Heinätöitä ja rehuhommia

Meillähän on ammuja. Nehän syö heinää. Joten, teimme heinää!

Pientilalla on melko vähän omaa peltoa. Se riittää osittain yhden kuivaheinäsadon tuottamiseen, jonka jälkeen pellot jäävät laitumeksi. Säilörehua ei korjata lainkaan näiltä pelloilta. tähän asti olen ostanut paaleissa rehua jostain muualta, raahannut sitä Nivan perässä jopa 60 kilometrin päästä. No, sehän ei ehkö ole järin viksua...

Tänä vuonna asia kääntyi. Tein elokuulla säilöheinää noin 4 hehtaarin alalta ja paaleja tuli 38 kappaletta. Se on paljon, sillä laskennallinen tarve on noin 16 paalia. Tiijä sitte, mitä tuolla lopulla tekee? Pitänneekö ostaa lisää lehmiä? :D

Heinääkin teimme Punasaapaisen Naisen kanssa muutamallakin tavalla. Irtoheinää kuitenkin, koska meillä ei ole paalaajaa. Heinäkuulla oli tasan 4 heinäpoutapäivää ja jokaisen tarvitsimme saadaksemme kuivaa heinää. Niitin sormipalkkikoneella kotopellot, jonka jälkeen karhotin ja pöyhin niitä ketjuharavalla monta kertaa, jotta ne kuivuisivat. Korkea karhohan kuivattaa heinän parhaiten, ei niinkään maassa makuuttaminen. Kuivuttuaan ne kuljetettiin perivenäläiseen tapaan Lada Niva- maastoautolla, jonka perään oli laitettu vanha traktorin jousittamaton puulaitakärry. Siihen mätkimme heinät suoraan karholta heinähangoilla, sitten ajoimme ne Nivalla ladolle, taas heinähangolla latoon ja suolaa päälle. Poutia tänä suvena oli heikosti, kun saimme viimeisen kuorman latoon, alkoi jo sataa.

Niittoa sormipalkkiniittokoneella ja Ford nelitonnisella.

Karhotusta ketjuharavalla.

Isäntä itte ja Nivan heinäkuorma.

Siinä menevät, latoon.

Täyttä alkas olee, vaikka eipä oo enempiä heiniä pellolakaa.

Teimme myös viikatteella kaadettua heinää elokuun alun poutajaksolla. Ne heinät eivät mitään konetta nähneet, koska ne haravoitiin käsin heinäharavalla, kuivatettiin seipäällä ja kärrättiin latoon kottareilla- kokonainen seiväs kerrallaan.

Mettämoision heinäseipäät. Muistattehan raivaamani Mettämoision?
Sen, joka esiintyy vaikkapa Korvenraivaaja- plökkäyksessä.

Säilöheinää tein tosiaan paljon. Ostin kesällä uuden niittokoneenkin, tietämättömänä siitä, että sellaista tarvitsen jo tänä kesänä- ehkö jokin etiänen, kenties? Tällä kertaa hankin lieriöniittokoneen. Tympiinnyin totaalisesti sormipalkkikoneen konstailuihin- se kun tukkeutuu hyvässä viljelynurmessa eikä työ suju. Lieriökone ei tukkeudu!

Zetor 7045 ja Argow- lieriöniittokone tositoimissa.

Apila-heinä seosnurmea. Karhotettuna. Paljon. Tämön hyvää ammuille!

Rakkorilla sitten pitkät illat vielä töiden jälkeenkin niittelin peltoja ja haravoin ja karhotin niitä. Melko raskasta hommaa, kun ensin käy kahdesti töissä jonkun muun navetalla ja päivätauon ja illan aikana koittaa sitten tehdä vielä omat heinät siinä ohessa. No, niinhän sitä sanottiin jo torppariaikaan, että "kuu on torpparin aurinko". Todellakin, yhdyn tähän sanontaan , olen samaa mieltä. Palkkatyö haittaa harrastuksia...

