, ja tässä oli laidun. Tämä talohan on aloitettu ennen sotia, ja tehty valmiiksi niiden jälkeen, joten joskus sitä ennen oli kuva otettu. No, sentään tässä on talo ja piha eikä risukkoa :) itse asiassa meidän varasto on lattiasta päätellen vanha navetta tai talli - siellä on ihka aito lantakouru :) että on sitä laidunta saattanut olla talon rakentamisen jälkeenkin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Eihän siinä ravinteiden edes- takas kuljettelussa mitään järkeä olekaan! Mutta kaikkia näitä työvaiheita tukee valtio, joten työt ovat siksi mahdollisia. Ei sitä ravinteiden poisvientiä risujen ja kantojen muodossa varsinaisesti palauteta metsään lainkaan. Kyllä metsiäkin toki lannoitetaan, mutta se tapahtuu usein ensiharvennuksen jälkeen. Ja pitää muistaa, että loputkin ravinteet myös huuhtoutuvat oikein näppärästi vesien mukana lähinpään järveen, jonka johdosta saamme nauttia näyttävistä leväkasvustoista...

      Ei, en suhtaudu tyynesti autioituvaan maaseutuun ja pusikoituviin maisemiin. Päin vastoin. Mutta aihe on kokonaan uuden kirjoituksen arvoinen, joten jätin asian hieman tunneköyhästi ilmaistuksi.

      Tuollaiset vanhat kuvat omasta talosta ja paikallisista maisemista ovat hienoja! Tuossa otsakekuvassani on tilani silloisessa asussaan. Mutta siitä näkee hyvin, että maisema on ollut hyvin avointa ja tarkkaan laidunnettua. Toista on nykyisin...

      Poista
    2. Luin äsken uudelleen kommenttini, ja taas olin kirjoittanut huonosti. Sen verran selvennän, että ei minua sinun suhtautuminen sureta (joka siis ilmeisesti ei olekaan niin tyyntä) vaan se autioituminen. Ottaa niin pattiin sekin, kun mun serkku olis ollu valmis ostamaan mummolan ja laittaa lampaita, mutta yhdellä kuolinpesän osakkaalla oli virkaholhooja, jonka mielestä summa, jonka serkku tarjosi, oli liian pieni, eikä kauppa toteutunut. Nyt se on hylätty, vuotavakattoinen tönö joka lahoaa sinne metsittyvien peltojen keskelle, eikä ole minkään arvoinen. Ja yhden putkinäköisen virkaholhoojan takia. Kuinka moni muukin talo lienee byrokratian takia autio?

      Poista
    3. Tähän voi vastata vain hyvin lyhesti, mutta murhekkaasti: liian moni talo lahoaa byrokratian ja omistajien piittaamattomuuden vuoksi.

      Poista
  2. Hommathan sujuu kun vanhalla tekijällä! Ajatteles mitä homma on ollu ennen ku oli koneita. No kait hevosvoimaa kauramoottorilla mutta kuiteskin. Ja omasta mettästä ku viel aitakamppeet ja polttopuut, ihan luxusta!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noh, ei tämä ensimmäinen raivaamani pelto ollutkaan! Plökissäni siellä täällä viuhahtavat avoimet pellot ovat kaikki käyneet läpi saman muodonmuutoksen viime vuosina...

      Voin tosiaan kuvitella, millaista pellonraivaaminen on aikoinaan ollut. Kannonnostossa käytettiin tosin paljon erilaisia vinssejä ja väkipyöriä, joten aivan miesvoimilla niitä ei ole koskaan maasta nosteltu, paitsi pienimmät, joita kammettiin ylös vipuvoimalla.

      Poista
  3. Tollasta s oli homma meilläkin, sillon kun tää paikka ostettiin. Tää nyt on vaan huvikäytössä kun maa-ala on niin pieni.

    Ei muuta kuin onnee ja menestystä, hyvin tossa kasvaa.

