Syntymän ihme!

Pientilalla on koettu onnellinen perhetapahtuma! Ja kaiken lisäksi tämä perhetapahtuma on peräti neitseellinen... Ruskis- Ammu nimittäin poiki pienenpienen sonnivasikan! :D

Uusi kaveri esittäytyy! Hää on Mooses! Kaverilla on muuten vihreät silmät.

Tämä tuli kaikille totaalisena yllätyksenä. Ammua ei ole siemennetty milloinkaan. Sitä ei myöskaan ole astutettu, vaan kaikki on tapahtunut joko pyhän hengen johdatuksesta, tai sitten kiertelevä kyläsonni on käynyt Ruskista morjestamassa... Tai sitten on se todenmukaisin vaihtoehto, että Ammu on tullut tiineeksi jo ties kuinka nuorena viettäessään aikaa yhtä nuoren sonnin kanssa samassa karsinassa... Kaikkea ne nykyajan nuoret...

Suomen pienin kahden naudan eläinsuoja...
Siellä se pieni lämmittelee villapaita päällä pahnojen alla!

Oikeennii terhakka ja viree vasikka hää o.

Kun kerroin asiasta naapurilleni, niin hän vain tokaisi, että maailma on ihmeitä täynnä! Ja toden totta, maailma on ihmeitä täynnä, eikä tämä ihme ole ainoa maailman ihme, jota ihmettelen. Mutta suuri ilo ja onni tästä yllätysvasikasta tuli. Olen ihan ammujen lumoissa koko mies!

Muutamaa tuntia ennen poikimista Ruskis oli rauhaton, hakeutui syrjäisen puun alle, jossa ei ennen ollut edes käynyt. Siellä se huuteli, ja kun menin katsomaan ja kyselemään, että mitä asiaa, se koitti kertoa jotain, mutta enhän minä ymmärtänyt, vaikka kuinka yritin. Ihmettelin tosin sitä, että kuinka sen utare nyt tolleen on kasvanut ja kovakin se on ja maitoakin näyttää tihkuvan... Mutta minun oli mentävä iltanavetalle töihin ja ainoa, jota pystyin tekemään, oli toivoa parasta. Mitä se sitten ikinä olisikaan...

Suuri yllätys koittikin, kun iltamyöhällä pimeässä töistä tullessani huomasin otsalampun valossa liikaa silmiä! Oli ne silmät, jotka aina ovat vastassa olleet ja oli ne uudet. Ne, jotka olivat puolet matalammalla, kuin toiset...! :D

Noh, siinä sitten tilannetta toteamaan ja tarkistamaan molempien vointi. Ei hätää kenelläkään. Ainoa vain, että oli kylmä yö tulossa... Vielä ennen nukkumaanmenoa siinä kymmenen jälkeen kävin pukemassa pienelle villapaitani lämmikkeeksi. Laitoin myös herätyksen kello kahdelta yöllä, jotta voisin varmistua näiden eläinystävieni hyvinvoinnista. Ei hätää. Hyvin meni ensimmäinen yö ja hyvin on mennyt myöhemminkin.

Eihän noihin oikein kyllästy koskaan. Ei niiden puuhia tympiinny seuraamaan. Vaikka minäkin maatalouslomittajan työssäni näen vasikoita joskus jopa satamäärin yhdellä kertaa, niin aina ne ovat yhtä mukavia ja sympaattisia otuksia. Vasikoiden elämä kun on karkeasti arvioiden syömistä ja nukkumista, mutta kun siihen pääsee paremmin perille, on se myös avointa uteliaisuutta, iloa, väsymystä, tutustumista, leikkimistä, kaveriporukan etsimistä... Vasikoiden elämä ei siis poikkea paljoakaan meidän ihmisten elämästä. En tiä, mutta ymmärtääkseni ihmislasten ja eläinlasten kanssa pärjää kokolailla samanlaisilla elämänotteilla.

Uusi pieni tulokas onkin tämän yliluonnollisen ilmestymisensä johdosta kantanut nimeä Mooses. Toinen vaihtoehto olisi Messias, mutta kattoo ny...! Mooses sopisi sikälikin hyvin, että kun mummuni sai asiasta kuulla, niin hän kysyi minulta, että onko vasikka yhtään naudan näköinen, vai näyttääkö vasikka hirveltä! Ja hirvi on muistaakseni ulkomaankielellä moose... Joten olisko se sitten Mooses?

Kuinka suuri ilo voikaan olla pienestä otuksesta!

Paljon.

Tänä päivänä plökiäni on käyty lukemassa 20 022 kertaa. Pientilan Ukon Google+ profiilia on tarkasteltu järisyttävät 348 264 kertaa. Facebook- sivut laahaavat huomattavasti näitä jäljessä- ilmeisesti lukijakuntani ei käytä juurikaan vasepuokkia.

Mutta.

Kun ryhdyin pitämään plökiä, oli tarkoitukseni ehkä lähinnä kertoilla koulunkäyntiin liittyviä asioita, vai lieneekö tuo ollut pikemminkin hyvä tekosyy aloittaa bloggaaminen? Monihan pitää koulua varten eräänlaista portfolioblogia. No jaa, itselleni tästä on muodostunut jonkinlainen pientilallisen muistivihko. Julkinen sellainen...

Mutta.

Minä kiitän kaikkia lukijoitani, ihan yhtä lailla aktiiveja, kuin satunnaisiakin. Ilman lukijoita en olisi itsekään näin ahkera kirjoittamaan. Tai sitten vain kirjoittaisin niitä koulumuistiinpanoja... Siispä kiitos ahkerasta lukemisesta! :D En ikuna olisi uskonut, että vaikka kerron vain omasta tavallisesta arjestani, saisin tällaisen lukijamäärän ja yli 20 000 käyntikertaa- alle vuodessa!

Merkillistä, hyvin merkillistä. En ymmärrä tätä.

Siispä pyydänkin, että Te lukijani kertoisitte niin avoimesti, kuin vain voitte, että miksi ihmeessä luette plökiäni? Mitä tämä Teille tarjoaa? Mitä ajatuksia tämä herättää?

Minulle ihan tavallista arkea. Mutta arkikin voi olla juhlaa.
Maaseudulla ei ole erikseen arkea,
 tai pyhää, kaikki on samaa juhlaa vain! :D

Muisteluita menneistä töistä- Liiteri

Sarjamme jatkuu... Tällä kertaa aiheena on 2009-2010 kunnostuksen alla ollut puuliiteri. Kyseessä on maaseudulla raamisahojen ja kiertelevien sirkkelisahurien ilmaantumisen jälkeen yleistynyt rankorakenteinen, rakolaudoidettu kevyt rakennus. Puuliiteri parhaasta päästä. Visuaalisessa mielessä ainoastaa hirsiliiteri ohittaa rakolaudoitetun liiterin- käyttöarvo on kuitenkin molemmilla sama.

Ostaessani Pientilani vuonna 2008 puuliiteri oli ehdottomasti surkeimmassa kunnossa oleva rakennus. Se ei olisi enää montaa vuotta säilynyt maanpäällä, ellen olisi tarttunut toimeen. Muistan syksyn sateet, kun kiertelin juuri ostamiani tiluksia ihmetellen, että mitähän tuli ostettua. Muistan, kuinka liiterin katto vuoti, ei tippumalla, vaan ihan kaatamalla... Liiteriin ehkä polttoa varten kootut kimpiastiat ja muu historiallinen rekvisiitta kastui siinä samalla ja minua niin harmitti moinen välinpitämättömyys. Kuinka joku voi olla ja elää, vaikka rakennukset lahoavat niille sijoilleen? Ma ei ummara. Ehkä vaan edelliset omistajat eivät enää jaksaneet- tai välittäneet...

Noh, minä jaksoin ja välitin.

Lähtötilanne.