Paalaajaksi jouduin ottamaan urakoitsijan, paalaajaa kun ei itsellä ole, eikä kai tulekaan. Urakoitsija sitten tuli illalla kymmenen aikaan niitä paalaamaan, koska -kappas kummaa- seuraavalle päivälle oli luvattu sadetta. Urakoitsija saikin kaikki heinät paalattua ennen sadetta, huh, onneksi.

Tässä mukana neljä Punasaapaisen Naisen juontamaa, ohjaamaa ja kuvaamaa dokumenttia heinänteosta kesältä 2017. Antoisaa elokuvailtaa!

Pientilan Tietotoimiston uutisia: Vanhan navetan kuulumisia

Video Teille, kansalaiset! Tällä kertaa tehdään pieni tilannekatsaus vuonna 1944 valmistuneen hirsinavetan tämänhetkiseen tilanteeseen. Sanat puhukoot puolestaan.

Maanviljelystä ja työssäoppia

Koulunkäynti jatkuu ja etenee suunnitellusti. Työssäoppijaksoja on ollut parhaimmillaan, tai pahimmillaan, kuinka vain kahtakin samanaikaisesti. Sen ohella olen käynyt koulua ja palkkatöissäkin. Keväällä, kun minulla oli paljon, hyvin paljon lomitustöitä, tein pitkää päivää. Heräilin aamulla noin kello 04.00 ja painelin yli 60 kilometrin päähän lomittamaan. Lomitustyössähän on kaksiosainen päivä, joten päivätauon aikana ehdin vielä työssäoppitilalle tekemään kevättöitä. Tuon jälkeen menin vielä tekemään lomittajan iltatyöt ja olinkin sitten kotona "jo" siinä ilta yhdeksän maissa. Että silleen...

Työssäoppi keskittyi kevään ja syksyn aikana tällä kertaa eläintenhoidon sijaan peltokasvien tuottamiseen, eli suomeksi sanottuna maanviljelyyn. Työssäoppitilalla pääsin tekemään erilaisia traktoritöitä mutta erityisesti tein kevätmuokkauksia ja kylvöjä, osan näistä aivan omatoimisesti. Korostan tätä siksi, että minulla ei ole aiempaa kokemusta nykyaikaisista peltoviljelylaitteista. Vanhat masiinat ovat minulle tutumpia ja muutenkin lähempänä sydäntä. Vähän kuten maksa... Heh...

Kesä ei kuulunut työssäoppiin, mutta nyt syksyllä olin jonkin aikaa tekemässä puinteja ja tutustuin viljankuivurin toimintaan.

Osan koulun näyttötutkintoa varten suorittamastani materiaalista sain suoritettua myös kotonani, sillä tein täällä tuon aiemmin kertomani pellonraivaustyön loppuun ja nyt silläkin mettämoisiolla lainehtii jo nurmi. Onni on oma maatila! :D Saan tehdä omia töitäni ja samalla saan suoritettua koulua varten erilaisia oppitöitä.

Kotosalla minulla ei ole kylvökonetta, joten nurmensiemenen kylvän aina vakasta. Noh, vakkana minulla toimii vanha navettavati, mutta yhtäkaikki, hyvin se vanhallakin tavalla onnistuu. Olkoon tämä esimerkki siitä, että kaikkia töitä ei pientilalla tarvitse, ei edes kannata koneellistaa. Tästä julkaisen videomateriaalia, joka tuossa alla.

Kaikista työssäoppitöistä en voi julkaista kuvia, tai videoita, vaikka niitä minulla paljon onkin, sillä ne on kuvattu ihmisten kotomarkeilla ja yksityisissä koneissa. Mutta omista koneistani ja maisemistani saan julkaista niin paljon, kuin sielu sietää, joten laitan muutaman viljelysaiheisen kuvan tähän mukaan ihmeteltäväksi. Ostin "uuden" traktorinkin nyt, kun paltoala kasvoi tuon mettämoision mukana...Haha! :D

Zetor- uusin hankintani perässään itse kunnostettu Potila 250 s-piikkiäes.

