Kuva Pientilalta joko vuodelta 1934, tai 1935

Kuva Pientilalta joko vuodelta 1934, tai 1935
Kuva Pientilalta joko vuodelta 1934, tai 1935

tiistai 29. syyskuuta 2015

Tämän kesän väliprojekti: aitan korjaus

Kaikkea sitä tuli tänäkin kesänä puuhasteltua ja väsättyä: tein peltoa, korjasin saunaa, navettaa... Ja yhden tälle vuodelle "budjetoidun" entistämisprojektin sain korjailtua ovien maalaamista vaille valmiiksi. Aitta on nyt kelpo kuosissa!

Aitta on yksi pihapiirin hallitsevista elementeistä. Rakenteeltaan se on tavanomaisesta poikkeavasti rakennettu, se kun on rankorakenteinen. Vielä oudommaksi rakenteen tekee se, että aitan alajuoksut ovat toteutettu hirsirannuksista tutulla salvostekniikalla ja ne ovatkin kunnolliset ja järeät pelkkahirret. Ei siis mitään kakkosnelosta...

Aitassa on myös yksi todella erikoinen piirre. Siinä on kuparikatto! Paikallinen maakuntamuseon perinnerakennusmestarikin sitä aikansa ihmetteli, mutta luuli joksikin muovikatteeksi. Noh, tämä on tiettävästi kuitenkin Katepalin valmistamaa "kuparikattohuopaa", jota, kuinka ollakaan, käytettiin lähinnä arvorakennuksissa. Nooh, nyt sitä on siis minun aitassani. Mistä lie moinen idea aikoinaan edellisillä isännillä tullutkin.

Tässä ensimmäinen valokuva näytöltä vuonna 2008

Täältä suunnasta äkkiä vilkaisten ihan hyvässä ryhdissä oleva rakennus?

Mutta totuus paljastuu: vippaskonsteja on suosittu...
Tässä ovat kuuluisat ratapökkkynurkkatolpat.

Lahoa.

Huolimatta edellisen omistajan aikanaan teettämästä korjauksesta
oli aitta kuitenkin vajonnut maihin ja lahoaminen oli alkanut uudelleen.

Aavistus painumaa. Työtä tekemällä tästäkin päästiin vielä hyvään lopputulokseen!

Aitta oli jo aiempien omistajien aikana kaatunut nurkkakiviltään maata vasten. Täkäläinen timpuri oli sitten käynyt tunkkaamassa aitan kutakuinkin ylös ja laittanut nurkkakivien sijaan puiset ratapölkyn pätkät! :D Kaikkea sitä... Noh, tuokin korjaus oli toki asiansa ajanut ja pelastanut aitan totaaliselta tuholta.

Huolimatta tuosta pölkkyjen päälle tunkkaamisesta aitta oli kuitenkin jäänyt takasivultaan maata vasten. Se oli siinä saanut rauhassa lahota useamman vuoden, vaikka tilan ostaessani toki pieniä hätäensiaputöitä kaivamisen muodossa teinkin. Nyt aitan takaseinä kuitenkin piti avata, sen alajuoksu uusia osittain ja laudoitus paikata. Niin lahoksi se oli jo päässyt.

Seinä siis auki, alajuoksun tilalle uutta puuta ja ulkovuoraukseen naputtelin hienosahattua (mutta nurkistaan pyöristämätöntä!) kuuden tuuman lautaa. Tämän jälkeen alkoi tunkkauspippalot. Kolmella, jopa neljällä tunkilla rakennusta hiljalleen nostaen sen alkuperäinen muoto ja korkeus alkoi hahmottua. Paikoin sitä piti nostaa noin 15-20 senttimetriä, niin alas se oli jo vajonnut.

Tunkki- uskollisin ystäväni.
Kaikki tämä oli lahoa. Alajuoksukin oli aikojen saatossa kadonnut kokonaan... Korjattavaa siis oli.
Kun aitta alkoi olla edes kutakuinkin suorassa ja oikealla korkeudellaan, niin sitten olikin vuorossa uusien nurkkakivien asentaminen puupölkkyjen tilalle. Nurkkakiville tuli noin 50-70 senttimetrin syvyiset montut, jotka vuoron perään pikkukivillä ja murskeella juntaten muodostuivat ns. kiviarinaksi. Alkuperäisissä kiviarinoissa ei käytetty mursketta, mutta olen sen todennyt hyväksi lisäksi moisessa rakenteessa, se kun sitoo kivet yhteen ja estää perusmaan valumisen kivien väliin. Tämän arinan päälle oli sitten hyvä asetella nurkkakivet. Ne hain paikalliselta kivilouhimolta ja ne ovat perinteisiä porakiviä, joissa näkyy halkomiseen tarvittujen kiilojen reijät. Kauniita ovat katsella, tykkään kovasti! :D

Aitan myös maalasin. Ensin pesin sen huolellisesti painepesurilla (ooo, olenpa kerettiläinen!), sitten suihkutin siihen homeensuoja-aineen ja lopuksi annoin kuivua kauan. En aiemmin käyttänyt homesuojaa, mutta nämä nykyajan maalit homehtuvat herkästi kosteina kesinä, joten kemikaalilla läträämiseksi on mennyt perinnerakentaminenkin. Seiniin sipaisin keittomaalia ja räystäslautoihin pellavaöljymaalia. Oviin tulee sitten ensi kesänä myöskin öljymaali, mutta okran värisenä.

