Keittiön kalustaminen etenee

Vähintäänkin riittävän kauan kesken ollut keittiöprojekti jatkuu! Eikä nyt puhuta mistään pikkuisesta pintaremontista, vaan kaikki lattiarakenteet, ulkoseinien koolaus ja pellavalla lisäeristys, pinkopahvitus, hellan muuraus, kaapistojen teko ja muutama muu "pikkuhomma" on työllistänyt ihan mukavasti. Aikaahan tähän kaikkeen on mennyt monia vuosia, keittiö kun ei ole ollut ihan siellä tärkeysjärjestyksen kärkipäässä... Täällähän on ollut käytössä väliaikainen "kamarikeittiö", johon keittiötoiminnot siirtyivät aikoinaan. Viemäriä ja juoksevaa vettä ei kamarissa (tai muuallakaan talossa) ole ollut. No, nyt on. On tää hurjaa!

Keittiön alakaapin rakentelua.

Keittiiön olen edellisten vuosien aikana haalinut sieltä sun täältä vanhoja, kimpilevyisiä keittiökaappeja ajanjaksolta joka kattaa noin vuodet 1930-1955. Monenlaista kivaa kaappia on. Mutta alakaapistoa en löytänyt mistään... Siispä sellainen oli tehtävä! Samalla alakaappi piilotti sisäänsä lämminvesivaraajan, putkistot, sähkövedot ja muut tekniset asiat. Kaapiston alla on lattiakaivo ja valuma-allas. Jos sattuu vesivahinko, niin valuva vesi menee suoraan lattiakaivosta viemäriin, eikä jää kastelemaan lattioita.

On tää tarkkaa hommaa nääs!

Nupikoiden säätämistä.

Alakaapin ovet ovat vanhat, kierrätyksen hengessä Mesänkylän navetalta ilmaiseksi saadut. Sopii tyyliin aivan täydellisesti! Nupikat, eli vetimet sen sijaan niistä puuttuivat, mutta minulla oli jemmaksessa jostain entisöintiprojektista ylijääneet keittiökaapin vetimet, jotka oviin ruuvailin. Samanlaiset olin jo aiemmin laittanut myös yläkaappiin, eli tiskikaappiin. Siitä kun puuttui vetimet myöskin... Alakaappi on tehty puusepäntyönä helmiponttipaneelista ja maalattu pellavaöljypohjaisella maalilla.

Herrajjee! Vettä! Hanasta! Ei voi olla... Ooo...

...on se vettä. Huh!

Pientilallakin on nyt siis juokseva vesi ja keittiössä viemäröinti. On tää outoo. Mutta ehkä tähän tottuu. Kuten eräs työkaverini sanoi minulle, niin kuulemma on aivan normaalia että on juokseva vesi, tiettävästi lähes kaikilla suomalaisilla taloon tulee vesi. No tiiä sitte. Toisaalta elämä helpottuu, mutta sitten taas... Kyllä tästä ikäänkuin jotain nyt puuttuu? Kun ei tarvitse enää kauhoa vettä ämpäristä tai hellalla olevista kattiloista. Ja käydä ulkona pesemässä naamansa, olipa sää mikä tahansa.

Katsokaahan viteo, jolla Pientilan Ukko maistelee ensimmäistä kertaa vettä hanasta!

Tällee sitä ennennii vaa kuupalla lämpöset vetet emalikattilasta otettii.

Kaapiston valmistuttua siirryttiin sitten saman tien lattian kimppuun. Lankuthan ovat talon alkuperäistä tavaraa. Vain joitain yksittäisiä rikottuja lankkuja jouduin aikoinaan sihen vaihtamaan. Lattian huolellisen imuroimisen jälkeen paklasin sen. Tämän jälkeen muuan punasaappainen nainen hioi sen ja maalasi. Maalina oli tälläkin kertaa Sateenkaarivärien Lattiamaali, joka on osoittautunut monin verroin vaikkapa Uulan lattiamaalia paremmaksi. Ennen kaikkea kestävämmäksi ja sitkeämmäksi. Uulan maalin kun kuluttaa jopa se, että kani majailee samalla kohtaa ja lähtee siitä liikkeelle... No niin. Pahallehan tämä maali haisee, mutta liesituuletin päälle niin ei tarvitse sitä suotta nuuhkia!

Lattian paklausta.
Lattiassa oli satoja naulanreikiä,
sillä siinä oli lastulevyt ostohetkellä...

Keittiön ikkuna ja sen listoitusta.