Kimpiastiat ja heinäseipäät odottavat polttamistaan
pystyyn lahoavassa liiterissä. Surullista.

Jäkälää ja lahosieniä. Sekä pari soiroa kuivettunutta kattohuopaa.

Jotenkin mulla ei ole tähän mitään sanottavaa. Ihmettelen vain. Ihmettelen!

Tässä sitten vuotavan katon aiheuttama lopputulos- puolet katon rakenteista ja ruodelaudoista piti uusia.

Lisäsin myös kulmahölpät kattoa jäykistämään.

Säilytän aina irtopäitä katolla.

Katosta oli ensimmäiseksi revittävä vanhat kuivat huovat pois. Se ei ollut kovinkaan vaikeaa, sillä niin haurasta se jo oli. Ainoa vaan, että sai pelätä putoavansa lahon katon läpi. Noh, sellaista se joskus on. Tämän jälkeen vuorossa oli lahojen ruodelautojen poisto. Niitä piti poistaa melkoisesti. Vahvistin samalla kattotuolit tuplapattingeilla, jo siksikin, että jokainen kattotuoli oli laho alapäästään ja jouduin ne katkaisemaan ja jatkamaan.

Laudoittamiseen käytin maaseudun perinteisen rakennustavan mukaisesti tehtaalta tuomiani purettujen laatikoiden lautoja. Näissä lukee "romanttisesti" erilaisia lähetyspaikkoja ja epämääräisiä leimoja, joiden merkitystä en tiedä. Saavatpahan tulevat Pientilalliset ihmetellä, että mitähän kummaa tässäkin on oikein ajateltu, kun tuollaisia leimoja on lyöty kattoon! :D

Pikkuhiljaa jo voiton puolella.

Oho! Tuolloin minulla oli vielä lyhyet hiukset!

Vesikatteen tein, kuten pernakellarin vintissäkin, kolmiorimahuopakatteena, Katto poikkeaa kellarin katosta siinä, että tässä ei ole jalkarännejä, mutta sen sijaan tässä on harjalla harjapaloista koostuva osuus. Ihan turha keksintö, sanon minä. Perinteinen on parempi, mutta tulipahan kokeiltua tuollaistakin. En kokeile enää. Kellarin kattoprojektista voitte lukea lisää täältä, sillä en aio selvittää suotta katteen tekoa tuplaversiona. Kuvatkin kertovat paljon ja kiinnostuneet voivat kommenttikentässä kysellä lisää.

Huopahommii...

Myös rakennuksen nurkkatolpista kaksi meni vaihtoon. Ne eivät olleet enää missään kiinni ja koostuivat lähinnä pula-ajan betonilla yhteen liimatuista pyöreistä kivistä- eivät siis olleet kovinkaan kestäviä. Noh, ei siinä mitään, kallioon tartunnat, siihen raudoitus ja vormu. Kuraa täyteen ja siinäpä se. Uudet tolpat. Nämä tolpat kannattelevat osittain uutta lattiaakin, jonka peräseinälle askartelin, sellaista kun ei aiemmin tästä löytynyt. Kuivuvat puut vähän paremmin, kun eivät ole maatavasten ja lattian alla on hyvä työnnellä kaikenlaista joutavaa tavaraa jemmaan.

Rakennuksesta poistin myös maalin, joka oli tällä kertaa onneksi puhdasta punamultakeittomaalia! Huh! Ei sentään punamaalia. Maalasin rakennuksen punamullalla ja räystäslaudat valkoisella öljymaalilla. Tällä tilalla on tyypillistä, että laudoitetuissa rakennuksissa ei ole lainkaan valkoisia nurkkalautoja, joten en niitä sitten ole asennellut myöhemminkään paikoilleen.

Siinä se nyt sitten on. Vähän erilaisena, kuin lähtötilanteen kuvissa... Nyt se taas kestää seuraavat vuosikymmenet.
Kuvan oton jälkeen lisäsin tähän vielä räystäskourun, ettei vesi valu rakennuksen alle.

Jostain syystä rakennus oli jäänyt kesken jo uutena ja siitä puuttui etuseinä. Merkillinen juttu... Tein siihen tyyliin sopivan seinän samalla jaolla ja samanlaisesta puutavarasta, kuin rakennuksen muutkin seinät ovat. Ovea en tehnyt, se olisi turha tällaisessa rakennuksessa. Mitään varastettavaa tuolla metsän reunassa olevassa rakennuksessa ei ole ja saavatpahan sinne vaikka metsän karhut majoittua, jos niin haluavat! :D

Älkää hyvät ihmiset päästäkö kattojanne tuollaiseen kuntoon! Pelkän huovan naputtelu muuten ehjään kattoon on lasten leikkiä sen rinnalla, että puolet katon rakenteista on uusittava laiskuuden ja piittaamattomuuden vuoksi.

Työelämästä- elämää työläisenä

Olen elänyt elämää, jossa olen lähes poikkeuksetta ollut jonkun muun palveluksessa palkkatyössä. Olen kyllä virallisen mittapuun mukaan mitaten jonkin sortin yrittäjäkin olevinani, mutta tuo on -suoraan sanoakseni- puhtaasti verotustekninen kysymys... Minulla kun on tämä vanha pientila, joka on virallisesti verotustekninen maatila. Tämän johdosta olen ALV- velvollinen alkutuottajana ja tilani päätuotantosuunta on metsätalous. Pientilaa ei kannata ylipäätäänkään pyörittää yrityksenä, saati, että ei saisi tähän edes mitään veroetuja, niin sitten tämä vasta kallis harrastus olisikin!

Siispä olen työläinen.

Omaan vahvan henkisen perinnön niin maatalouden, kuin työläisyydenkin parista. Olen melkoisen kahtia jakautunut tyyppi tässä mielessä, sillä geeneiltäni olen noin 75% maataloustaustainen, mutta jostain syystä se loppu 25% on ollut nuoruuttani vahvasti leimaava piirre. Tehdastyö oli nuoruuteni maailma, jonka auvoisella avustuksella säästin suuret rahat talon ostoa varten. Siitä olen iäti kiitollinen nuoruuteni työpaikalle, sillä ilman sitä minulla ei olisi juuri mitään sellaista konkreettista materialistista elämää, jota minulla nyt on. Kiitos siis. Vaikka tuo työpaikka sitten menikin alta melko pian heti taloni ostettua, ajatusmaailmani jäi, enkä ole muuttunut henkisesti miksikään, olen yhä työmies. Olen aina ajatellut olevani mitä suuremmassa määrin nimenomaan työläinen ja vieläpä juuri noin kirjoitettuna. Ei siis duunari tai joku muukaan, vaan Työläinen. Työmies. Tehdastyöläinen. Metallimies. Metsätyömies. Vihertyöntekijä. Maatalouslomittaja.

Metsätyömies.

Elämäni vaiheita tehdastyön parissa olen kuvaillut jo aiemmissa kirjoituksissani, joten jätän niiden etsinnän ja kertaamisen ahkerimpien lukijoideni vaivaksi. Tämä nykyinen elämänikin Pientilalla ja joiltain osin myös maatalouslomittajana on tullut jo eiemmin aika hyvin selvitettyä, joten kertoilen tässä vapaamuotoisesti kaikkea mieleeni plätjähtävää.

Minua kiehtoo ajatus vapaudesta. Haluan olla ja elää, kuin itse haluan, minkään minua estämästä ja kahlehtimasta. Inhoan riippuvuuksia. Ne, jos mitkä, voivat kahlehtia minut, ne tekevät elämäni raskaaksi ja oloni vaikeaksi hengittää. Tälläkin hetkellä kasvatan entistä pidempiä hiuksia, sillä on hieno tunne, kun ottaa korkealla kalliolla hatun päästään ja antaa tuulen tuivertaa hiuksia. Muun ajan voin sitten pitää niitä letillä, tällainen itse tehty intiaani kun olen.

