Kuva pientilalta joko vuodelta 1934, tai 1935

Kuva pientilalta joko vuodelta 1934, tai 1935
Kuva pientilalta joko vuodelta 1934, tai 1935

lauantai 11. kesäkuuta 2016

Mistä tämä kaikki hulluttelu on alkanut??

Tänään muistellaankin tosi vanhoja. Eli minua. Ja tarkkaan ottaen sitä, mistä tämä minun perinnerakentamisinnostukseni on lähtöisin. Mistä se on alkanut ja miksi. Mikä on ollut alkusysäyksenä perinnerakentamiselle, sen ideologialle ja rakennustavalle. Toisin, kuin tästä aloituksesta voisi päätellä, en nyt aio porata päähäni kolmatta silmää, jonka kautta jalot ajatukseni pääsevät valloilleen, vaan tarkoituksenani on esitellä paljolti kuvallisen ilmaisun kautta niitä rakennuskohteita, joita olen tehnyt ennen kuin minulla oli tätä Pientilaa. Teen tänään poikkeuksen, joita en tule tekemään montaa: kerron jotain siitä, mitä olen ollut ennen tänne tuloani ja mitä olen puuhastellut silloin.

No, rakennellut kaikkea, tietenkin...

Aivan totaalisena alkuna taisi olla jokin varhaislapsuuteni joulu, jolloin sain joululahjaksi sarjan työkaluja. Olisinko ollut vielä edes koulussa, tuskinpa. Olin ehkä viivivuotias. No niillä ja muutamalla muulla työkalulla tein sitten paikalliselta sahalta saamistani pintalaudoista ja rimanpätkistä pienen mökkerön. Kyllä, se oli mökkerö, ei niinkään maja. Aikanaan se katosi maailman tuuliin, mutta innostus jäi. Pysyvästi.

Tuon mökkerön jälkeen ryhdyin 12 vuotiaana askartelemaan jostain isäni työmaasta yli jääneistä pattinginpätkistä "hirsimökkiä" Tein sen siis salvostekniikalla. Tuo mökki on takuulla yksi suomen pienimmistä rakennuksista, mutta se on näihin päiviin asti palvellut koto-kotonani pikkulintujen jyvämakasiinina. Tuon rakennuksen pihan tein myös ensimmöisen peltoni, tai no, pikemminkin kasvimaan. Siis metsään...

Pikkuaittani, yksi lapsuuteni saavutuksista. Aloitin tekemään tätä ollessani 12 vuotias.

Pikkuaitassa on myös lasi-ikkuna.

 Tuon pikkuaitan rakentamisesta jäi jonkinasteinen palo salvosrakennetta kohtaan. Vaikka se ei varsinainen hirsirakennus vielä ollutkaan, niin se kuitenkin avasi näkemyksiä muun ohella pitkänurkkaisen sahanurkan maailmaan. Olin jo tuolloin lukenut valtavat määrät kirjallisuutta koskien suomalaista talonpoikaistaloa, perinne- ja hirsirakentamista sekä perinteistä pintakäsittelyä. Tuollaista intoa ja kokeilunhalua piti päästä hyödyntämään. Siispä kirves teräväksi ja metsään!

Olin ottanut sen viimeisen askeleen, jonka jälkeen ei ollut enää paluuta tavallisten kunniallisten kansalaisten pariin. Olin ryhtynyt perinnerakentajaksi. Olin metsässä, minulla oli kirves, justeeri ja kuorimarauta. Eikä traktoria, vaan vetokapula ja veijerilenkki... Näillä välineillä isäni kanssa kaadoimme, karsimme ja kuorimme tukit. Osa niistä kannettiin metsästä olkapäällä, osa vedettiin perässä. mutta ne tuotiin ihmisvoimin pihaamme. Se oli fyysisesti kovaa työtä 13 vuotiaalle pojalle.