 Myös listoitushommia olen tehnyt, samoin kiinnitellyt jo aiemmin tekemiäni ovipielilautoja. Ikkunanpielilaudat sen sijaan oli tehtävä yksilöllisesti ja vasta sitten, kun kaapisto valmistui. Listat kun on kolottu kaappien mukaan... Vähän listahomma on vielä kesken, mutta kaippahan sekin aikanaan valmistuu. Tai sitten ei, eikös jokaisessa talossa ole aina se viimeinen lista kiinnittämättä? :D

Punasaappainen lattiamaalaaja työssään.

Punasaappaisen naisen mielestä talossa pitää olla keittiö. Taitaa tuo ihan asiaa puhella...

Puolukkasurvosta luonnon omilla säilöntäaineilla

Kävin muutama päivä sitten vielä puolukassakin. Pientilan elämänmenoon kuuluu oleellisena osana keräilykulttuurissa eläminen, eli kaikenlainen luonnontuotteiden käyttäminen kestävällä tavalla hyödyksi. Siispä painelin metsään, kun viimeinkin muilta kiireiltäni sinne tieni löysin. Kun oli nuo edelliset pakkaset ennen lumentuloa, oli oikein hienoja ja raikkaita syyssäitä. Hienon sään innoittamana otin mukaan myös Ammusen, kuinkas muutenkaan! Sen kanssa voi retkeillä metsissä ihan yhtä hyvin, kuin vaikka koiran. tai oikeastaan paremmin, sillä se ei hauku, eikä hätyytä luonnonvaraisia eläimiä. Ja löytää metsästä kaikenlaista syötävää. Puolukoitakin se söi, mutta ensin vain kädestä tarjoiltuna. Se ei oikein hokannut, että puolukat kasvavat maassa, kun sen toinen suuri suosikki, pihlajanmarjat, ovat puussa ja niitä joutuu kurkoittelemaan. Noh, opetin tietenkin, että puolukoita löytää maasta ja että niitä saa ihan itsekin sieltä etsiskellä. Ja niinhän tuo sitten etsikin höpöhuulillaan riipien marjoja varvukosta.

Mutta niihin puolukoihin ja survokseen. Nuo marjat, joita pakkasten jälkeen aina metsistä vielä löytyy, ovat aikas pehmoisia. Niiden koostumus on muuttunut mehukkaaksi ja niihin on tullut makua muuttavia ainesosia, kuten sokereita ja alkoholeja. Noitahan ei oikein voi säilöä hilloamalla, sillä voisin kuvitella, että lötköä marjaa keittäessä hilloon jää ainoastaan marjojen kuoria. Ei haittaa käyttöä, mutta esteettiset ominaisuudet saattavat kärsiä.

Puolukka sopii muutaman muun kotimaisen luonnonmarjan ohella oikein hyvin säilöttäväksi ilman keittämistä. Puolukkassa on bentsoehappoa, joka on luonnon oma säilöntäaine. Itse suosin survomista, eli teen siis puolukkasurvosta. Survoksen etuja hilloamiseen nähden ovat säästyneen ajanmenon ohella se, että "raaka" marja säilyttää paremmin C- vitamiinipitoisuutensa. C- vitamiinin on vesiliukoinen vitamiini ja se ei kestä kuumentamista. On täysin järjetöntä tästä näkökulmasta ajatellen keittää C- vitamiini taivaan tuuliin, kun senkin voi säilöä talven varalle.

Valmistettaessa puolukkasurvosta on ensiarvoisen tärkeää huolehtia steriloiduista säilöntäastioista. Parhaiten pöpöjen päiviltä päästäminen onnistuu kiehuvan veden avulla. Huljutellaan kiehuvalla vedellä astiat jolloin ne saadaan takuulla puhtaiksi mikrobeista ja itiöistä. Toinen tärkeä asia on survoa marjoja niin paljon, että ne uivat omassa mehussaan, eli peittyvät liemen alle.

Siinä sitä on, kotimaista superfoodia.
Turha rahdata ulkomailta mitään korviketta tämän tilalle.

Sokerin käyttö survoksessa aiheuttaa monesti mielipiteiden vaihtoa puolesta ja vastaan. Toiset painottavat sokerin säilöntäominaisuuksia ja toisten mielestä sokeri poistaa puolukan omat säilöntäaineet. Ja kolmas koulukunta, johon itsekin kuulun, painottaa sokerin happamuutta tasapainottavaa hyvää makua. Siitä ei pääse mihinkään, etteikö sokerillakin olisi säilöntäominaisuuksia, mutta omassa survoksessani on varsin vähän sokeria ja se on tosiaankin ihan vaan makua antamassa.