Työ muiden palveluksessa taistelee rajusti monia elämänohjeitani vastaan. Voinko muka elää, kuten opetan, ollessani jonkun palveluksessa? Voinko tehdä jonkin asian, kuten haluan, vain siksi, että haluan? En voi. Minun tulee tehdä työni kuten kulloisellakin maatilalla työt "kuuluu" tehdä, vaikka oma näkemykseni olisikin ristiriidassa talonväen  näkemyksiin nähden. Olen asiakaspalvelutyössä, joten teen sitten työn talon tavalla, mutta se ei tarkoita sitä, että minun tulisi luopua omista näkemyksistäni ja uhrata omat periaatteeni työelämän alttarilla. Ehkä ristiriitaista ajattelua, mutta millonkaan ei saa unohtaa, että työssäni on kyse siitä, että menen jonkun todellisen henkilön kotiympyröihin tekemään hänen omia töitään. En voi sörkkiä ja hämmentää heidän elämäänsä, kukapa siitä voisikaan pitää? Jos joku tulisi kotiini sanomaan, että "oot tehny ton ihan väärin, ans mää näytä, mitenkä se tehrää", niin kyllä lähtisi mäkeen melkoista kiitolaukkaa moinen opastaja!

Ja kaikkein tärkeintä on kuitenkin se, että eläimet voivat hyvin. Muu on merkityksetöntä. Meistä jokainen on omalla tavallaan väärässä ja kaikki on kuitenkin vain mielipidekysymyksiä, jos lopputulos on hyvä.

Miksi siis olen työläinen, enkä yhtään suuremmassa määrin yrittäjä?

Yrittäjänä saisin päättää omista asioistani. Saisin olla kotona, jos ei huvita olla työmaalla. Saisin ratkaista elämänkohtaloni itse, ilman työnantajan vaikutusta.

Ja pyh! Tuo kaikki julkisuudessa ja keskusteluissa paasattu liirumlaarum on todellakin silkkaa, jotain sellaista, jota kolaan töissä päivittän pois lehmien parsista. Kuinka muka voisin yrittäjänä päättää omista asioistani? Ne päättäisi minun puolestani niin asiakkaat, kuin verottajakin. Koska yrittäjän työttömyysturva on mitä on, eli huono, en voisi ylläpitää nykyistä elämääni päätoimisena opiskelijana, sivutoimisena maatalouslomittajana ja osa- aikaisena työttömänä, sekä ALV- velvollisena tillallisena. Kaikkeen siihen tuo vaikuttaisi. Jos ryhtyisin yrittäjäksi, minun tulisi puskea pitkää päivää viikonpäivästä ja kellonajasta riippumatta, saamatta erikseen mitään sunnuntailisiä tai muita vastaavia työläisen etuja. Yrittäjä ei ole työntekijä, vaan hän vastaa itse kaikesta paperityöstään ja sivukuluistaan. Hän istuu koneella naputtamassa tilejään ja hänen hyllynsä pursuavat edellisten vuosien kuitteja, joita on pakko säilyttää vuosia mahdollisia tarkastuksia varten. Minullakin niitä on johtuen metsätalouden harjoittamisesta. Samoin joudun jo nyt tekemään kolme veroilmoitusta, joten en halua niitäkään yhtään enempää. Elämäni olisikin siis paljon kahlehditunpaa, kuin elämäni nyt. Siispä ei kiitos yrittäjyydelle, sen ainoasta edusta huolimatta: saisin olla vapaa työnjohdosta.

Ja kuitenkin ja kaikesta huolimatta suurin ja utopistisin ajatelmani ja haaveeni on aina ollut se, että voisin olla työssä kotona, voisin vaikkapa muutamalla lehmällä, tai puutarhatillalla pyörittää omaa talouttani siinä määrin järkevästi ja kannattavasti, että eläisin miten kuten, mutta kuitenkin olisin elossa. Sekä henkisesti, että fyysisesti. Tästä johtuen olenkin ollut hieman, noh, kateellinen maanviljeliöille ja eläintilallisille, sillä heillä on mahdollisuus tehdä työtä itselleen, vain oman taloutensa parhaaksi.

Yleensä en tunne termiä "kateellisuus". Voin kaikille tässä julkisesti paljastaa, että en ole kellekään kateellinen, varsinkaan heidän taloutensa ja omaisuutensa vuoksi, mutta tätä yllämainittua kansanosaa kohtaan kyllä tunnen jonkinlaista tunnetta, jonka voisi kuvailla vaikka kateudeksi. Hyvät tilalliset, olkaa onnellisia, kun teillä on asiat kaikesta huolimatta noin hyvin. Älkää keskittykö niin paljoa mollaamaan toisianne, kyräilemään heitä, jotka ovat vaihtaneet Valioilta Arlalle, älkää miettikö, miksi naapuri osti uuden traktorin. Todetkaa sen sijaan, että saatte olla kotonanne töissä, teillä mahdollisesti on puoliso ja ehkä lapsiakin. Mitä siinä silloin voi vaikuttaa se, että maidon tuottajahinta laskee? Talousko on onnen määritelmä, eikä elämän laatu?

Mietteitä vuohienpidosta- vuohitalous eläintenhoitajan näkökulmasta

Lomittajana ja eläintenhoitajaopiskelijana törmää töissä jos millaisiin otuksiin. Nyt tarkoitan siis hoidettavia eläimiä, en niiden omistajia! :D Olen hoitanut hevosia, poneja, nautoja, kanoja, jopa minipossuakin! Ja nyt uusimpana ihmeenä- olen ollut vuohitilalla lypsämässä kuttuja!

Koska tulen kertomaan tässä kirjoituksessani lähinnä mietteitäni omasta näkökulmastani katsottuna ja vahvasti sillä vähäisellä kokemuksella kerrottuna, joka minulle on kertynyt asiasta, en takaa tietojen kirjanopillista oikeellisuutta. En myöskään voi missään nimessä kertoa kovin tarkkoja lähdetietoja tiloista, enkä varsinaan kertoa mitään koordinaatteja, saati julkaista kuvia. Joten visuaalisessa mielessä tämä kirjoitus tulee olemaan hyvin tönkkö, lähdetiedoiltaan vajavainen,  mutta sanahelinää ja ajatuslentoa on senkin edestä.

Vuohi, tuo köyhän miehen lehmä. Mitä siitä tiedän? En juuri mitään. Siskollani sellaisia oli joskus lemmikkeinä ja olivat muistini mukaan mukavia, mutta aivastuksen verran jääräpäitä. Karkailivat vaikka millaisesta aidasta ja välillä olivat mökkinsä katolla... Mutta jollain oudolla tavalla ne olivat hyvin sympaattisia otuksia. Vuohen perusilme on hymy! Jos olette joskus nähneet kuvia vuohista, niin nehän hymyilevat lakkaamatta! Samaan tapaan, kuin lapinkoiratkin hymyilevät aina.

Vuohet ovat märehtijöitä. Elävät lähes pelkästään korsirehulla ja saavat sen ohessa hieman täysrehua ja kivennäistä. Ne ovat suhteellisen pieniä, sitkeitä ja taudinkestäviä, tulevat vähällä toimeen, eivät vaadi komeita puitteita elämälleen- siis aivan kuten minä. :D Vuohi viihtyy hyvin kylmäpihatossa, kunhan sen kuivituksesta huolehditaan ja sille tarjotaan mukavat makoilupaikat. Pahnat ja sen alla turve ovat hyviä. Kestokuivikepohja siis.

Kokemuksieni mukaan vuohi lypsää keskimäärin noin 2.5-3,5 kiloa per naama. Jotkin lypsävät vähemmän ja toiset taas enemmän. Vaihtelua esiintyy, kuten eläimissä ylipäätäänkin. Vuohenmaito on mielestäni hyvää, eikä maistu ollenkaan niin voimakkaalle, kuin miksi sitä aina haukutaan- en tiedä miksi niin on. Makuasia?