Noista tukeista sitten palhosin päät Bilnäsin veistokirveellä. Nurkkakiville alkoi nousta aavistuksen itäistä rakennusperinnettä omaava pitkänurkkaisena salvottu aittatyylinen rakennus. Varaus on umpinainen ja tilkkeenä on käytetty sammalta. Joka kannettiin metsästä säkillä, kuinkas muuten.

Perimmäisenä ajatuksena tässä rakennuksessä oli se, että teen siihen kaikki osat aivan itse. Ja niin tein. Taoin saranat, pultit, ikkunan haat, pielilautojen naulat. Kaikki itse. Tein jopa oven puukoppalukon avaimineen takomalla.

Rakennuksessa on tervattu lautakatto. Ja kuinka ollakkaan, myös terva piti olla itse tehtyä, siispä oli lähdettävä hakkuuaukealle kantojen nostoon ja valmistettava pieni tervatehdas.

Rakennus valmistui aikanaan vuonna 2001, enkä mielestäni ollut tuolloin kovinkaan vanha. Olin nimittäin 16 vuotias. En ehkä ollut kovinkaan tyypillinen "nykynuori"? Vai mitä mieltä olette?
Pieni hirsiaittani. 13 varvia hirsiä.

Aitassa on myös ikkunat, koska se on sisustettu mäkitupalaistyyliin.

Tekemäni ovi saranoineen. Saadakseni taottua nuo valtavat saranat,
oli niitä varten valmistettava kokonaan uusi, iso ahjo.
Ovi sisäpuolelta. Tätä ovea ei tehty ihan vartissa.
Tuo on käsin höylättyä lautaa...

Erääseen hirteen merkitsemi "tilannekatsaus".
Hirsi on siis veistetty paikalleen tuona päivänä.

Ja tuona päivänä veistin rakennuksen viimeisen hirren. Olin 16 vuotias.

Kirveellä veistämääni seinää ja nurkkaa.

Aitta sisältä. Juuresta rakennettu pöytä ja renginkaappi ovat tekemiäni.
Olen aina kerännyt vanhaa tavaraa, siispä sitä on myös tuolla.


Hieman nostalgiaa välillä.
Tässä teen riukuaitaa 14 vuotiaana....

...ja tässä olen salvoksella...

...tässä puolestaan on meneillään viimeisen pitkänseinän hirren sovittaminen paikoilleen.
Tellingit? Pöh, mitä ne ovat. (Jälkeenpäin ajatellen: tyhmyyttä tuollainen piittaamattomuus.)

Jossain vaiheessa ehdin tekemään myös tuollaisen tsasuonan hirsityöt. Varsinaisesti tämä on isäni projekti, mutta kirvestyöt ja vähän muutakin, kuten ovat ja takorautatyöt tein minä.

Tämä oli melko mielenkiintoinen veistettävä.
Itäisen, ortodoksisen perinteen mukainen tsasouna.
Hämeessä... 
Rakennus on hyvin omaleimainen ilmestys.
Tekemäni ovet ja saranat ja haka.
Ovessa on pintakäsittelynä tervan,
puutärpätin ja vernissan seos.
Lyijylasi-ikkunat sopivat hämmästyttävän hyvin tsasounan tunnelmaan.
Että semmottia...

Ehkä nyt ymmärrätte paremmin, miksi olen päätynyt hankkimaan vanhan hirsitalon ja kunnostamaan sen ääripuritaanisin menetelmin.

18 kommenttia:

  1. Olen tosi, tosi vaikuttunut. Olet kyllä supertaitava ja intohimosi on ollut ilmiselvä jo todella nuorena. Onneksi olet saanut toteuttaa itseäsi nuoresta asti (etkä kauhean vanha taida olla vieläkään..). Mielettömän hienoa, kerta kaikkiaan!!

    En ole blogistasi lukenut kuin tämän postauksen, mutta täytyy ehdottomasti tutustua juttuihisi paremmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, minulla on ollut hyvin nuoresta lähtien varma päämäärä: oma vanha talo. Ja sen hankin 23 vuotiaana... ;)

      Niin no, en kai minä ihan ikäloppu raakki vielä liene.