Tällä tavalla valmistettu ja valolta suojattuna tiiviissä purkissa säilötty puolukkasurvos pysyy syömäkelpoisena varmasti vuosia. Ja rakenteellisesti muuttumattomana vuosikymmeniä! Itse löysin joskus vuosia sitten menneiden sukupolvien säilömää puolukkasurvosta, joka oli täysin tunnistettavissa puolukkasurvokseksi, vaikka se oli survottu takuulla viimeistään -50, tai -60 luvulla. Melkoista ainetta siis!

Olimme puolukassa. Kivaa oli!

"...Paistaa aurinko aina..."

Tervetuloa lukemaan eläin- ja maaseutupainotteista blogiani, iida!

Pientilan syyselämää

Metsään on tullut jo syys... Niin myös pientilalle. Tuuli hiljaa humisee, pöllöt puista putoilee. Ei kun... Siis lehdet puista putoilee! Sadonkorjuuaika on tältä vuodelta jo päättynyt. Samoin peltotyöt on nyt tehty- viimeisen ryytimaan ja rantasaran sain kynnettyä pari päivää sitten. Vältinkin jo pesin, enää täytyy vielä rasvata ja öljytä se. Perunat, porkkanat, heinät ja muut maan antimet ovat jo säilössä kukin omilla paikoillaan. Juurikkaista tuli yleisesti ottaen hyvä sato. Porkkanoista parhaiten kasvoi keltainen porkkana. Perunaa sain noin 15 leipomonlaatikollista. Olympia- perunalajike ei kasvanut tänäkään vuonna. En ole saanut siitä milloinkaan hyvää satoa, en edes siedettävää. Ovat myös rumia ja rupisia- samaan aikaan van gogh kasvoi hyvin ja kooltaan suureksi. En enää laita olympiaa maahan- siemenetkin taidan syöttää Ammulle!

Ainoa luonnontuote, jonka "satokausi" on vasta alkamassa, on kuha. Ja järvikala ylipäätään. Laitoin verkot erään kaverini kanssa järvelle. Meillä on jo vuosia ollut tapana kalastaa verkoilla keväin syksyin, eli silloin, kun kala liikkuu, mutta ei pilaannu verkkoihin. Tavallisin saalis on kuha, jota tulee useita joka käyntikerta. Lisäksi tulee taimenta, lohta ja madetta. Sekä lahnanparkkeja. Ja tietenkin myös rapuja- noita verkkomiehen painajaisia. Takertuvat verkkoihin ja sekottavat ne. Kalaa yleensä savustan halkaistuna ja yön yli suolattuna. Halkaistu kala savustuu paremmin, kuin kokonainen ja se kuivuu savustuksen aikana myös hyvin. Ja siksi se on myös hyvin säilyvää. Jonkin verran myös paistan fileitä voissa. Eli tämänkin syksyn ajan syön taas melkoisen omavaraisesti: juurikkaat omasta maasta ja kalat järvestä. Maito lehmästä ja kananmunat tästä läheltä.

Suppilovahveroita en ole muka ehtinyt vielä poimimaan, mutta onneksi niitä ehtii tällainen rauhallisenpikin kaveri vielä keräämään! Joka vuosi olen niitäkin keräillyt ja paistanut sipulin kera pannulla. Puolukassakin käyn joka vuosi, mutta ahkeruuteni parjanpoimintaa kohtaan vaihtelee selvästi. Toisinaan poimin marjoja ämpäreittäin, toisinaan vain jonkin verran. Tämän vuoden saalis on vaatimattomat 15 litraa. Vielä niitä kuitenkin tuossa lähimettässä olisi...

Syksyn saapuminen vaikuttaa myös kotitöihin. Ulkotöitä ei varsinaisesti ennen talven tuloa enää ole, seuraavaksi sitten lumityöt työllistävät jonkin verran, kun pitää omia teitä pitää auki traktorilla ja pihakin olisi kai hyvä kolata edes joskus. Mettätöitä teen pitkin syksyä ja talvea tasaisen epätaiseen tahtiin- viimeksi eilen. Pakkasilla halon myös yleensä isoimmat polttopuut. Olen joskus tehnyt myös halkoja. Pirtin uuniin ne eivät sentään sovi, sillä siinä on "vain" 80 senttimetriä pitkä tulisija. Mutta kun katkoo halon päästä saunaklavun, jää lopusta jäljelle hyvä pirttipuu- polttopuiden teko on siis suurta matemaattista tiedettä, eikö vain!