Jo aiemminkin plökissä esiintynyt Ford Major 4000- pientilan vakiokalustoa.
Takuuvarmaa toimintaa jo yli viidenkymmenen vuoden ajan!

Olin puimassa Altialle Koskenkorvan raaka-ainetta.
Nytpähän tiedätte, ketä saatte syyttää siitä,
että Suomen kansa juo itsensä hengiltä!

Lisää aiemmista peltohommista ja työssäopeista voitte lukea ainakin täältä, tuolta,  sieltä, ja tosta.  Aimmista työssäopeista muuten sain parhaimmat mahdolliset arvossanat! :D

Uusi lukijakin on näköjään saapunut, tervetuloa vain Jyrki mukaan remmiin!

Pirtinloukon Ukko ja jännittävä video!

Jo aikapäiviä sitten minulta pyydettiin kuvapostausta, jossa aiheena olisi sisäkuvat talostani. Kehoitankin kaikkia kiinnostuneita pitämään hatuistaan kiinni ja katselemaan kuviakin ensin vain silmäripsien suojasta siristellen, ettei tämä mystinen elämäni Pientilalla sokaisisi kaikessa hämäryydessään jokaista, joka sitä uskaltaa suoraan katsoa...

Kuvapostaukseni alkaa- jälleen kerran- epäkronologisesti valmiista pirtistä, mutta hällä väliä. Kuvasarjat työn alla olevasta pirtistä seuraavat jatkossa joskus, tai jonain päivänä. Jokunen kuva ennen töiden aloittamistakin vielä odottelevat julkaisuaan. Kattellaan, laitan niitä tänne joskus jatkossa, kun sattuu huvittamaan ja aikaa on. Sillä pirtin saattaminen tuohon kuntoon vei aikaa, aikaa ja aikaa. Rahaa ei niinkään, vaikka perinnerakentamista kalliiksi moititaankin. Minulla oli se etu puolellani, että muuan "partansa takaa tuimasti muriseva Ukko" oli suurine piilukirveineen työssä mukana... ;)

Myös vanhat huonekaluni ja antiikkiesineeni ovat seuranneet minua tänne Pientilalleni. Osa niistä oli minulla jo ennen tätä taloa, olen nimittäin aina tiennyt hankkivani vanhan talon- siispä olen hankkinut osan huonekaluista jo ennakkoon. Noista huonekaluista on suuri osa itse entisöimiäni, tai konservoimiani. Eli kaikki ne, jotka jonkinasteista kunnostusta ovat vaatineet. Kaikkien huonekalujen "historian" tiedän, toisin sanoen tiedän, mistä olen ne hankkinut. Samoin pienesineistäkin osan historia on jollain tapaa muistissa. Näitä historiallisia muinaiskapineita on kertynyt vähän sieltä sun täältä mutta mitään niistä en ole saanut tämän talon mukana. Jouduin siinä(kin) mielessä aloittamaan ihan "puhtaalta pöydältä" elämäni vanhassa talossa- epäilenkin edellisen omistajan polttaneen kaikki vanhat huonekalut... Vain joitain yksittäisiä kapineita on säästynyt ja nyt ne ovatkin talon historian kannalta ensiarvoisessa asemassa.

Mutta sitten kuvien pariin.

Onneksi tällaisia Ukkoja tulee harvoin vastaan, mutta täällä maalla niinkin voi käydä.

Pirtin uunin uuninloukko. Tuota pientä väliä
 uunin takana on perinteisesti kutsuttu loukoksi.
Myös uunin ja seinän väliin muodostuva rakonen on loukko.

Amurin työläismuseokortteliin etsittiin yhdessä vaiheessa alkuperäisiä Amurilaisia työläiskaappeja.
Pirkanmaan maakuntamuseon perinnerakennusmestari vieraillessaan tiluksillani kysyi, saako hän vihjeista
minulta sellaisia löytyvän. Vastasin, että tokihan vihjaista saa, mutta yhtäkään Amurin kaappia en myy, enkä anna.
Kuvassa oleva kapoinen kaappi on jo edesmenneestä puutalo- Amurista, Tampereelta.