    VastaaPoista
  4. Hieno juttu, ja on siinä iso homma! Tuo vanha valokuva varmaan toimii hyvänä innoittajana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, kun sitä kuvaa ja muutamaa muuta katselee ja kiertelee "metsässä" ihmettelemässä vanhojen sarkaojien paikkoja sekä miettii, mihin saisi hyvän laitumen ja mihin voisi tehdä ladon, niin siitä saa voimaa ja innostusta, jota ei saa baarista! :D

      Poista
  5. Niin tutun näköistä hommaa! Meidän pienet peltosarkat on myös raivattu uudelleen laitumiksi. Isäntä Massikallaan juurakoita repi ja kirosi kyntäessään! Ja risua paloi!
    Meistä kuitenkin on tuntunut, että tilallamme asuneet, edelliset sukupolvet olisivat mielissään siitä, että elämä jatkuu ja eläimet laiduntavat taas täällä mäellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meitä hulluja on siis muitakin! Juuri noin, tuo työ on omalta osaltaan menneiden sukupolvien työn ja muiston kunnioittamista- keitä sitten ikinä ovat olleetkin! Itsekin olisin mielissäni, jos joku näitä nurkkia vielä 100 vuodenkin päästä asuu ja kunnossa pitää. Niin varmaan olisivat olleet mielissään tilan muinaiset asukkaatkin.

      Poista
  6. Sinussa on sitä raivaajahenkeä! Tuohan kuulostaa aivan pähkähullulta, kunnioitan syvästi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Myhöhöö! Pähkähulluapa hyvinkin- mutta niin kovin antoisaa sellaista! :D

      Niin, olen sattumalta syntynyt ainakin 150 vuotta liian myöhään... Silloin sitä raivaajahenkeä olisi vielä tarvittu oikein todella.

      Poista
  7. Terveppä terve! Asiallisen olonen blogi, liityin lukijaksi! Onnee projekteihin, kuulostaa sangen haasteelliselta mutta ah niin palkitsevalta! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No morjes!
      Kiva kuulla, että tarinani iskee sinuunkin! Tervetuloa lukijakseni!

      Poista
  8. Hieno homma, sinunlaisiasi tarvitaan. Toteutat intialaisten köyhien pienviljelijöiden vetoomusta meille länsimaalaisille. Tuottakaa oma ruokanne, olkaa omavaraisia. Homma kun on mennyt ihan älyttömyyksiin kun meille, jotka hyvin pystyisimme kasvattamaan itse oman ruokamme, tuodaan sellaiset määrät kaiken maailman elintarvikkeita, usein jopa ekologisuuden ja luomun nimissä. Raivaaminen on mahtavaa. Raivion seuraaminen sen muuttuminen eläväksi pelloksi vie mukanaan. Täällä hengenheimolainen, jolla tosin vain 4 aaria pientareista käsipelissä raivattuja palstoja erittäin vaativissa pohjoisissa oloissa. Kuitenkin olen perunoiden, juuresten, sipuleiden ja yrttien suhteen omavarainen. Elämä on omavaraisuuden myötä muuttunut paljon mielekkäämmäksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai, en olekaan tiennyt olevani ajan hermolla intialaisten suhteen... Mutta tottapa nuo puhuvat, kyllä tosiaan pitäisi viljellä enemmän täällä kotimaassa kaikkea tarpeellista ja hyvin säilyvää. Kuten nyt juureksia talven varalle. Mutta ovatko juurekset jotenkin epämuodikkaita ja vanhanaikaisia? Kuka myöntää syövänsä porkkanaa, kun voi samalla valehdella syövänsä vain goji- marjoja ja ties mitä ihmeellisiä piikikkäitä hedelmiä, jotka näyttävät rupisammakon nahalta.

      Eikös vaan olekin mahtavaa tuo raivaaminen! Eikä tuolla ole minun arvomaailmassani mitään merkitystä, onko peltoa 4 aaria vaiko ei. Pääasia, että sitä ylipäätään on. Ei pidä vähätellä omia saavutuksiaan. Tiedän, että neljänkin aarin raivaamisessa on työtä ihan riittämiin. Mutta työ palkitsee, sillä peltoa tarvitsee aina!

      Poista

Olkaa niin armolliset, että suvaitsette saattaa tietooni eräitä mielipiteitänne ja kysymyksiänne koskien blogiani. :D