Ja sitten siitä vuohienpidosta ja vuohienhoidosta...

Korostan vielä kerran, että kaikki kertomani on joko omien havaintojeni pohjalta ja vahvasti omasta näkökulmastani kerrottua, tai tilallisten itsensä kertomaa. Totta siis.

Vuohi on arvoton eläin. Sitä ei kannata hoitaa, sillä eläinlääkärikulut ovat suunnilleen samat, kuin mikä on vuohen rahallinen arvo. Jos vuohi sairastuu vähänkin pahemmin, ei sille siis anneta oireenmukaista hoitoa, ellei sitä voida antaa kotikonstein. Vuohen "hoito" tarkoittaa, ikävä kyllä, sen lopettamista. Ammutaan pultti päähän ja kaula auki.

Samoin jos vuohella on vaikea poikiminen, jota jotkut lystikkäästi kutsuvat "kilistelyksi", niin jos vuohelle ei voida antaa poikimisapua, sillekin ainoa hoito on se pulttipistooli. Samalla menetään myös kili. jota ei yritetäkkään pelastaa. Aika kamalaa touhua.

Kilipukit kolkataan heti niiden synnyttyä löymällä niiden pää esimerkiksi betonisokkeliin. Niitä ei kasvateta isoiksi, koska niillä ei ole senkään vertaa arvoa, kuin kutuiksi kasvatettavilla vuohilla. Vuohen liha on arvoltaan merkityksettömässä marginaalissa, niitä kun ei huolita teurastamoihinkaan. Vuohet menevät Honkajoki Oy- nimiseen yritykseen poltettaviksi "ongelmajätteenä". Voitteko kuvitella, jopa vuohien kauniit ja usein moniväriset taljat päätyvät hävitykseen! Ma ei aina ummara tata...

Jos joku ei ole vielä huomannut, elämme markkinataloudessa.

Itse en ole joutunut lahtariksi ryhtymään, enkä eläintenhoitajana missään tapauksessa sellaiseksi halua ryhtyäkään. Haluan hoitaa eläimiä, en tappaa niitä. Se ei sovi ajatusmaailmaani, se ei ole minua varten. Olen aivan liian "eläintenystävä" siihen puuhaan.

Joskus sitä kuitenkin joutuu toimimaan omaa haluaan vastaan. En halua tappaa ketään, se tässä on käynyt varmaan jo selväksi. Töissä sattui kerran inhottava tapaus, joka on jäänyt pysyvästi mieleeni. Siellä  oli yksi kuttu poikinut kolmoset, vaikka kutullahan on vain kaksi nisää. Sehän tarkoittaa sitä, että heikoin ei pääse juomaan maitoa ja se taas tarkoittaa sitä, että se heikkenee entisestään. Pienin näistä kolmesta kilistä oli jo erään päivittäisen tarkastuskierrokseni aikana hautautunut pehkuihin, kun muut olivat sen mennen tullen jyränneet. En olisi sitä edes löytänyt, mutta se ajoittain huusi aivan sydäntäsärkevästi, että auttakaa. Kaivoin sen pehkuista esille, mutta se ei enää edes pysynyt jalkeilla. Kaunis, pieni lumenvalkoinen kili. Kerrottuani isännälle asiasta, hän totesi, että se oli ollut jo hetken huonona ja että se pitäisi tappaa. Isäntä kysyi minulta, millainen olen luonnoltani, että onnistuisiko se. Ikinä en ollut ketään vielä tappanut, enkä ole ikinä siihen mitään kutsumustakaan kokenut. No, poikkeus tähän on kalat, mutta pahaa sekin tekee...  Vastasin isännälle. että jos on pakko, niin teen sen. Mutta ymmärsin toki itsekin, että vaihtoehdot ovat vähissä, pieni kili kuolee joko kylmään ja nälkään, tai sitten se on kolkattava. Kovia vaihtoehtoja eläintenhoitajalle. Mutta muita vaihtoehtoja ei ollut. Joten päätin, että otus pääsee päiviltä. Kun pieni kili huutaa että auttakaa, mutta ainoa annettavissa oleva apu on kolkata se, niin siinä ei tee mieli hyppiä riemusta. Tämän enempää en halua asiasta kertoa.

Hetken ajattelin ottavani sen takin alle ja tuovani kotiin...

Mutta vaikka joskus sattuukin tällaisia elämän kurjuuksia kohdalle, niin siitä huolimatta en vaihtaisi nykyistä elämääni ja tätä eläinalaani mihinkään muuhun elämään! Kuinka suurta iloa tuokaan, kun parikymmentä kiliä yrittää kiivetä syliin ja maistelevat puntista ja hihasta ja pitävät hauskaa ääntelyään. Ja hymyilevät! :D

Loppuun vielä loppukevennykseksi kuva, joka on imaistu netistä, joten se ei ole minun ottamani, eikä minulla ole hajuakaan, kenen kuva se on. Omistaja ilmoittautukoot, jos haluaa....

Kuvittele parikymmentä tuollaista kiipeämässä syliisi! :D

Seihtemen pykälän huaste

No nii! Sain tämän haasteen Keskeneräiseltä. En ole eläissäni mihinkään haasteeseen vastannut, en edes haastemiehen haasteisiin. Sen sijaan haastan toisinaan ihan puuta heinää, mutta onneksi yleensä vain ihan mitä sattuu.

Mutta astiaan...

Jos joku keksii, miten ystäväni Kääpänen liittyy haasteeseen, niin aika viksu o!

1. Oletko keittiön hengetär ja mikä on bravuuriruokasi?

Hehe! No juu, kodin hengetärhän se tässä kirjoittelee! Tai no, miksi ei niinkin... Veikkaan vahvasti, että kysymyksen asettelulla on ajateltu, että bloggarit ovat naisia. Sanokaa, jos olen oikeassa. Tietysti voisi pohtia, onko tuo nimike liian sukupuolistava ja loukkaako se sukupuolten välistä tasa- arvoa. Kutsunkin siis itseäni pikemminkin androgyynisti keittiön hengehenkilöksi. 

Ja se bravuuriruoka... Njaa, oliskohan se vaikka savukuha, tai sitten jokin lukuisista slaavilaistyyppisistä uuniruoistani? Vastaan kuitenkin: keitetyt kananmunat, jotka on haettu läheiseltä pienkanalalta.

Esimerkki suosimastani slaavilaistyyppisestä uuniruokaperinteestä.

2. Mitä harrastat (Muuta kuin bloggaamista)?

Harrastan? En minä harrasta. Minä elän. Ja se tarkoittaa, että kaikki asiat, joita teen, tai suoritan, kuuluvat elämääni ja tarkemmin sanoen elämäntapaani. En minä harrasta perunanviljelyä, minä kasvatan niitä pysyäkseni hengissä seuraavaan vuoteen. En minä harrasta perinnerakentamista, se on osa minua, en voi olla korjaamatta nurkkia. Perinteiseen tyyliin, ilman muuta! Muun ohella elämäntapaani kuuluu kalastus, puutarhanhoito, metsätyöt, eläimet, opiskelu eläintenhoitajaksi, työssäkäynti lomittajana, lukeminen (joskin nykyään lähinnä koulukirjoja), vanhat koneet ja masiinat ylipäätään, huonekalujen entisöinti, sepäntyöt, puusepäntyöt... Noh, monenlaista siis!

Ja muuten: en harrasta bloggaamista. Nih! :D

Elämäntapaani kuuluu muun ohella koneiden korjaaminen. En harrasta sitä!