Ulkotöiden hiipuessa siirryn kattojen alle ja sisätöihin. Meneillään on vanhan saunan lattian teko. Sinne tulee puulattiat. Saunakamarin lattia on jo lankkujen naulausvaiheessa. Se on trossilattia, sillä saunakamarin puolella ei käytetä vettä, mutta se on kuitenkin lämmitettävä tila. Saunaan pitäisi tehdä myös ovi ja sen karmi...

Sisällä on seuraavana työvaiheena kuistin ikkunoiden karmien teko. Ikkunat ovat vanhat, kaksiosaiset ja kolmiruutuiset- eli kyseessä on siis kuusiruutuinen ikkuna. Nämäkin karmit teen keittiössä. Keittiö toimii ennen lopullista valmistumistaan puusepänverstaana. Kun saan nämä puusepänhommat tehtyä, siirryn keittiön kaakelointiin ja listoitukseen. Uusi puuhellanikin vaatii vielä peltihuuvan ylleen. Lopuksi sitten maalaan lattian. Muut työt olen tehnyt jo aiemmin. Keittiö sai pellavaisen lisäeristeen seiniin, oikaisukoolauksen, puolipaneloinnin ja pinkopahvituksen, katon pesun ja vernissauksen, uudet lattiarakenteet, sähköt, viemäröinnin, vesijohdon... Ja muuta sellaista pientä! Kerron tarkemmin asiasta vaikkapa vanhojenkin töiden osalta silloin, kun alan keittiöä taas tekemään.

Syksy on kaunista ja rauhallista aikaa. Nauttikaa hyvät ihmiset, sillä syksy on vain kerran vuodessa!

Tällaista voi olla vain syksyllä!

Sain kuvattua viimeinkin tuon mystisen, punaisen pienufon...

On se merkillistä, että taivas voi hehkua ties millä kaikilla väreillä.

Maalaismaisemaa.

Ammu löytää kuitenkin vielä syötävää- siinä on maatiasiverta joukossa.

Miksi aurinko nousee iloisena idästä? Osaako joku vastata?

Hehkuvan punakeltaista. Taas ihan erilainen väri.

Hiljainen on kylätie. Ja taas ihan erilainen värimaailma.

Järvi on jo jäätymässä- se kävi kerran jo kokonaan jäässä.
Ei ihme, että alkaa jo uidessa hieman paleltaa!

Sinne jäivät.

Ammulle maistuu syksy!

Ruakaa piäntilam meininkillä

Tänääm mää teenki iha erilaise kirjotukse, kum mitä mää ole yleesä tehny. Tämääm mää kirjoittele ruua teosta! Vetäsenpäs yhteem menoo iha omalla äirinkiälelläni, toivotaa ny sentäs, että eres joku hokaa, mitä mää oikee koita selittää! Tää Pirkammaa seurum kiäli ov vähä semmmonev vähemmistökiäli, jolle tars saara virallise kiäle asema. Ei meinaa ny juur viä löyry tosta kuukle käännyttäjästä oikeeta käännöstä. Mutta koittaakas ny kuiteski pysytellä kärryillä, taikka reessä!

Ni. Mulla oli nälkä.  Mää tei ruakaa. Enste mää aatteli, että eihät tää mikää ruakaloki oo. Noo, sitte lukasi ton omal lokini otsikov, vai mikä toi ny o. Siinähä lukee iha selkeesti, että "elämää pientilalla..." No ni. Syämine liittyy varsi vahvasti elämää, myäs täälä piäntilalla tars syärä aina välillä.

Mää kerro teille jokusella lauseella muutama kuva kans, kuinka tehrää ravittevaa ja monipualista uuniruakaa raskasta ulkotyätä tekeville piäntilallisille. Jaksaa sitte tehrä muutaki, ku istua kirjottelemassa lokia. Resettiä saa ihav vapaasti lainata, kuhav vaa muistaa mainita, mistä tää ohje om peräsi. Tää on nääs mun oman pähkäilyni tuate, tää resetti meinaa.

Jaha. Enste mennää ryytimalle. Otetaa siältä jokusia itte kasvatettuja keltasia porkkanoita. Saa olla muunkiv värisii, iha sama. Samote otetaa jokune punanejuuri. Ei montaa, parikir riittää. Sitte vaa pernamaalle ja semmone viis- taikka kuus isoo pernaa mukaa. Piänempiä enempi. Ja sipulaa kans! Ellei oo sitte jo niitä aiemmi nostanu, sitte ne löytyy jostai jemmasta vissii.

