Eläintenhoitajakoulutus suoritettu

Valmistuin viime vuoden loppupuolella eläintenhoitajaksi. Ammattinimikkeeni on nyt
eläintenhoitaja, tai oikeastaan ammattinimikkeeni on maatalouslomittaja. Koulutukseltani olen siis eläintenhoitaja. Koulutus, jonka kävin, on maatalouden perustutkinto, eläintenhoitajan osaamisala. Tämä tarkoittaa sitä, että minulla on valmiudet toimia eläintenhoitajana maatiloilla, eläintarhoissa ja kotieläinpihoilla. Sen lisäksi minulla on riittävä koulutus vaikkapa oman maatilan pyörittämiseen, tämä koulutus kun ylittää ne vaatimukset, joita maataloustukien hakemiseen vaaditaan. Voin työskennellä yrittäjänä tai palkansaajana- kaikki onnistuu.

Ammu rentoutuu kukkamaassa.

Tämän plökin yksi tarkoitus oli kertoa muun ohella eläintenhoitoalan opinnoista, mutta niistä kertominen jäi selkeästi vähäisemmäksi kuin perinnerakentamisesta kertominen. Yksi syy tälle on ollut se, että koulutuksesta ylipäätään on ollut melko vähän mitään kerrottavaa, suurin osa opiskelusta kun on tapahtunut joko kotona alan kirjallisuutta lukien tai sitten työmailla normaalin palkkatyön ohessa. Se onkin ollut parasta oppia- tekemällä oppii ja virheitä tekemällä vielä paremmin, tämähän on yksi Pientilan aforismeista, joista voit lukea lisää napauttamalla tuossa ruudun oikeassa reunassa olevaa linkkiä, jossa lukee "aforismit". Lisäksi toimiessani lomittajana yksityisillä maatiloilla en suinkaan ole voinut "raportoida" heidän eläinsuojissaan olevista eläimistä ja työnkuvastani mitään- olenhan vaitiolovelvollisuuden omaava alan ammattilainen, ja työni yksi osa-alue on luotettavuus.

Aloitin maatalouslomittajan työt täysin tyhjästä, mitään koulutusta tai työkokemusta minulla ei ollut ennen ensimmäistä työpäivääni. Ensimmäinen paikkani oli hevostila. Hevosista minulla on ollut kokemusta nuoruudessani, joten sen "meriitin" turvin pääsin lomittajaksi, ensin hevoslomittajaksi ja myöhemmin lomitin kaikkia 69 km säteellä olevia tiloja, riippumatta niiden eläinlajeista. Ainoastaan sikaloissa en ole ollut, koska niitä ei seudulla juurikaan ole.

Ammu alkutalvella.

Nautaeläimet nauttivat pikkupakkasillakin ulkoilusta
ja samalla niiden sorkkaterveys paranee.

Eläimen tulee osata seistä paikallaan eläintenhoitajan niin päättäessä.
Huomaa löysällä oleva riimunnaru.

Luottamus. Ystävyys. Lehmä on ystävä.

Leppoisan letkeää käppäilyä pitkin kylätietä-
rynnimistä tai jyräämistä ei tapahdu.

Aloitettuani lomittajan työt innostuin muutenkin eläintenhoidosta ammattina. Harrastuksenahan olen eläimiä hoitanut aina- tai oikeastaan kyseessä on elämäntapa. Hakeuduin sitten alan koulutukseen täynnä intoa uuden oppimisesta, mutta koin jonkinasteisen pettymyksen koulutuksen laadun vuoksi. Sitä oli aikuispuolella vähän ja sekin oli ajoittain heikkolaatuista. Otin kuitenkin kaiken oppimani ilolla vastaan ja kävin koulussa myös niinä päivinä kun se ei olisi ollut oppimisen kannalta järin tarpeellista. Opiskelin innolla.

