Kytösavujen aikaan

Kuten kaikki jo tietävätkin, on tämä Pientilani joskus muinoin ollut pieni karjatila, jolla on ollut hieman peltoja tässä tilakeskuksen ympärillä. Sittemmin viljelyn ja karjanpidon loppuessa myös pellot ovat päässeet metsittymään hoidon ja huolenpidon puutteessa. Varsinaisesti näitä peltoja ei milloinkaan ole metsitetty tarkoituksellisesti, mutta aika järeää puutavaraa ne jo kasvavat.

Vaan eivätpä kasva kaikin paikoin enää...

Sillä nyt on muuttunut ääni kellossa ja isäntä talossa.

Palava maa

Aloitin jo talvella tammi- helmikuulla pellonraivaamisen. Tarkoituksenani on -jälleen kerran- palauttaa osa Pientilaani sen alkuperäiseen asuun. Tähän suunnitelmaan kuuluu myös peltojen uudelleen raivaaminen. Toki siinä on myös se syy, että tulen tarvitsemaan peltoa eläimilleni, joista en nyt tosin vielä edes tiedä, että mitä lajia eläimet ovat ja koska ne tulevat, mutta sen tiedän, että peltoa ne tarvitsevat niin laitumeksi, kuin heinämaiksikin.

Nyt työnalla oleva pelto on tässä vuonna 1934 tai -35 otetussa kuvassa punaisella näkyvä alue.

Kuvia lähtötilanteesta.

Kyllä, tässä on todellakin ollut joskus avoin pelto!

Syyllinen.

Ennakkoraivattu.

Tästä saa hyvää perspektiiviä siitä, minkä kokoisia nuo puut parhaimmillaan olivat. Kuvassa on tavallinen AA- paristo.
Hyvä maa lihottaa puun tuollaiseksi jo reilussa kolmessakymmenessä vuodessa.

Avaraa...

Polttopuuta ja joutavaa risua tältäkin työmaalta kertyi.
Ihan kuin olisin muutenkaan polttopuiden tarpeessa...

Pölkyt halottuina.

Tätäkin sorttia kertyi mottitolkulla.

Maisema kallion päältä. Tämän kallion päällä on se peltoraivio, josta kerroin jo joulukuussa tässä kirjoituksessa.

Ensimmäisenä kaatui aluskasvusto. Nurin menivät kaikki joulukuusiaihionikin, mutta ehkä niitä löytää aina jostain muualtakin... Raivuusaha pärisi ja alue tuli ennakkoraivattua. Tuttua hommaa aiemmasta työelämästäni, olinhan joskus metsätyömies.

Sitten soittelin puhelinyhtiöön ja kerroin, että heidän linjansa kulkevat melkoisessa vaaravyöhykkeessä. Pyysin kaatoapua vastuukysymysten vuoksi ja onneksi se on ainakin täälläpäin ilmaista, kunhan kaataa puut itse. Puhelinmiehet sitten virittelivät taljat ja kaadonsuuntaajat, joten minun vaivani puiden kaadon suhteen oli melko vähäinen...

Kun saimme puut kaadettua puhelinyhtiön tyyliin (melko rauhallisella työtahdilla...) jäi minulle vielä vaivakseni karsia ja pölkyttää puut. Tein niistä muutamaa rakennuspuuta lukuun ottamatta metristä pölkkyä, sillä terkoitukseni oli halkoa ne haloiksi. Ja niin teinkin. Halot kun säilyvät asianmukaisesti peitettynä vaikka vuosia ja sattuneesta syystä en ole isommin polttopuun tarpeessa.

Tallaisen raivuuhomman ehdottomasti mukavin vaihe on aina kulotus!! Voisi tuota ehkä kutsua myös kydötykseksi, kun maan pintaakin on yleensä tarkoitus hieman polttaa. Samalla tulee päästyä "helposti" eroon myös risuista ja muista oksista. Ja palautuuhan niiden ravinteet samalla myös pellon ravinnepotentiaaliin.

Kytosavut nousevat jälleen- kunttakerros palaa!

Maisema peittyy savuun.

Kuivaa oli, mutta kuivempaakin olisi saanut olla.

Tästä työt jatkuvat halkojen poisajolla ja sen jälkeen jossain vaiheessa kesää saanen tänne kaivinkoneen, jolla on tarkoitus tuo alue ojittaa ja kaivaa kannot pois. Ne kannotkin pitäisi jossain vaiheessa vielä polttaa... Saas nähdä, kuinka kauan niiden kuivuminen vie!