3. Unelma- ammattisi lapsena? Miten haaveillesi kävi?

Jaa-a. Lapsena... Täytyy myöntää, että en ole koskaan ajatellut unelma- ammatteja, mutta sen sijaan olen halunnut rallikuskiksi. En muista, olisinko halunnut tehdä sitä työkseni... Sen sijaan nuorena ajattelin ryhtyväni eräoppaaksi. Sitten tajusin, että joutuisin opastamaan kaupunkilaisia ja ties ketä tekemään metsään nuotion ja hiihtämään umpihangessa ja kaikessa muussakin päivittäiseen elämään liittyvissä asioissa. Joten menin metetallialalle. Unelmani tällä hetkellä on elämä, jota elän ja työ, jota teen. Eläimet!!

Mmmmuuh!

4. Sisustuksesi kulmakivet- värit, materiaali, tyyli vai joku muu?

Talonpoikaisuus ja jugend. Kirveellä veistetty ja tummaksi petsattu. Muotopuoli ja symmetria.
Väreistä voisin sanoa, että kaikki muut, paitsi sisustuslehtien musta- valkoinen värimaailma (ja elämä). Käytän värejä ja maaleja mielelläni. Paljas puu on outoa minulle ja niin se oli talonpoikaistaloissakin outoa. Siispä maalaan. Ainoastaan pirttini seinät ovat yhäkin mustat savupirtin seinät ja sellaiset saavat ollakin niin kauan, kuin minä saan asiaan vaikuttaa.

Sisustukseni kulmakivet: ikivanha ja itte korjattu.

5. Millainen on musiikkimakusi? Onko sinulla lempiartistia?

Ha! Olenko minä joku teinipoika? :D Vastaan, että en ole. Mutta vastatakseni haasteen kysymykseen, niin vanha iskelmä ja sota- ajan laulut iskevät. Uutena ja itseänikin hämmästyttävänä asiana olen yllättäen huomannut pitäväni reggae- musiikista. Niin ja kyllä se Johanna Kurkelan ääni on jotenkin uskomaton!

6. Jos saisit valita, millä historian vuosisadalla, tai -kymmenellä eläisit? Miksi?

Tää ei ookkan nii yksikkertane, kuv vois aatella. Oon itte aina aatellu, että oon niinku joku 1800-1900 lukujen vaihteen Ukko jostai mettästä. No joo, niin mää oonki kaikkine pellonraivuineni sum muineni. Mutta haluaisinko oikeesti elää sen aikuista eloa, niin jaa a. Voi olla, että mää pääsisin kuiteski ny helpommalla, vaikkem mää isomalti vaikeuksia pelkääkkä.

Mutta sopisin kyllä kaiken parhaite johonki muuhu aikakautee, ku tähä nykysee.

Vai onko tää ny iha jus tätä päivää?

Mutta on se vaa hyvä, että tota asiaa ei oikeesti tartte miättiä.- se or ratkastu valmiiks meirän kaikkien pualesta!

7.Pakopaikkasi? Onko sinulla sellaista? Mikä se on?

Pakopaikkani mistä? Mistä paeta? Onko se joku selviö, että pitää paeta? Jotain ja jonnekin? Elämäni ei ole niin kamalaa, että minun pitäisi systemaattisesti paeta jotain- jotain mystistä ja ahdistavaa, jotain, jota kaikilla vakavasti otettavilla ihmisillä pitäisi olla kaapissaan. En pakene- kohtaan kaiken vastaan tulevan sellaisena, kuin se on vastaan tullakseen. Niin maailman, kuin sen päällä tallustelevat ihmisetkin.

Jos ihan pakko olisi paeta, niin kai minä tuonne änkeytyisin!
Ja kömpisin sieltä sitten viidenkymmenen
vuoden päästä vanhana partaisena Ukkona töllistelemään maailman menoa...

Älkää olko ollenkaan murheissanne, vaikka en haastakaan nyt ketään henkilökohtaisesti! Mutta mikäli joku inspiroitui omaehtoisesti suorittamaan haasteen ja sai siihen innoitteen plökistäni, niin mielelläni käväisen lukaisemassa omat vastauksenne, kunhan ilmoitatte täällä plökissäni ottaneenne haasteeni vastaan.

Autioitunut maaseutu- korpiseutujen kaikonnut elämä.

Varoitus! Tämä kirjoitus sisältää murheellista kuvamateriaalia suomalaiselta maaseudulta. Kuvat voivat aiheuttaa ahdistusta ja masennusta, eikä niiden katsomista suositella kenellekään. Pientilan Ukko ei ota vastuuta kuvien aiheuttamasta mielipahasta.

Edellinen kirjoitukseni korvenraivaamisesta käsitteli sivujuonteissaan myös autioitunutta maaseutua ja hunningolle jääneitä peltoja. Kirjoitukseni aiheutti toivottua palautetta joista osa käsitteli autioitumisen tunteikkaita vaikutuksia. Itse kirjoitin aiheesta lähinnä neutraalista näkökulmasta, jossa vain totesin, että maaseutu autioitui ja talot jäivät tyhjilleen, mutta aikoinaan ne talot olivat niissä asuneille ihmisille koko elämä. Avaan tällä kirjoituksellani aihetta hieman pintaa syvemmältä.

Sotien jälkeinen aika toi maaseudulle uutta verta ja elinvoimaa, ihan konkreettisestikin. Suuri joukko siirtolaisia ja rintamamiehiä istutettiin maahan, raivaamaan ja viljelemään omaa maataan. Uusi väestö lisäsi maaseudun palveluita ja pieniä kyläkauppoja ja kouluja rakennettiin lisää, vaikka niitä varsinkin nykymittapuulla arvioiden oli jo ennestäänkin hyvin runsaasti. Väestö lisääntyi ja maaseutu kävi jopa ahtaaksi! Työvoimaa oli runsaasti tarjolla ja se oli edullista. Mutta työvoimaa myös tarvittiin paljon, sillä sotien jälkeinen maa- ja metsätalous ei ollut kehittynyt juuri lainkaan sotia edeltävältä ajalta periytyvään, runsaaseen työvoiman käyttöön perustuvista työtavoista.

Tässäkin saunassa on aikoinaan rentouduttu raskaan työviikon
jälkeen ja kuivattu syksyisin sipuleita. Sauna on selvästi
luksus- versio, tuollahan on oikein valotkin!

Olen jo niin vanha mies, että muistan tämän talon olleen pystyssä
ja tämä epämääräinen kumpu oli talon tupakeittiön uuni.

Kyllä, se on pultti. Julmetun kokoinen pultti.

Suuri ja varakas talo, kun on ollut oma höyrykonekin.
Siellä se tönöttää pihlajikossa, jossa aikoinaan oli puimasuuli.

Pienen korpimökin pieni savupiippu. Tämäkin mökki oli hyvissä voimissa
vielä joitain vuosia sitten, kunnes tuli nykyihminen ja purki sen!!

Mystinen vanha mökki metsässä. Asuvatko tontut siinä?

Oho, en tiennytkään, että perunakellari voi edes teoriassa kallistua kyljelleen.

"-Mihkäs mää nää viän? -Nakkaa sinne patterille!"
Vanhat tonkat ja vadit lähteessä. Lähteessä? Miksi?

Uudet menetelmät ja koneet metsien hoidossa ja maanviljelyksessä aiheuttivat paljon työttömyyttä aiemmin hyvin työllistettyjen pienviljelijä- metsätyömiesten parissa. Uutta aikaa ennakoivien maataloustraktoripohjaisten metsätraktoreiden ja lopulta monitoimikoneiden tultua metsiimme työvoiman tarve väheni entisestään ja samaan aikaan alkanut maataloustuotteiden ylitarjonta, niinkutsuttuine voivuorineen sai valtion tukemaan viljelystä luopumista. Useat pientilat tarttuivatkin tuohon helppoon rahaan, myivät periaatteensa ja lopulta naulasivat ikkunansakin umpeen ja muuttivat toisenlaisen elämän pariin. Maaseutu alkoi rappioitua ja kuivua pystyyn, odottaen maannouseman kaatavan sen lopulta takaisin maan poveen.