Todistukseen kirjattiinkin lopulta kaikista käymistäni kursseista kiitettävä 3, kun asteikkona oli 1-3 kolmosen ollessa paras. Kaippahan se jotain kertoo innostuksestani alaani kohtaan. Vaikeimmaksi kurssiksi osoittautui maaseutuyrittäjyys, siinä kun pitää omata valmiudet toimia yrittäjänä maatilalla. Joten verotus, maataloustukien haku, ALV- verokannat ja lainsäädäntö piti omaksua hyvin pärjätäkseen tutkinnon osan näytössä. Minä tein näyttötyön vasikkakasvatuksesta. Tuota työtä varten jouduin etsimään tietoa mitä moninaisimmista lähteistä, maatiloilta ja lihataloilta. Pienistä osasista sain sitten koostettua katetuottolaskelman joka yllättäen osoitti, että välitysvasikoiden ternistä teiniin- kasvatus on kannattavaa jopa kokonaan ilman maataloustukia! Miksi sitten niin monella maatilan omistaalla menee niin huonosti?

Eläintenhoitajan urani jatkuu tästä eteenpäinkin, vaikka koulutus päättyikin. Jatkan tälläkin hetkellä kahden eri lomituksen paikallisyksikön alueella lomittajana ja vastuualueenani on 5 eri lähikuntaa. Lisäksi vanha navettani valmistunee ensi talveen mennessä, jolloin sinne muuttaa ensimmäiset eläimet vuosikymmeniin. Lisäksi syksyllä on alkamassa alan jatkokoulutus, johon mitä ilmeisemmin hakeudun opiskelemaan eläintenhoitajan ammattitutkintoa.

Joten pysykäähän linjoilla myös te, jotka seuraatte plökiäni eläintenhoitajan näkökulmasta!

Kevään työssäoppia eräillä kotimaisilla karjatiloilla

Maatalous elättää minut. Niin outoa kuin se onkin, saan pääasiallisen elantoni tätänykyä maataloudesta, vaikka minulla ei itselläni varsinaista maataloutta olekaan. Tämä ei kuitenkaan ole este maatalousalalla työskentelylle, sillä olen jo vuodesta 2013 työskennellyt maatalouslomittajana kahden eri kunnan alueella. Minulla on muutama vakitila, joille minua kutsutaan niinsanotusti nimellä, eli sinne halutaan juuri minut. Olen tästä suuresti otettu, sillä minullahan ei ole varsinaisesti elämänmittaista kokemusta maatalousaloista, vaan olen kaiken opetellut itse, joko työn, kiinnostuksen, tai jossain määrin jopa koulun kautta. "Jossain määrin" siksi, että meidän opetuksemme oli ainakin ensimäisen, jo päättyneen, opiskeluvuoden perusteella vahvasti "opetelkaa työelämässä"- tyylistä koulupäivien vähyydestä johtuen.

Noh, minäpoika menin ja opettelin.

Talven ja kevään kestänyt  maatalouden perustutkintoon liittyvä työssäoppini päättyi loppukeväästä. Ehdin työskennellä emolehmätiloilla, lypsykarjatiloilla, kuttutiloilla, ja joillain tiloilla oli myös hevosia ja poneja. Olipa jopa muutama kanakin... Joten sikoja ja kaloja lukuunottamatta jo tämä ensimmäinen työssäoppini lomituspalveluilla oli varsin monipuolinen ja en usko, että olisin saanut samanlaista opetusta ja opastusta, mikäli olisin mennyt "perinteiseen tyyliin" yhdelle ja samalle tilalle siivoamaan komeroita. Nyt olin yksi työntekijä muiden joukossa, kaikkine vastuineni ja normaaleinen työsuhteineni - ja palkkoineni.

Eräälle tilalle menin suorittamaan pitkäkestoista sijaisapulomitusta. tarkoituksenani oli opetella tuolla tilalla appeen teko, josta minulla ei ollut aiempaa kokemusta. Se osoittautui varsin mielenkiintoiseksi ja tarkaksi toiminnaksi, sillä appeen eri ainekset punnitaan kukin erikseen ja lopuksi kaikki yhdessä. Niin siilosta leikattava säilörehu, kuin myös muuta aineet, kuten vilja ja kivennäiset, joille kaikille oli tietty kilomäärä "reseptissä" tarkoin määrättynä.