Noni. Pestää ne juurekset summuut pihalla satevvetellä, ku keittiö on kerta keske eikä oo juaksevaa vettäkää, saatikka viämäriä. Viärää pestyt ruaka- aineet sisälle kamarii, jossa o väliaikane keittiö. Otataa joku vuaka, mihkä eres jotenki sopis noi kaikki pernat summuut. Voirellaa se hyvi ja heitetään jokune voinököne pohjallekki mauks.

Emmeet. Ainaskim melke.

Aika nuukasti ov voita. Laita sää enempi.

Ruvetaa laittaa pitkittäi siivutettuja pernoja ja porkkanoita vuakaa hianosti asetelle. Siihep pääle jotai lihasiivua, jos sattuu löytyy. Ei oo pakko, hyvää tulee ilmanki ja sopii kasvinsyäjillekki. Tohov vaa sitte punasetjuurikkaat päälle, nii tulee hyvä maku.

Laitappas noita tollai kerroksittai.

Lihak kans, jos tykkää.

Punasta joukkoo.

Kattootaa ny viä kuiteski tonne kaappii, jos siällä olis jotaim muutaki emmettä. Ja oha siä yleesä, nykki oli Mummu kasvattamia tomaattiaki. No niitä kans joukkoo ja sipulaa päälle. Saa laittaa paljo. Myäs valkosipulaa vois laittaa, mutta ny ei huvittanu...

Laita kaikki lopukki, mitä siältä kaapista nys sitte löytyyki.

Päälle aitoo Oltermanni- pakotejuustoo suaraa meijeriltä tilattuna. Tossaha o rasvaa iha hyvi, 55 rossaa, jote saa laittaa palijo, ettei ihav valla katoo sulaessaa. Heitetää jokune pippuri joukkoo ja siihe valkostapippuria ja paprikaa jauhona. Ketsuppiaki voi laittaa ja siirappia, makee sopii hyvi vastapainoks sualaselle ja pippuriselle. Nii, se suala kannattaa muistaa kans heittää joukkoo. Ja kaikem päälle viä jotai ruakakermaa ja vettäki, muute kuivuu ja palaa. Ja se ei oo kivaa. Voi laittaa munamaitooki ruakakerma tilalle, kuika vaa.

Juustoo reilusti. Sopii hyvi.

Sittev vaa uunii. Saa olla viä hiillostaki ja pellik kii. Ei siihe häkää kukaa oikeesti oo kuiteskaa kuallu, menee vaa lämpöö harakoille ja millekkä liä lepakoille. Uunissa tars olla semmone lämpö, että o poltettu yks iso pesälline hyvää, isoo koivua. Annetaa olla usiampi tunti, vaikka jotai kolmesta viitee. Hiljaa hyvää tulee, meinaa ruakaa nääs. En tiä, pääteekö toi mihkää muuhu asiaa.

Uuniiv vaa! Näyttääki hauskasti mansikkapirtelöltä, kup punanejuuri värjäs liäme.

Sitte, ku nälkä o riittäväv paha, voi kaivella jostai hanskat, taikka patalaput ja napata vuaka uunista. Se on ny valmista varmaaki. Jos ei oo, syä raakana ja laita loppu uunii takas.

Tämmöstä siitä nys sitte noilla ohjeilla pitäs tulla. Pikkuse, ku kuari tummuu, nii se ov valmista. Yleesä...

Tollaviisiin sää saat ruakaa moneks päivää, ellet oo kaamee ahmatti, tai oo iha hirvee syäjäjoukkio siä kotonas. Tossa uunilootassa om meinaa paljo ravinnetta, ei tuu nälkä hetkee sen syätyäs. Jaksaa mennä vaikka mettähommii ja sej jälkeen laukkaamaa heposella pitkim mettäteitä. Ainoot ostetut ruaka- aineet o se ruakakerma ja lihasiivut. Niij ja mausteek kans. Kaikki muu o iha omaa tuatosta Piäntilan Ukon piäntilalta. Tää o sitä piäntilan slovootiia, vai mitä se hiras ruaka ny o?

Koittakaas tota joutessanne. Ja kertokaas sitte, maistuko!!

Niij ja tervettuloo vaa uus lukijaki, Koivurinteen Akka! Hyvää ruakahaluva!