      Poista
  2. Tässä juuri Isännän kanssa katselimme ja ihastelimme saavutuksiasi. Olet kyllä melkoinen taituri, kun kaikki työt sujuvat. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikkiko muka? En nimittäin osaa soittaa mandoliinia. Tai no, mistä sen tietää, kun en ole kokeillut.

      Poista
  3. Oot sinä kyllä ollu jo lapsena taitava!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tekemällä oppii. Ei muuten. Aloitin askaretelut nuorena, joten mulla on ollut jo vuosikymmeniä aikaa harjoitella.

      Poista
  4. ...kahtoinpa tässä yks ehtoo tämmösen tsasounanrakentamisohjelman Areenasta http://areena.yle.fi/1-1675271

    VastaaPoista
  5. Olen melko sanaton. Kehun kun sanat löytyy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei taas; oikeastaan sanat ei ollu loppu vaan akku. Mukava selvitys hulluttelusi historiasta. Sydämensä ääntä on seurattava; kellä se onnistuu noin sutjakkaasti ja varhain kuin sinulla, kellä vasta myöhemmin (sanoin hiljan itseni irti 30 vuoden opehommista pitkän vatvomisen jälkeen, suuntana mm. röttelönkohennusalan toiminimi). Jatketaan harjoituksia! Sinniä hankkeisiinsi!

      Poista
    2. Morov vaa. Niin, sillä kaameta sekin olis, ettei koskaan saisi tehdä, mitä itte haluaa. Mullahan tää ei ole ammatti, mutta ei haittaa, koska myös ammttini on parasta, mitä mulle voi kuvitella: eläimet.

      Kiitos ja onnee itteleskin toiminimen kimpussa!

      Poista
  6. Jokaisen ihmisen pitäisi löytää asia, josta innostuu kuten sinä tästä. Mikä siinäkin on, että toisia kiinnostaa (monikin asia) ja toiset ei edes keksi, mitä alkaisi opiskella... joku kiinnostuu hyönteisistä tai linnuista, joku perinnerakentamisesta, joku ehkä tietokoneista tai autoista - sitten on ihmisiä, jotka vain ajelehtii tylsimyksinä, tuntematta intohimoa yhtään mihinkään.

    Sinä olet yksi niistä onnekkaista, jotka löytää (kaunista, käytännöllistä ja hyvää) sisältöä elämäänsä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse asiassa en tunne kovinkaan suurta "innostusta" tähän. Vaan tämä on minulle aivan itsestään selvyys, että minun kuuluu elää juuri näin. Sillä "innostukset" ja "harrastukset" tulevat ja menevät kuin muutkin satunnaiset ihastukset. Elämäntapa sen sijaan säilyy, se on pysyvää, kuten tieto siitä, että tekee hyvää itseleen ja tekee asiat oikein, juuri siten, kuin ne haluaa tehdä.

      Se on varmaankin jokin intohimon puute. Siis johonkin, mitä voi itse tehdä, jotain, minkä voi saavuttaa vain tekemällä, vain haluamalla jotain. Pitkäjänteisyyden puute on toinen vaiva, joka estää monella yli kolme kuukautta kestävien hankkeiden läpiviemisen, olipa aiheena mikä tahansa elämän osa-alue.

      Poista
    2. Niin, se on jotain minkä tuntee omakseen, minkä toteuttamisesta saa tyydytystä, sanasta riippumatta. Mulle on vaikeaa edes kasvattaa sellaista kukkasta pihalla, joka kukkii vasta vuoden tai parin päästä! Ei todellakaan ole pitkäjänteisyyttä. Paitsi että koitan kyllä pitää jokusia semmosia hengissä par'aikaa...

      Poista
    3. Mitäpä tähän lisäämään...

      Poista
  7. Aivan mahtavaa! En osaa muuta sanoa... Olipas mukava katsaus nuoruuteesi.

    VastaaPoista

Olkaa niin armolliset, että suvaitsette saattaa tietooni eräitä mielipiteitänne ja kysymyksiänne koskien blogiani. :D