Tuolla tilalla kävi myös niin hienosti, että kun olin tullut norkoilemaan lypsyaseman kohdalle ja katselemaan nykyaikaisen lypsyaseman työvaiheita, niin isäntä ohimennen sanoi, että voit sinäkin tulla lypsämään. Vastasin hänelle, että mikäpä siinä, mutta sinun pitää näyttää minulle noiden nappuloiden merkitys ja käyttötarkoitus. Isäntä näytti ja katso, minusta tuli lypsäjä. Sen jälkeen työskentelin säännönmukaisesti konetöiden ohella myös tilalla lypsäjänä. Mikäs sen mukavanpaa, vaikka pidänkin konetöistä, ovat kuitenkin eläinalan työt erityisesti ominta alaani.

Tarkennan tässä vielä, että en ollut koskaan, siis milloinkaan lypsänyt millään muulla, kuin kannukoneella ennen tuota "komennustani" tilan 2x8 kalanruotoasemalla...

Maitotankin hallintapaneeli 

Nykyaikainen lypsykone vaatii paljon elektroniikkaa toimiakseen-
tässä vain osa siitä.

SAG- merkkinen lypsyyksikkö ja mittasäiliö.

Siinä sitä tulee taas teille ja meille kuluttajille juotavaksi. Parhaimmat lehmät lypsävät yli 60 kiloa päivässä.

Eräs tapa merkitä ummessa oleva neljännes. Tässä tapauksess ummessa on oikea takanen.
Siinä on tuo punainen panta ja se on tehokas konsti. Toinen yleisestri käytetty on maalata merkkivärillä
jalkaan merkki, että sen kohdalla olevaa neljännestä ei lypsetä. Kolmannessa merkintätavassa
lehmän kylkeen, lypsäjän puolelle merkitään esim. teksti OTU, joka siis tarkoittaa "oikea taka ummessa".

Tilan lypsyasema tosin poistui käytöstä loppukeväästä ja sen sijalle tuli lypsyrobotti. Katson olevani etuoikeutetussa asemassa siinä mielessä, että sain olla seuraamassa robotin kokoamista ja asentamista aivan pohjavaluista alkaen. Pääsin siis tutustumaan sellaiseen osa osalta ja myös harjoittelemaan sellaisen käyttöä- lopulta kolmihenkisen lomittaryhmämme "päälomittajana", eli tavallaan nokkamiehenä. Uskomatonta, mutta totta. Kuten aina sanon, tekemällä oppii! :D

Olin mukana myös muutamassa lehmän ja hiehon poikimisessa. Eräänäkin iltana, kun olimme työkaverin kanssa jo muutenkin täysin ylipitkäksi venyyneen päivän iltana siinä ilta yhdeksän, kymmenen maissa sammuttaneet navetalta valot ja olimme lähdössä kotiin, niin työkaverini tuli luokseni navetan valvontahuoneeseen ja sanoi, että meillä on iloinen perhetapahtuma meneillään. Minä siihen, että jaa, emme sitten lähdekään, vaan jäämme päivystämään poikimista. Kyseessä oli hieho, jonka poikimisen onnistumisesta ei ollut mitään takeita, kuten ei myöskään siitä, osaisiko se vasikkaansa hoitaa. Onneksi kaikki meni hyvin ja pääsimme melko pian lähtemään, muistaakseni poikiminen kesti vain puolisen tuntia. Jätimme vasikan yöksi emolleen.

Työssäopin näyttötilaisuuden kahdesta eri tutkinnonosasta tein eräällä tutulla lomitustilalla. Kyseessä oli emolehmätila, jolla oli myös sonneja lihanaudoiksi kasvamassa. Tavallaan kyseessä oli minulle tuttu talo, mutta edellisestä lomituskerrasta oli ehtinyt kertyä jo useita kuukausia ja siinä ajassa moni asia oli muuttunut: eläimet olivat pihaton sijaan laitumella, jonne ne ruokittiin, taloon oli tullut uusi traktori, yhdellä ennestään vieraalla traktorilla minun piti vetää vesivaunu laitumelle... Etukuormaajatraktorin perässä oli jatkuvasti kiinni käärijä... Haastetta ja muuttuneita tilanteita oli siis tarjolla! Eikä tässä vielä kaikki, vaan lisäksi muutama ammunen oli päättänyt tulla aidoista läpi mutta onneksi ne eivät lähteneet kälppimään maantielle.