Hevosmetsäajokurssilla Ikoollihih

7. päivä maaliskuuta oli jälleen eräs etappi tässä omassa elämässäni. Etappi siinä mielessä, että silloin oli hevosmetsäajon perusteet- kurssi. Tai pitänneekö sanoa pikemminkin alkusysäys, eikä niinkään etappi? Noh, joka tapauksessa olin siis kurssilla, jolla ensimmäistä kertaa tässä elämässäni ohjastin työhevosia. Aimmin olen joskus noin 13 vuotiaana ohjastanut kerran ravuria joten koko ohjastaminen oli minulle uutta ja työhevosetkin näin konkreettisena tapauksena samoin. Työheboiset ovat kuitenkin yksi kiinnostukseni kohde muun eläinalan ohella ja haluankin lisätä osaamistani tuolla sektorilla. Siksi kävin tuon kurssin.

Olen hankkinut ensimmäiset omat hevostyökoneeni jo joskus 10-15 vuotiaana, paljon ennen kuin minulla oli mitään hajuakaan tästä Pientilasta. Jokin suuri visio minulla on kyllä aina ollut vanhoja työmenetelmiä ja maatalouden töitä kohtaan. Olenkin aina ollut hieman kansanperinteen elävöittämä tapaus. Yksi haaveistani kun on joskus tehdä täällä Pientilallani peltotyöt konevoiman sijaan moottorilla, jonka lämpö ei nouse yli 37,2- 38,2 celssiusasteen.

Perinteisestihän maaseudulla lähes jokaisessa talossa oli työhevonen, jopa kaksikin. Hevosta käytettiin näillä korpimaiden pientiloilla kesäisin peltotöissä, niin äestyksissä, kuin kynnöilläkin. Talvisin suuret joukot pientilallisia siirtyi valtion metsiin ajamaan tukkia vesistöjen ääreen, jokien suvantoihin ja järvien jäille. Kevään tullen tukit uitettin jokia ja puroja pitkin paikkakunnan teollisuuslaitoksiin.

Halkoa ajamassa.

Päivämme kurssilla alkoi kahvittelujen merkeissä. Kävimme välillä katsomassa ulkolaisilla valjailla työvaljastusta ja itse pyysin nähdä myös perinteisen kotimaisen luokkivaljastuksen. Perinneukkona luokkivaljastus ja suomenhevoset on se yhdistelmä, jota eniten arvostan, mutta kyllä nämäkin lempeät jättihevoset ulkolaisine valjaineen arvonsa ansaitsivat. Sitten söimme ruokaa, jota oli varsin riittävästi... Ylipäätään kurssilla ei nälkä riivannut, sillä niin moneen kertaan siellä syötiin ja kahviteltiin, että mielestäni kurssimaksu kattoi vain ruokailut ja kahvittelut ja opetuksen saimme kaupanpäälle!

Pikkuhummat.

Onko mäkivyö riittävän kireällä? On.

Miika Åfelt selittää, kuinka aisankannatusremmillä
voi joko keventää, tai painottaa luokkia.

Pieni ammuystävä. Tämä se kavereineen karkasi kesken kurssin...

Koulutuksemme alkoi omassa "alokasryhmässäni" jättimäisen, kolmen penkkirivin reen ohjastamisella. En eläissäni ole vielä moista rekeä missään nähnyt! Koostaan huolimatta se oli kuitenkin helppo ohjastaa ja reki kääntyi yllättävän pienessä tilassa, se kun liukuu sivuttain, eikä "kiskoilla", kuten juna.

Julmetun kokoinen reki ja ensimmäinen ohjastaminen lähes kahteenkymmeneen vuoteen!

Maalaismaisemassa.

Koivutukkien juontoa "helheisiin" kiinnitetyllä juontosaksella.

Ruotsalainen vempautusrauta tositoimissa. Rangan toinen pää nostetaan
 raudan päälle ja sitten omalla painolla painetaan
puun toinen pää ylös ja vempautetaan se rekeen.
Aatelkaas, tääkin tartti hakea ruattista tää kikka...

Nykykalustoa.

Tässä kärryssä on apumoottoriveto ja hydraulinen kuormaaja, sekä työvalot!