Yksi parhaita keksintöjä maailmassa: leivinuuni!
Sillä tekee ruuat, lämmittää huoneet, kuivattaa vaatteet...
Toiseksi paras keksintö onkin tuo orressa oleva naulakko,
jossa voi työvaatteensa kuivattaa.

Muinaisuutta. On puhallettua lasia, Keraa Arabiaa ja taas puhallettua lasia. 
Sekä talonpoikaisrenginkaappi, joka on ootrattu varsin persoonallisesti-
lienevätkö revontulet olleet tässä mallina?

Pirtin ja keittiön välinen ovi.
Tässä kohdin oli moottorisahalla suurennettu läpi, eikä ovea...
Ovi löytyi pernakellarin vintistä ja kaipasi
vain konservoinnin ja karmin.

Huilinurkkaus. Kuten kaikki huomaavatkin, minulla ei ole sohvaa, eikä löhötuoleja...
Tuo radio on hauska, sillä se on SMK:n tuote. Sänky on 1800- luvun sivustavedettävä uusrenesanssityylinen sänky.
Ajan hengen mukaisesti Tsaariperhe vartioi Pientilan turvallisuutta.

Pirtin pöytä. Ja jugendryijy.

Tässä varavaloni- täysin toimiva Tilley.

Valaistuksena pirtissä ovat suutarinlamput, joita on kolme kappaletta.

Yksi lampuista, tässä on myös hissikoneisto.

Uusrenesanssia. Tämän tuolin olen itse konservoinut,
eikä sitä siis ole maalattu uudelleen. Taattua 1800- lukua.

Yleiskuva pirtistä. Ja taas uusrenesanssituoli...

Tupakello. Näyttää aikaa, mennyttä aikaa, tulevaa aikaa, mutta näyttääkö nykyaikaa?

Jugendryijy toisesta kulmasta.

Pienen pieni kulmakaappi- ehkä suomen pienin?

Vuoden 1925 seinäalmanakasta on hyvä katsoa tulevan kirkkopyhän nimipäiväsankarit.

Kunnostin tämänkin jo muutama vuosi sitten pilatusta ja
50- luvulla modernisoidusta kohteesta. Talonpoikaisjugendia.

Kipposet.

Aika on pysähtynyt, aika on oikea! Näin minä elän.

Lopuksi vielä jännittävä video! Katsokoon, ken uskaltaa. Tällä kertaa en esiinny kuvassa ilman paitaa, mikäli haluatte nähdä mieluimmin sellaisen videon, kannattaa katsoa  "heinäpoutia"

Tervetuloa vaan mukaan uudet lukijanikin!

Heinäpoutia

Pientilalla tehdään heinäkin perinteiseen tyyliin niittämällä pihakedot ja ojanpientareet. Näillä ns. "joutomailla" kasvaa suuri joukko luonnon omia yrttejä, joiden tärket kivennäisaineet ja vitamiinit ovat hyväksi eläinten terveydelle. Joku on väittänyt, tai tehnyt peräti tutkimuksen, että luonnonniittyjen heinä on terveellisempää, kuin yksipuolinen peltoheinä. Olen itse samoilla linjoilla, en ollenkaan epäile, etteikö asia näin olisi.

Perinteiseen karjatalouteen kuului oleellisena osana niittytalous. Vanhojen talojen lohkomiskartoissa on erittäin tarkasti määritelty niittyalueet ja vähäiset pellot. Vähäiset siksi, että karjanhoito perustui yksinomaan niittytalouteen, eli niityiltä kerättyyn heinään. Pellot oli varattu viljantuotantoon, tarkemmin sanoen syysrukiin viljelyyn, johon Suomen kansa on nojautunut menneinä vuosisatoina. Ruis on ollut ravintotaloutemme tärkein osa ja sen viljely on vaatinut ravinteita, joita saatiin karjan lannasta. Lanta taas sai ravinteensa niityiltä kerätystä heinästä. Lopputuloksena tälle negatiiviselle ravinnekulkeumalle oli se, että niittyjen lajisto ei suinkaan yksipuolistunut, vaan monipuolistui. Parasta, mitä ihmiskunta on saanut luonnolle aikaan, on ollut vanhakantaisen karjanhoidon toteuttaminen niittytalouden avulla.