Viimeisenä työnä oli vielä pihan tasaaminen soralla ja viimeistely. Tähän työvaiheeseen sain oikein jopa talkooväkeä... ;) Nyt aitta seisoo tukevasti kivijaloillaan ja uhmaa ajan kuluttavaa hammasta jälleen vuosikymmenet!

Uusi nurkkakivi, sen kiviarina ja rakenteita.

Paikkalaudoitus. Huomaa myös kuparikatto.

Nyt se on ummessa.
Ennen maalausta, mutta pestynä.




























Uudet pylväät ja lavo.


Tässä vielä muutama kuvajainen melkein valmiista aitasta. Ovien maalaaminenhan nyt jää sitten ensi vuoteen...
Lavoa.

Nyt voin viimeinkin paikata oviin sahatut ärsyttävät kolot!

Kolot oli sahattu siksi, että ovia ei olisi saanut auki ilman kolojen tekemistä,
koska lavon reunassa ollut puu esti ovien aukeamisen. Joten, sen sijaan,
että olisivat korjanneet haittaavan puun, sahasivatkin ovista palaset.
Hmm...
Nyt lavo on kuitenkin tasainen!
Päivä päivältä kohti parempaa lopputulosta. :D
Tässä myös uudet nurkkien porakivet.

lauantai 12. syyskuuta 2015

Hempeitä ja kesäisiä niittykukkia

Uhkailin kirjoittavani niittykukista ja niityistä muutenkin jo tässä muutama kirjoitus takaperin. Noo, tässä olisi nyt tarjolla melkoinen kuvapläjäys, joka sisältää pääosiltaan vain luonnonvaraisia niitty- ja ketokukkia, mutta mukaan on livahtanut myös yksi uuditulokas, eli mamu! Lisäksi pyydän lukijoiltani, että kertoisitte mikä ruusu on tuo vanha perinneruusu, joka täällä talossa on ilmeisesti kasvanut puolivillinä jo vuosikymmenet. Ruususta kuva on tuolla alla jossain ja sen nimeä, en edes sukua, tiedä. Kertokaahan te, mikä se voisi olla!!

Oranssikeltano, uudistulokas. Viihtyy silti ihan omia aikojaan pitkin ketoja.
Lieneekö sitten hyvä, vaiko huono asia?
Oranssikeltanot.

Yleiskuva niittykasvistosta. Mm. neidonkieliä.
Samoin neidonkieliä.

Puna-ailakki.
Nurmitatar.

Tässä oranssikeltanon kotimainen "versio".
Ahokeltanoksi oon kutsunu.
Mäkitervakoita, joita vanha kansa tervakukiksi on puhutellut.

Näissä kun on varressa tahmeita, "tervattuja" rantuja.
Maiseman- ja niitynhoitaja työssään.

Kutsun tätä paikkaa pihlajahaaksi (=pihlajahaka). Vanhaa metsälaidunta.
Pihlajahaassa kasvaa ukko- ja akkamansikkaa, jota viljeltiin
suomessa ennen puutarhamansikan yleistymistä viime
vuosisadan vaihteeseen asti.

Rätvänä.
Liiterin läheisyydessä on samoin säilynyt viimeisiä rippeitä
koko tilan metsät kattaneesta metsälaitumesta.

Metsälaidunta tässäkin.
Ja tässä... 

Musta-apila. Melko harvinainen kasvi.
Lähikuva...

Ammu nauttimassa niittyruohoja.
Niitty tämäkin. Kyseessä on vanhakantaiseen niittytalouteen kiinteänä osana kuulunut luhtaniitty,
jolle kevättulvat nostavat vettä tuoden mukanaan ravinteita kasvien käyttöön.
Nämäkin niitettiin aikoinaan karjan talvirehuksi.

Kyläkellukka.

Peurankello.
Laukkuja. Luulin ensin, että nämä olisivat pikkulaukkuja,
mutta kokonsa puolesta ovat pikemminkin isolaukkuja.

Laukun "linnunnokat".
Niityn kukkaljistoa.
Ketoneilikka. Yksi maamme punaisimmista kukista.
Ketoneilikalle tyypillinen rönsyävä kasvutapa.

Pukinparran siemenhahtuvapallero.
Kurjenkello.

Pulskaneilikka.
Nuokkukohokki.

Peurankelloksi sanoisin.
Ammuksi kutsuisin. Ellei peräti kyseessä ole jo harvinaiseksi käynyt "metsämansikki".
Väri viittaisi peurankelloon.
Oikealla on ahdekaunokki.

Taitaapi olla tässäkin peurankelloja.
Tässä tämä päivän tietovisa. Mikä ruusu on kyseessä?
Itse en tiedä vastausta, joten toivon, että te tietäjät kertoisitte!


Tervetuloa lukijakseni, Leena Tiensuu!