Työkengitys. Hokkeja käytetään jopa kahdeksan per kenkä.

Kengityksen tarkistus.

Varsinaista metsäajoa saimme kukin kokeilla niin halkojen ajossa, kuin koivutukkien juontamisessa. Ajoimme myös rankatavaraa. Tukinjuonnossa käytimme tyypillistä, myös traktorien juontovinsseistä tuttua kolmileukaista juontosaksea, joka oli mallia ketunrauta. Se kiinnitettiin kapineeseen nimeltä "helheet". Suomen armeijan kirjassa "Hevosopas" vuodelta 1962 moiset löysät aisat tunnetaan kokonaisuutena nimellä "käsihevonen". En tiedä, mistä sana helheet ovat peräisin, se lienee pikemminkin jonkin tietyn paikkakunnan murteellinen ilmaisu.

Tässä mystisten "helheiden" demonstraatiota.

Suomalainen luokkivaljastus kera "helheiden".

Ameijan hevosoppaan mukaan tämä helhehevonen onkin käsihevonen.

Koulutuksesta jäin nyt sitten sellainen iili, että kyllä se oma hevonen on tosiaan hankittava. Tämän tueksi ostinkin jo kahdet valjaat, umpilänkivaljaat raskaaseen työkäyttöön ja perinteiset luokkivaljaat kevyempään kärryajeluun. Valjaista lisää kuvien muodossa joskus tulevaisuudessa!

Ja jos joku ihmettelee, että mikä se on se Ikoollih, niin se on Ikaalinen ikaalislaisten kielellä. Ikoollihih on siis yhtä kuin Ikaalisissa... :D

Pientilan Ukko esittää videon: polttopuiden tekoa omaan rauhalliseen tahtiin

Videopostaus!

Maalla jokaiselle säälle löytyy oma, juuri sille lämpötilalle parhaiten sopiva työ. Koskaan ei ole liian kylmä, kuuma, kuiva tai mitä tahansa, etteikö voisi jotain tehdä. Tekeminen on lähinnä viitseliäisyyskysymys ja kiinni vain siitä, haluaako jotain tehdä. Näilläkin kovilla pakkasilla varmasti monen mieleen tulee, että jospa jäisi vain sisälle ja "käpertyisi vilttien alle". Argh, inhoan yli kaiken koko tuota lainaamaani ilmaisua! Siis käpertyä? Kun ihminen "käpertyy", hän on mielestäni jonkinlaisessa itsesäälin tilassa ja fyysisestikin aivan mykkyrässä, aivan kuin kärsisi pahoista vatsakivuista... :D

Koska en siis halunnut "käpertyä", niin olin myös näiden noin -25 pakkasasteen lämpötiloissa ulkotöissä. Kovien pakkasten parasta hyödyntämistä on polttopuiden teko, ennen kaikkea isojen pölkkyjen halonta klavuiksi. Pakkanen on klapumiehen paras kaveri, sillä puun solukon jäätyessä puu halkeaa suhteellisesti helpommin, kuin lämpimimmillä säillä. Lisäksi kovien pakkasten etu on se, että kun tosissaan hommia puskee, niin ei tule aivan yhtä hiki, kuin muuten tulisi. Vaikka asia on niinkin, että jos metsätyössä ja klavunteossa ei tule hiki, on työtahtia lisättävä.

Esitän tässä vidossa, kuinka halkoa klavuiksi halkaisijaltaan noin 50- 60 senttimetriä olevia koivupölkkyjä. "Halkomakoneena" minulla on Fiskarsin halkomakirves. Ei isoin, mutta ei ihan pieninkään. Kovin pienellä kirveellä joutuu lyönnin voimaa lisäämällä korvaamaan kirveen puuttuvaa massaa ja vastaavasti suurta kirvestä on hitaanpi nostaa ylös uutta lyöntiä varten. Kuten tarkimmat katsojat huomaavat, pysäytän kirveen iskun ennen sen osumista maahan. Minullahan ei ole alus,- eli hakkuupölkkyä näissä halontahommissa.

Kokeilkaas perässä ja ottakaa aikaa! Ja hydraulihalkojaväki voisi myös ottaa aikaa työstään... Loppuu sitten se puhe niiden halkomakoneiden nopeudesta. Hehe!

Tervetuloa lukemaan maaseutuplökiäni, Mari Mero!