Niityt, metsälaitumet ja kedot, sekä muut perinnebiotooppeina tunnetut elinympäristöt taantuvat ja niiden lajisto köyhtyy, mikäli niiden hoito laiminlyödään. Useimmat, varsinkin näiden pientilojen ja mäkitupien, niityt ovat jo metsittyneet, pusikoituneet ja rehevöityneet. Niiden palauttaminen menneiden aikojensa avoimuuteen ja kukkaloistoon on vaikeaa, työlästä ja hikistä. Mutta lopputolos palkitsee tässäkin asiassa tekijänsä: kukkaniityt ovat erittäin kauniita ja sopivat oikeinkin hyvin vanhojen rakennusten muodostamaan soinnukkaaseen mosaikkiin.

Oman Pientilani joka ainoa neliömetri on aikoinaan ollut karjan laitumena. Myös metsä on ollut laidunnettua hakamaata. Vanhassa valokuvassa, joka siis otsakekuvanakin, näkyy nuo tilaa ympäröivät riukuaidat. Ikävä kyllä, metsälaitumesta ei ole enää olemassa kuin rippeet jäljellä, mutta niittyjä täällä on paljon. Olen ne ottanut hoitoon heti ostettuani tilan vuonna 2008. Nyt hoito tuottaa jo tuloksia. Voin kesemmällä ottaa joitain niittyaiheisia kuvia parhaaseen kukinta-aikaan ja tehdä aiheesta kuvakollaasin.

Riukuaidat ympäröivät Pientilaa- kaikki maa on hyödynnetty karjan laitumena.

Heinää tehdään, mutta kuten kaikki huomaavat, ei pellolta, vaan ojasta.

Parhailta niittyalueilta teen heinää talven varalle, heikompituottoiset alueen joko laidunnan Ammulla, tai sitten niitän vain lajistonhoidon kannalta ja haravoin niittojätteen kompostiin multaa tuottamaan. Parhaat niittyni tuottavat heinää lähes viljeltyjen heinäpeltojen veroisesti, mutta lajistoltaan monipuolisemmin. En oikeastaan tajua, mistä nurmikasvit saavat ravinteensa, sillä en lannoita pihaniittyjäni mitenkään, en tietenkään! Mutta hienosti lainehtivat puntarpäät ja nurmitähkiöt, eli timoteit. Hälläväliä, millä ne kasvavat, kunhan kasvavat! :D

Heinää tehdään, mutta kuten kaikki huomaavat, ei pellolta, vaan pihaniityltä.

 Vaalikaamme perinteisen niittytalouden aikaansaannoksia- ne ovat parasta, mitä ihmiskunta on luonnolle tehnyt!

Maalaiselämää. Kuka kehtaa väittää, että eläisin 2000- luvulla?

Tervetuloa mukaan joukkoon kummaan, Morgaise!