"Mis on miun hevosein?" Haravakone on pellonreunassa
odottamassa heinämiestä, joka ei enää milloinkaan saapunut.

Minua on koko pienen ikäni murehdittanut maaseudun kadonnut elinvoima ja erityisesti olen tuntenut sympatiaa pienviljelijöitä kohtaan, joista suuri osa oli entisiä vuokraviljeliöitä ja uudistilallisia. Itse en ole syntynyt maatilalla, en edes maalla, mutta olen kuitenkin koko ikäni ollut maalla ja tarkemmin ilmaistuna pitäisi ehkä sanoa, että olen mettästä kotoisin. Sukujuuriltani olen noin 75% maalainen, jos nyt tämän kaltainen rotu- oppi tässä suvaittaneen.

Muistan kuitenkin, kuinka sukuni yhden haaran maatilaa vielä viljeltiin ja että olen ihan pienenä käynyt katsomassa siellä lehmiä. Varhaisinpia muistikuviani ovat ylipäätään juuri maalaiselämään liittyneet muistikuvat ja erityisen hyvin muistan, kuinka nuo pellot kynnettiin viimeisen kerran tuolla samalla Ford- traktorilla, joka on nyt täällä minulla. Istuin pienenä poikana kotitiemme koivukujalla, tien penkalla ja katselin ihmeissäni, kuinka maa muuttui kynnettäessä mustaksi. Muistan myös, kuinka ne pellot lopulta istutettiin metsälle. Mikä murhe. Olin tuolloin alle kymmenen vuotta, mutta jo silloin ajattelin, että toi ei voi olla oikein.

Nuoruuteni ajan nuo pellot puskivatkin sitten viljan sijasta koiranputkea ja väkkyröitä puuntaimia. Katselin niitä kummastellen, kuten seurasin maaseudun yleistä alasajoa. Rakennukset ja navetat rapistuivat koulumatkani varrella ja pienet mökit ja isommatkin talot jäivät tyhjilleen. Kaikkia rakennuksia ei enää edes viitsitty pitää kunnossa, vaan niiden kylliksi lahottua ne hajotettiin lopullisesti. Pala suomalaista sielunmaisemaa oli kadonnut.

Vanha kivinavetta, vaikka ei siltä näytä. Eipä ole emäntä ihan
 hiljakkoin navettapolkua tallannut. Tätä navettaa ei enää ole.

Vanha navetta tässäkin. Edustaa erikoista korjaustapaa,
jossa laho hirsi "korjataan" valamalla talon sisälle betoniseinät...

Pienin koskaan näkemäni betonitiilinavetta! Tuonne sopii juuri ja
juuri kolme nautaa. Mutta se on sentään oikein betonitiiltä... Ja tilalla on alle
puolihehtaaria peltoa, mutta onpahan komea navetta kuitenkin...

Metsänreunat pusikoituivat, kun karja ei enää laiduntanut niissä. Lepikot olivat tulleet jäädäkseen. Pelto- ojissa alkoi kasvamaan pajukkoa, tuota muinaisten isäntien häpeäpuuta. Saamaton oli sen talon isäntä, joka ei edes ojistaan pajuja pois perannut. Nuoruuteni maaseudulla oli vielä kyläkauppojakin, jopa useita, lisäksi oli kouluja, kirjastoautoja, asiamiesposteja... Lisäksi tiet pidettiin edes kutakuinkin kunnossa ja tehtiin jopa uusiakin teitä.

Pientilan kiviaitaa soraharjulla.
Peltojen uudelleen hyödyntämistä romulaanin muodossa.

Kyläkaupat- ja koulut vetivät puoleensa uutta, nykyajan siirtolaisjoukkoa, maallemuuttajia. Heitä oli erityisesti vielä ennen tätä nykyistä taantumaa liikeellä. Nuo siirtolaiset ovat ihmisiä, joilla ei näytä olevan mitään kosketusta aitoon maaseutuun, vaan he ovat vinkumassa maalle katuvaloja, suojateitä, kävelyreittejä. He näyttävät haluavan tehdä maaseudusta lähiön ja pyrkivät sitä päämäärää kohti omissa pienissä hyvinvalaistuissa pihoissaan. Heidän talonsakin ovat kaikki samanlaisia ja ne on tuotu tehtaasta. Ja mikä ihmeellisintä: ne on pystytty savipellon keskelle! Ei siis kumpareelle ja metsäreunaan, vaan savikkoon... Annan mun perinneäijän kaikki kestää!

Sitten nuo viimeisetkin muinaisuuden reliikit, eli kyläkaupat ja koulut lopettiin. Maaseudun jo 1950-60 luvuilla aloitettu alasajo oli saatu verrattoman tehokkaasti päätökseen. Maaseudulla ei ollut enää lainkaan palveluja. Ei ole linja- autovuoroja, ei ole teiden kunnossapitoa... Ja kaiken muun alasajon lisäksi valtiovalta höpäjää niinkin älyttömiä, että teiden kunnossapito pitäisi jättää kokonaan niitä käyttävien harteille, eli siis maalaisten. Pidämme jo nyt tiemme kunnossa hyvin olemattomattoman kunnanavustuksen varassa ja maksamme tiemaksumme oman tiemme kunnossapitoa varten. Maksamme sähkömme, nuohouksemme, vetemme, jopa jätevetemme! Maksamme veroja omistamistamme maista ja kiinteitöistämme. "En aina oikein jaksa ymmärtää..."

Minulle on joskus jopa sanottu kunnan virkamiesten taholta, että "mitäs siellä asutte, ei sinne ole kukaan käskenyt muuttamaan. Muuttakaa lähiöön." Maaseutuvastaiset asenteet ovat näinä aikoina voimissaan.

Olen seurannut maaseudun elämän kaikkoamista satavuotisista taloista ja pihoilta. Olen kulkenut polkuja, joita ei ole ihminen karjoineen kulkenut vuosikymmeniin. Olen kuvannut pihoja, joiden rappio on liian voimakasta kestettäväksi. Olen tutkinut rakennuksia, joiden katto on tullut alas, mutta joissa yhä leijailee elämän henki. Olen käynyt katkaistussa talossa, jossa ei jostain syystä kuulunut kännykkä. Olen käynyt autiotalossa, jonka keittiössä oli yhä kattila liedellä ja lautanen pöydällä. Sieltä oli lähdetty joskus jonnekin, oli ehkä ajateltu, että tullaan vielä takaisinkin. Ei tultu, ketään ei näkynyt, kukaan ei palannut. Kenties vain yksi hiirulainen kävi innosta puhkuen tutkimassa, olisiko lautaselle jäänyt vähän evästä hänellekin, mutta lautanen oli tyhjä, ruoka oli loppu ja perunamaa kasvoi ohdaketta.

Toiset autioituneet talot tulevat seisomaan ryhdikkäinä vielä vuosia,
ellei vuosikymmeniä, kiitos niiden rakennuspaikan ja -tavan.

Perinnönjako on per... No kaikki tietävät, mistä se on silloin,
kun talokin laitetaan puoliksi. Ihan konkreettisestikin.
Ei sitä tuon tarkemmin ole voinut jakaa, mutta kumpi sai ulko- oven?

Jos rakennukset eivät ymmärrä itsestään hajota,
niin ainahan voi kaataa puun niiden päälle.

