Puolukkasurvosta luonnon omilla säilöntäaineilla

Kävin muutama päivä sitten vielä puolukassakin. Pientilan elämänmenoon kuuluu oleellisena osana keräilykulttuurissa eläminen, eli kaikenlainen luonnontuotteiden käyttäminen kestävällä tavalla hyödyksi. Siispä painelin metsään, kun viimeinkin muilta kiireiltäni sinne tieni löysin. Kun oli nuo edelliset pakkaset ennen lumentuloa, oli oikein hienoja ja raikkaita syyssäitä. Hienon sään innoittamana otin mukaan myös Ammusen, kuinkas muutenkaan! Sen kanssa voi retkeillä metsissä ihan yhtä hyvin, kuin vaikka koiran. tai oikeastaan paremmin, sillä se ei hauku, eikä hätyytä luonnonvaraisia eläimiä. Ja löytää metsästä kaikenlaista syötävää. Puolukoitakin se söi, mutta ensin vain kädestä tarjoiltuna. Se ei oikein hokannut, että puolukat kasvavat maassa, kun sen toinen suuri suosikki, pihlajanmarjat, ovat puussa ja niitä joutuu kurkoittelemaan. Noh, opetin tietenkin, että puolukoita löytää maasta ja että niitä saa ihan itsekin sieltä etsiskellä. Ja niinhän tuo sitten etsikin höpöhuulillaan riipien marjoja varvukosta.

Mutta niihin puolukoihin ja survokseen. Nuo marjat, joita pakkasten jälkeen aina metsistä vielä löytyy, ovat aikas pehmoisia. Niiden koostumus on muuttunut mehukkaaksi ja niihin on tullut makua muuttavia ainesosia, kuten sokereita ja alkoholeja. Noitahan ei oikein voi säilöä hilloamalla, sillä voisin kuvitella, että lötköä marjaa keittäessä hilloon jää ainoastaan marjojen kuoria. Ei haittaa käyttöä, mutta esteettiset ominaisuudet saattavat kärsiä.

Puolukka sopii muutaman muun kotimaisen luonnonmarjan ohella oikein hyvin säilöttäväksi ilman keittämistä. Puolukkassa on bentsoehappoa, joka on luonnon oma säilöntäaine. Itse suosin survomista, eli teen siis puolukkasurvosta. Survoksen etuja hilloamiseen nähden ovat säästyneen ajanmenon ohella se, että "raaka" marja säilyttää paremmin C- vitamiinipitoisuutensa. C- vitamiinin on vesiliukoinen vitamiini ja se ei kestä kuumentamista. On täysin järjetöntä tästä näkökulmasta ajatellen keittää C- vitamiini taivaan tuuliin, kun senkin voi säilöä talven varalle.

Valmistettaessa puolukkasurvosta on ensiarvoisen tärkeää huolehtia steriloiduista säilöntäastioista. Parhaiten pöpöjen päiviltä päästäminen onnistuu kiehuvan veden avulla. Huljutellaan kiehuvalla vedellä astiat jolloin ne saadaan takuulla puhtaiksi mikrobeista ja itiöistä. Toinen tärkeä asia on survoa marjoja niin paljon, että ne uivat omassa mehussaan, eli peittyvät liemen alle.

Siinä sitä on, kotimaista superfoodia.
Turha rahdata ulkomailta mitään korviketta tämän tilalle.

Sokerin käyttö survoksessa aiheuttaa monesti mielipiteiden vaihtoa puolesta ja vastaan. Toiset painottavat sokerin säilöntäominaisuuksia ja toisten mielestä sokeri poistaa puolukan omat säilöntäaineet. Ja kolmas koulukunta, johon itsekin kuulun, painottaa sokerin happamuutta tasapainottavaa hyvää makua. Siitä ei pääse mihinkään, etteikö sokerillakin olisi säilöntäominaisuuksia, mutta omassa survoksessani on varsin vähän sokeria ja se on tosiaankin ihan vaan makua antamassa.

Tällä tavalla valmistettu ja valolta suojattuna tiiviissä purkissa säilötty puolukkasurvos pysyy syömäkelpoisena varmasti vuosia. Ja rakenteellisesti muuttumattomana vuosikymmeniä! Itse löysin joskus vuosia sitten menneiden sukupolvien säilömää puolukkasurvosta, joka oli täysin tunnistettavissa puolukkasurvokseksi, vaikka se oli survottu takuulla viimeistään -50, tai -60 luvulla. Melkoista ainetta siis!

Olimme puolukassa. Kivaa oli!

"...Paistaa aurinko aina..."

Tervetuloa lukemaan eläin- ja maaseutupainotteista blogiani, iida!