S- piikkiäkeen kunnostaminen ja kärkien vaihto

Pientilalla on tehty kalustohankintoja aina, kun jotain on saatu kohtuullisella hinnalla ja sitä hintaa vastaan on saatu kohtuullista tavaraa. Syksyllä hankin kärkiensä puolesta täysin loppuun ajetun  Potila 250 s- piikkiäkeen. Äes on tunnettu siitä, että siinä ei ole lainkaan etulataa, vaan sen molemmissa päissä on varpajyrät. Näin saadaan aikaiseksi erittäin tarkka työsyvyyden säätö ja samalla myös vetovastus vähenee osan laahaavasta kuormasta muuttuessa rullaavaksi kuormaksi. Myös työjälki saadaan tällaisella äkeellä hyväksi, vaarana on jopa maan rakenteen liiallinen hienontuminen ja siten liettymisen vaara äestystä seuraavien sateiden aikana. Äkeen ongelmaksi voisin sanoa juuri saman asian, joka on myös äkeen etu, eli sen, ettei etulataa ole... Tällainen äes ei tasaa maanpinnan muotojen vaihteluita lainkaan, ja vesivaotkin jäävät useasti kajastamaan useammankin äestyskerran jäljiltä aavistuksenomaisena painanteena. Yksi hyvä ominaisuus s- piikkiäkeessä vielä on: se kerää juolavehnän ja muiden kestorikkojen juuret siistiin kasaan päisteelle, kun äes nostetaan ylös! :D

Ennestään minulla on 60- luvulta periytyvä Sampo 270 äes, eli niinsanottu "perhos- Sampo". Kyseessähän on lapiorullaäkeen maanpintaa mukaileva malli. Tuo äes on erityisesti omiaan nurmikynnösten äestykseen, koska lapiorullaäkeen terät aiheuttavat lyövän iskun eteenpäin. Tämä isku samalla sekä leikkaa, murskaa, että jyrää alleen jäävää materiaalia hajottaen pahimmatkin juuripaakut. Vaikka tämä äes on levempi, kuin Potila, on Potila silti työsaavutukseltaan parempi vähempien ajokertojensa vuoksi.

Tein äkeeseen perushuollon osana maatalousalan opiskelujeni näyttötutkintoa. Tein selvityksen jopa huollosta syntyneiden jätteiden lajittelusta... Alamme on monipuolinen, eikö totta?

Aluksi nostin äkeen ylös ja kannoin sen alle tukevia tyvilumppeja, ettei minun tarvitse pelätä sen putoavan jälkojeni päälle remontin aikana. Vanhat kärjet, sikäli, kun niitä oli enää jäljellä, olivat kiinni pulteilla. Näiden pulttien avaaminen oli täysin toivotonta touhua ruosteen ja mekaanisen kulumisen vuoksi. Siispä hain rälläkän, jolla ruosteisempikin pultti aukeaa melko näppäreesti! Sitten vain kevyt kopautus kärkilappuun ja se lentää ties minne jousivoiman ansiosta. Uuteen pulttiin kuparitahnaa, sillä kiinni uusi kärkilappu ja mutteria perään. Nämä kärjet ovat käännettävää mallia, mutta edellisen omistaja oli kääntänyt terät jo, joten minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin ostaa uudet.

Kärkien vaihdon jälkeen rasvasin kaikki rasvauskohteet, joista suurin osa oli varustettu rasvanipoin. Erityisen tärkeää on huolehtia varpajyrien säännöllisestä rasvaamisesta, koska ne ovat lähimpänä maata ja helpoiten korrosiolle alttiina.

Tässä vielä muutama kuva ja videopätkäkin äkeen kunnostamisesta:

Potila 250 s- piikkiäes

Traktori hunnutettuna, ettei lentele kipunat...

Teknik.

Vähiin käy, ennen kuin loppuu.

Tässäkin on joskus ollut kärki...

Siinähän niitä on: paketillinen uusia kärkiä kiinnikesarjoineen.

Paljon paree jo. Näitä kärkiä en ihan muutamassa vuodessa
Pientilan maita äestellessäni loppuun aja!

Pientilan Ukko puhuvana mannekiinina mainoksessa.

No nii, kaikkea se koulunkäynti teettää... Muutama aika sitten olimme muina eläintenhoitajaopiskelijoina opettelemassa koulun putkilypsykoneiden toimintaa, kun joukko jonkin mainosfirman tai sen sellaisen väkeä tuli pyytämään meidän ryhmästämme vapaaehtoisia kertomaan alan opiskeluista ja omista tulevaisuuden näkymistään. No, en varsinaisesti ollut vapaaehtoinen, koska opettajamme ehdotti minua tuohon hommaan, kun olen vähän tällainen "kiintiömies". Käytännössä kun olen ainoa mies eläintenhoitoalalla koko koulussa...