Näitä menneen elämän muistomerkkejä katsellessani tunnen syvää murhetta. Murhetta siitä, että jokin ulkopuolinen mahti oli aiheuttanut kokonaisen elämänmuodon häviämisen maaseudulta. Pienviljälijäväestö oli ajettu erinäisin pakottein ja kannustimin luopumaan elämänmuodostaan ja muuttamaan palkkatyöläisiksi kasvukeskuksiin ja ulkomaille. Tällainen samanlainen rasismi on aivan yleistä myös muissa maissa, kuten nyt Australiassa, jossa "liian kalliiksi" tulevat aborginaalikylät tuhotaan ja väestö pakkosiirretään kaupunkien slummeihin. Suomessa tuo vain tehtiin ilman pakkosiirtoja, näännyttämällä kansanosa korpeensa.

"Myin mettäni, paketoin peltoni, join rahani.
Mitä enää voin tehdä tilallani? Hoo, keitänpä pontikkaa sentään!"

Pienviljelijä on paljon unanalaisenpi otus, kuin aito porosaamelainen. Silti vain saamelaisuus tunnustetaan omaksi kulttuurikseen.

Kunnia kaikille edesmenneille pientilallisille, korvenraivaajille ja uudistilallisille, sekä kaikille heille, jotka jaksavat kunnostaa ja ylläpitää tätä vuosisataista kulttuuriperintöämme!

Kaikki, mitä vesimyllystä on jäljellä.

Vanhan vesimyllyn yläkivi. Alakivi on jo mystisesti
"kadonnut". Tulitikkuaski mittakaavana.

Ruskis- vasikka 9 kuukautta!

"Kämppikseni" täyttää tänään kolme neljännesvuotta. Ymmärtääkseni tavallisesti vain vauvojen osavuosia juhlitaan, mutta pieni otushan se on tuo vasikkakin. Ammu sai muutaman omenan ja perunan lahjaksi, jotka se autuaasti nautiskellen mutusteli. Emme varsinaisesti juhlistaneet tätäkään "syntymäpäivää" sen kummemmin. En ylipäätään ole mitenkään erityisen ahkara syntymäpäiväjuhlija- tai muistaja. Hyvä, kun suunnilleen oman syntymäpäiväni muistan... Ja ikäni muistan aivan säännöllisesti väärin. Joku joskus sanoikin, että olen iättömän oloinen, että ikäni on vaikea määritellä. No, ilmeisesti näin on, varsinkin jos mittarina pidetään sitä, tiedänkö itsekään omaa ikääni. Onneksi voin luntata blogistani, kuinka vanha olen!

3/4 vuotias kaveri!

Pyöreitä lukuja- blogissa siis.

Väliaikatiedote:

Blogia on tähän aamuun mennessä käynyt katsomassa 3000 kävijää. Lukijoita on tasan 20. Julkaistuja tekstejä 30. Kävijöitä iltaan mennessä neljäkymmentä. Ja kommentteja tasan sata (100).

Omituista. Kuinka ne kaikki tasakympit, sadat ja tuhannet juuri samana päivänä täyttyivät?? :O

Oli miten oli, mutta kiitos kaikille lukijoille ja ihmettelijöille tästä merkillisestä saavutuksesta!

Antimaterialistinen varustebloggaus

Tänään kirjoitan aiheesta, joka tässä materialistisessa maailmassamme on sitä vastavirtaa, sitä kelkasta pudonnoiden ja pudotettujen purnaukseksi leimattua jaanaamista. Se on sitä höpinää, jota ei kuule ostoskeskusten käytävillä, eikä sitä kuule kauppojen kassoilla. Sitä kuulee harvoin ja vain todella rohkeat uskaltavat sanoa sen ääneen. Vielä harvempi kehtaa sellaiseksi julistautua.

Se sana on antimaterialismi.

Minä olen antimaterialisti.

Ja olen usein leimautunut sen vuoksi- milloin miksikin. Hipiksi, kommunistiksi... Riippuu suuresti leimaajan omista henkilökohtaisista elämänarvoista. On kuitenkin hienoa huomata, että maailmassa on joitain muitakin "tärähtäneitä", jotka eivät kulje materialististen markkinavoimien eturintamassa.

Mielestäni suuri määrä erilaisia uusia tarvikkeita, vaatteita, tai varusteita ei tee elämääni yhtään sen onnellisemmaksi, vaikka ostelisin mitä kaikkea hilua ja kampetta. Tarvitsen ylipäätään hyvin vähän mitään sälää elämässäni. Mitä se merkkivaatteen logo siinä resun paidan hihassa nyt sitten lopultakaan merkitsee? Kertooko se tosiaan jotain siitä, kuinka hyvä, tai huono ihminen sitä kantaa? Pöh, sanon minä. Ei kerro. Se kertoo ainoastaan sen, että paitaa kantaa henkilö, joka kuvittelee logolla olevan jokin statusarvo ja että häntä sen vuoksi katsottaisiin ylöspäin. Hah, nauran hiljaa mielessäni moiselle keikarille.

Ostan vaatteita erittäin harvoin. Viimeksi ostin koulua varten työtakin! Mutta silloin kun ostan, ostan sellaisia vaatteita, joiden uskon, tai ainakin toivon kestävän minulla vuosia. Ostan yleensä laadukkaita kotimaisia vaatteita ja jalkineita, mutta käytän niitä jopa vuosikymmeniä. Tällöin uuden ja ehkä hintavammankin vaatteen hinta jakautuu käyttövuosia kohden tasaisesti ja kalliskaan vaate ei ole kallis, kun sitä vertaa siihen, että joutuisi ostamaan halvan vaatteen vuosittain.

Luonnollisesti olen hankkinut myös kirppareilta tavaraa ja vaatteita. Siis silloin harvoin, kun nyt ylipäätään mitään ostan. Sieltä saa edullisesti kampetta, joka toisinaan on myös ihan laadukastakin. Osa kestosuosikkivaatteistani on hankittu kirppiksiltä. Samoin kotini antiikkihuonekalut ovat osin ostettu noista paikoista. Ovat kestäneet jo toista sataa vuotta jossain toisaalla, joten eivätköhän ne minullakin vielä saman verran kestäne...

Telvisioakaan en enää aikoihin ole katsellut. Sieltä tulee vain pelkkää amerikaanojen tusinasarjoja. Missä on laatu? Missä ovat ne ohjelmat, joista maatalouslomittajana ja opiskelijana maksan Yle- veroa?

Rahakaan ei tee onnelliseksi. Minulla on sitä aina ollut, milloin enemmän, milloin vähemmän, mutta milloinkaan sen määrä ei ole vaikuttanut onnellisuuteni tasoon. Siihen ovat vaikuttaneet tavallisesti vain ne asiat, jotka eivät maksa mitään, tai niitä ei ainakaan voi rahalla ostaa. Raha tuo toki turvallisuuden tunnetta ja varmuutta elämään, mutta enemmän varmuudentunnetta saan siitä, kun menen kellariini ja totean, että minulla on perunoita taas seuraavaksi vuodeksi vaikka jonkun muunkin syötäväksi asti. Samoin turvallisuudentunnetta tuo monen vuoden klapupinot. Noh, jonkinlaista materialismiahan sekin on, että en anna itseni ihan tuulen mukana ajelehtia ja kerään varastoja. Mutta materiaalia materiaalin vuoksi- ei, ei. Sitä en kaipaa juurikaan. Mitä nyt pientilalla toki kaikenlaista työkalua tietysti tarvitaan. Mutta älypuhelimet, tabletit ja soittimet. Täh? En käytä.

Kaikkea ei saa rahalla. Kuvassa monia sellaisia asioita. Löydätkö yhtäkään?

Koska tämä kirjoitus on antimaterialistinen varustebloggaus, kerron, mitä kaikkea jätin tänään ostamatta!! Tässäpä näitä: En ostanut tänään kanilleni uutta Fleksiä tai valjaita, joita sitten blogissani esittelisin kaikille ja tekisin niistä testiä. En ostanut uutta televisiota, sillä mitäs minä sillä muka tekisin? Vanhakin pölyttyy vintissä. En käynyt siinä kaupassa, jossa sänkipartaiset miehet kävelevät paidan ylin nappi auki. Minulla on jo paita, jonka ylin nappi on auki- se itse asiassa on pudonnut johonkin. En ostanut edes uutta karvalakkia, sillä vanha karvalakkini palvelee takuulla vielä vuosia, vuosia.