Tässä video jolla puhun ja esittäydyn kahdessakin eri osuudessa. Kaikki alasta ja aiheesta kiinnostuneet voivat lukea asiasta lisää tästä linkistä.

Timpuri työssään

Minulla on puolitoistakerroksinen vanha hirsitalo. Taloni vanhin osuus on tosin ollut yksikerroksinen, mutta erinäisten laajennusten vuoksi talo laajeni myös ylöspäin vuonna 1949. Talossani on betonisokkeli, joka on siinä mielessä outo ilmestys, että se on tehty vanhinpaan osaan jo ennen sotia. Uskallan veikata, että monessakaan talossa ei ole tuohon aikaan ollut betonista umpisokkelia. Eikä varsinkaan täyteen maata lapattuna versiona... Siitä lisää joskus!

Nuo maat aikoinaan lapioin sokkelin alta pois ja puhkoin timantilla sokkeliin tuuletusreiät ja pienen läven, joka markkeeraa ovea. Se on yhden lattialuukun ohella ainoa kulkutie alustaan, jossa ei siis ole huoneita, tai kellariakaan, se vain on. Tuulettuu siellä omia aikojaan ja estää sen, ettei minun toista kertaa tarvitse tehdä talooni uusia lattiarakenteita.

Tuo läpi on ollut sekä siunaus, että varsinainen kirous, erityisesti talvisin. Sitä kun ei ole saanut ummistettua ja talvisin sen peitteeksi latomani vaneerinpalaset eivät ole varsinaisesti olleet esteettisessä mielessä mikään kruununjalokivien inkarnaatio.

Mutta läpi on tehnyt tehtävänsä ja alustan rakenteet, paljasta kalliota lukien ovat pysyneet kuivina. Mutta olisihan se nyt hienoa saada se läpi joskus vaikka umpeenkin...

Siispä hain navetan suulista paneelia ja kakkosnelosta. Pattingeista lovesin pieneen oveen rungon, jonka poikkireevalla jäykistin. Siihen sitten naputtelin paneelit omaan rauhalliseen tahtiini. Muodostuneen onkalon täytin kolmella kerroksella tuulensuojalevyä, jota on jäänyt ajelehtimaan nurkkiin epämääräisinä kappaleina. Ihme, että en ole niitä hävittänyt aiemmin... Noh, nytpä tulivat käyttöön.

Keittiö- puusepänverstaani.

Tuulensuojalevy on ihan kelpoa materiaalia lämpöeristeenä. Kolminkertaisena se toimii jo oikein hyvin suoraa pakkastakin vastaan. Oven eristetila on 48 millimetriä, joten kolme levyä täytti tarpeen melko mukavasti. Tuon tuulensuojalevyn ummistin sitten paneloinnilla, joka oli toisin päin, kuin sisäpuolen panelointi. Maalasin oven jo kertaalleen noin 30% ohennetulla pellavaöljymaalilla. Loput maalikerrokset vedän siihen vasta kesällä ulkosalla, niin minun ei tarvitse kuivattaa oven maalikerroksia keittiössäni, joka yhäkin on puusepänverstaanani.

Karmin tein kerettiläiseen tyyliin painekyllästetystä karmipuusta, mutta menköön nyt vääräoppisuudetkin siinä samassa, kun tarkoitus on kuitenkin hyvä. Tuo karmi kun on melko säälle alttiissa paikassa ja koska kynnystä ei ole, eikä sen kummemmin kynnysvaluakaan, niin karmin alaosat ovat väistämättä lähes maakontaktissa. Joten kyllästetty puukin ajaa toisinaan asiansa.

Karmin ja oven sovittelin toisiinsa ja asentelin saranat. Sitten vaan sovittamaan karmia timantilla tehtyyn aukkoon ja sopihan se pienen viimeistelyn jälkeen. Viimeistellä piti siis sokkelissa olevaa aukkoa, jota hioin muutamasta kohtaa- jälleen timantilla. Kyllä on pölyistä hommaa se.

Betoniin on tukevinta kiinnittää karmi roppaamalla se ainakin neljästä kohtaa kiilapulteilla. Pysyy varmasti. Aivan perinnerakentamisen hengessä tuo operaatio ei tapahtunut, mutta uskon harhaoppisuuden olevan kokonaisuuden kannalta niin pieni rikos, että se suvaittaneen. Ja nyt, kun olen julkisesti syntini tunnustanut, niin saanen sen sitten anteeksi... :D

Laittaisin jokusen kuvan joutessani tähän liitteeksi, jos minulla sellaisia olisi. Tällä kertaa ei pahemmin ole... Sen sijaan tein oikein videopätkänkin oven paneloinnin naulaamisesta. Saa katsoa, jos kiinnostaa nähdä, kuinka naula lyödään perinteiseen tyyliin vasaralla. Minulla kun ei ole minkään sorttista naulainta, enkä aio missään nimessä edes hankkia! Vasara on kaveri.

Jokos olen toivotellut kaikki uudet lukijani tervetulleiksi? Jos en, niin tervehtuloo vaan!

Pientilan Ukko esittää videon: polttopuiden tekoa omaan rauhalliseen tahtiin

Videopostaus!

Maalla jokaiselle säälle löytyy oma, juuri sille lämpötilalle parhaiten sopiva työ. Koskaan ei ole liian kylmä, kuuma, kuiva tai mitä tahansa, etteikö voisi jotain tehdä. Tekeminen on lähinnä viitseliäisyyskysymys ja kiinni vain siitä, haluaako jotain tehdä. Näilläkin kovilla pakkasilla varmasti monen mieleen tulee, että jospa jäisi vain sisälle ja "käpertyisi vilttien alle". Argh, inhoan yli kaiken koko tuota lainaamaani ilmaisua! Siis käpertyä? Kun ihminen "käpertyy", hän on mielestäni jonkinlaisessa itsesäälin tilassa ja fyysisestikin aivan mykkyrässä, aivan kuin kärsisi pahoista vatsakivuista... :D

Koska en siis halunnut "käpertyä", niin olin myös näiden noin -25 pakkasasteen lämpötiloissa ulkotöissä. Kovien pakkasten parasta hyödyntämistä on polttopuiden teko, ennen kaikkea isojen pölkkyjen halonta klavuiksi. Pakkanen on klapumiehen paras kaveri, sillä puun solukon jäätyessä puu halkeaa suhteellisesti helpommin, kuin lämpimimmillä säillä. Lisäksi kovien pakkasten etu on se, että kun tosissaan hommia puskee, niin ei tule aivan yhtä hiki, kuin muuten tulisi. Vaikka asia on niinkin, että jos metsätyössä ja klavunteossa ei tule hiki, on työtahtia lisättävä.

Esitän tässä vidossa, kuinka halkoa klavuiksi halkaisijaltaan noin 50- 60 senttimetriä olevia koivupölkkyjä. "Halkomakoneena" minulla on Fiskarsin halkomakirves. Ei isoin, mutta ei ihan pieninkään. Kovin pienellä kirveellä joutuu lyönnin voimaa lisäämällä korvaamaan kirveen puuttuvaa massaa ja vastaavasti suurta kirvestä on hitaanpi nostaa ylös uutta lyöntiä varten. Kuten tarkimmat katsojat huomaavat, pysäytän kirveen iskun ennen sen osumista maahan. Minullahan ei ole alus,- eli hakkuupölkkyä näissä halontahommissa.

Kokeilkaas perässä ja ottakaa aikaa! Ja hydraulihalkojaväki voisi myös ottaa aikaa työstään... Loppuu sitten se puhe niiden halkomakoneiden nopeudesta. Hehe!

Tervetuloa lukemaan maaseutuplökiäni, Mari Mero!