Sen sijaan kävin hakemassa navetasta lypsylämmintä maitoa, jonka hankkimiseen ei tarvinnut käyttää valuuttaa. Söin tänään itse valmistamaani ruokaa. Nostin lantut, jotka kasvoivat tänä vuonna hyvin. Ajoin traktorilla rankaa liiterilleni, jotta minulla on parinkin vuoden päästä talvisin mahdollisuus lämmittää pirttiäni. Katselin pikkulintujen touhuja auringonkukkapellolla.

Tämä on elämä, jonka olen aina halunnut ja jossa olen onnellinen.

Myös lakastuva luonto on kaunis. Oletteko huomanneet, kuinka hienoja
geometrisiä muotoja auriongonkukan siementen asettelussa luonto onkaan laatinut?

Metsätyöt pientilalla

Suomen metsät kasvavat enemmän, kuin niitä vuosittain hakataan. Tämä on erittäin mukava tieto, sillä silmällä katsellen asia vaikuttaisi olevan päin vastoin: hakkuuaukeita täällä maassamme riittää ja riittää. Ilmeisesti tuo lasketaan niin, että suurin osa kasvusta tapahtuu nuorissa kasvatusmetsissä, joita ei siis yleensä edes päätehakata, kun ovat lähinnä harvennusiässä. Silloinhan on luonnollista, että puupääoma kasvaa. Toinen, minkä määrä on viimevuosina selvästi kasvanut, ovat ns. rääseiköt, eli hoitamattomat ja ylitiheät taimikot ja muutkin kasvussa olevat metsät. Rääseikköjen hyvä puoli on se, että ne tarjoavat suojaa metsän otuksille, jotka ihan puhtaassa talousmetsässä olisivat hätää kärsimässä monellakin eri tavalla ajatellen.

Olen tehnyt jossain vaiheessa elämääni metsänhoito- ja uudistushommia työkseni. Tuo työ on sikäli hyvin palkitsevaa, että siinä todellakin näkee työnsä tulokset. Kun epämääräiset pusikot kaatuvat raivuusahan sirahduksien saattamana hallitusti maahan, niin sitä on ilo katsella ja tehdä! Erityisesti kulttuurimaisemanhoito on ala, jonka toteuttaminen saa minut suorastaan ilon valtaan. Maamme muinaiset metsälaitumet ja pientilojen mettämoisiot, sekä niityt, hakamaat ja luhtaniityt, joita nykyisin perinne- ym. biotoopeiksi kutsutaan, ovat harmillisen harvinaistuneita. Ymmärtäähän sen toisaalta, kun eläimiä ei kaikilla tiloilla enää ole, saati että niitä olisi vanhaan tyyliin joka ainoassa torpassa ja mäkituvassa.

Eläimiä korvaamaan on nykyisin otettava ihmistyövoimaa, joka raivaa pajukot ja muut puskat kulttuurimaisemasta. Työtä se teettää, mutta palkitsee tekijänsä ja tilaajansa. Täällä Pientillallani olen vuosittain raivannut rannassani olevan vanhan laitumen ja pellonreunoja tarpeen mukaan. Haluan säilyttää maiseman avaruuden ja vanhakantaisen, vuosisataisen ilmiasun. Tavallaan museoin maisemaa, joka joidenkin mielestä on epäaitoa kehitystä. Mutta minun silmääni se on nättiä, joten raivuusaha käy tämän tästä ja pajut kaatuvat maahan.

Raivaussahatöiden ohella tarvitsen luonnollisesti paljon rakennuspuuta ja tietenkin suuret määrät polttopuuta, kun päärakennuksellakin on jo viisi tulisijaa... Saunat siihen vielä lisäksi. Olen jo vuosia kerännyt eräältä mertsäkappaleelta lumituhoja ja tuulenkaatoja. Tuntuu siltä, että noiden määrä olisi viimevuosina ollut kasvamaan päin, lieneekö syynä vähäroutaiset talvet? Kun maa ei jäädy, puut kaatuvat helpommin. Jos taas maa jäätyy ja tulee paljon painavaa lunta, puut menevät poikki. Mikä nyt sitten koskaan hyvin olisi?

Joitain päiviä sitten olin taas palstalla sahanvarressa. Tällä kertaa oli vuorossa tukkipuukokoisten kuusien pölkyttämistä. Tein noista pääosin 4.5 metristä tukkia, jotka kuorin ja kuivaan. Jonain päivänä salvon niistä ladon, liiterin, tai jonkin muun tarpeellisen rakennuksen. Rakennuksia ei ole koskaan liikaa, olipa niitä kuinka paljon hyvänsä, niin ne ovat aina kuitenkin täynnä kaiken maailman tavaraa. Tarpeellistako tavaraa? No jaa...

Varusteiden merkitys metsätyössä on mielestäni suuri. On aivan älyvapaata "säästöä" säästää varsinkin turvavarusteista. Itselläni on käytössä viiltosuojalliset turvasaappaat, -housut, ja sormikkaat. Lisäksi kypäräkomplekti, jossa niska-, silmä, ja kuulosuojaimet. Käytän myös erilaisia apuvälineitä, kuten nostokoukkua, pinotavara- ja tukkisaksia, sekä kaatovänkää- ja kiiloja. Saha minulla on ammattilaatuinen ja tehokas yli 50 kuutiosenttimetrinen Jonsered. Metsänomistaja saa niin hyvät veroedut laitteiden ja varusteiden hankintahinnasta, että olisi sulaa hulluutta ja masokismia olla hankkimatta kunnollisia varusteita! Mars kauppaan siis kaikki sahaavat lukijani!

Järeää tukkia. Painaa muuten tällaisen 59 kiloisen kaverin mittapuulla paljon...
Mutta yksikään tukki ei ole metsään jäänyt.
Aina pitää olla 99 keinoa ja 1 vippaskonsti.

Neljän tukin puu. Limitys johtuu siitä, että juonnan ne
traktorilla kuvaan nähden kello seitsemän suuntaan.
Taustalla latvoja ja rankoja polttoppuksi.
Korkea kasa löytyy talvellakin ja pysyy hyvin kuivana.

Metsänpoika.

Ekaa tonnia hätyytellään...

Ensin toivotan tapani mukaan tervetulleiksi joukkoon mukaan uudet lukijani: hakranah, Taina T ja Maelka X!

Kiitos kaikille lukijoilleni siitä, että tämän ensimmäisen kuukauden aikana olette käyneet lukemassa plökiäni jo ensimmäisen tuhannen käyntikerran verran! Tästä on hyvä jatkaa. Lukijoiden, sekä kävijöiden määrä on yllättänyt minut positiivisesti. Tämä seikka antaa minulle varmasti inspiraatiota kirjoitella jatkossakin pienimuotoisesta elämästäni maaseudulla, korpien kätköissä ja peltojen reunoilla!

Että kiitosta nyh hirveesti sitte vaa, juu. :D


Lisäys 14 syyskuuta: marketta konttilalle kiitokset lukijaksi ryhtymisestä!

Mystisiä lukijoita...

Jostain minulle tuntemattomasta syystä blogini on saanut jo useita kävijöitä. Eikä siinä vielä mitään, että blogiani lukevat suomalaiset, vaan jopa Japania myöten on lukijoita kertynyt. Tässä tuore lista:

Suomi 41 Yhdysvallat 14 Puola 6 Japani 4

Jos joku osaa sanoa, miksi muutkin kuin suomalaiset lukevat tekstejäni, niin kertokaa ihmeessä!