Näyttöä oli saapunut seuraamaan työnantajani edusaja, tilan edustaja ja kaksi näyttötutkintolautakunnan jäsentä. Siinä valvovien silmäparien edessä koitin sitten tehdä työtä ihan kuin ketään ei olisi lähimaillakaan... Minua ei sinäänsä häirinnyt moinen valvontakomissio, mutta en nyt suoraansanoen pitänytkään työni vahtaamisesta. Mutta tämä oli välttämätön paha ja tutkinnoissa eteneminen vaati sitä, joten anti mennä si!

Lopullisen tuomion saan lähiaikoina, kunhan saan oman arvioni näyttötukinnon onnistumisesta toimitettua koululle. Sen jälkeen tiedän, minkä arvosanan sain! Mutta sikäli kun olen rivien välistä lukenut, ei tuo arvio ole mitenkään erityisen tyrmäävä... ;)

Kengityskurssilaisena

Kävin viimevuoden keväänä ja tämänkin vuoden keväänä hevosen kengityskursseilla. Viimevuotinen oli maksullinen ja tämänkeväinen oli ilmainen. Olen pyrkinyt, kuten moni varmaan lieneekin jo huomannut, käymään erilaisia kursseja ja koulutuksia oman ammattitaitoni vahvistamiseksi ja toisaalta ihan siksi, koska nuo kurssit ovat olleen tavattoman mielenkiintoisia!

HÄMEENKYRÖ, OSARA 2014

Viimevuotinen kurssi oli Hämeenkyrön Osaran maatalousoppilaitoksella, jolla on hyvät tilan moisen kurssin järjestämiseksi, hevostaloutta kun siellä opetetaan ja talosta löytyy kaksikin hevostallia. Tämä kurssi järjestettiin uudessa tallissa. En ollut aiemmin käynyt Osaralla ja yllätyinkin paikan laajuudesta ja monipuolisuudesta. Hetken jopa ajattelein, että voisin aivan hyvin hakeutua myös Osaralle opiskelemaan Ahlmanin sijasta, mutta Osaralla ei kouluteta eläintenhoitajia! Joten lopputuloksen tiedättekin...

Kouluttajaksi oli saapunut Osaran tallimestarin lisäksi tunnettu paikallinen kengittäjä, Petri Myllymäki. Päivämme alkoi varsin vähäisellä teoriaosuudella, lieneekö Myllymäki pikemminkin käytännön, kuin teoriapuolen miehiä? ;) Kengittäjä näytti meille mallisuorituksen, jonka luvan saatuani taltioin. Tämän jälkeen hän osoitti sormella tallin perälle ja sanoi: Näytin mallisuorituksen. Tuolla on hevosia, tehkää perässä.

Tässä kuvasarja kengityksen työvaiheista. Kylmämuokkaamista ei ole kuvattu. Samoin purkuraudan käyttö, joka olisi ensimmäisenä kuvana, puuttuu.

Kengityksen purku, menillään kengän irroitus.

Säteen puhdistus.

Kavion vuolu lyömäveitsellä.
Tätä ennen käytetään kavioleikkuria,
mikäli kavio on kasvanut kovin pitkäksi.

Raspaus, jolla kavio tasataan suoraksi ja viimeistelymuotoillaan.

Uuden, kavion mukaisesti kylmäsovitetun kengän naulaus.

Naulaus aloitetaan aina varvasosasta.

Naulojen katkaisu. Katkaisu voidaan tehdä myös vasaralla
pyöräyttämällä, tai naulat voidaan katkaista vasta kavion ollessa maassa.

Kotkauksen kiristys.
Tätä työvaihetta ei Teivon kurssin "Manne" käyttänyt lainkaan.

Kavion viimeistely, terävien särmien poisto:
ettei jää lohkamille mahdollisuuksia.

Kaanteiden naputtelu kiinni kavioon. Valmis.

Tässä vaiheessa meille osoitettiin hummia ja ryhdyimme itse kengittämään...

Miiikää tämä on? Mitä tälle pitää tehdä? :D

Kengitys on eräänlainen akrobatian laji...

Naulata pitää, vaikka kuinka joutuu olemaan kippurassa ja kampauskin menee sekaisin...

No niin, mitäpä siinä sitten... Ei muuta kuin hakemaan "sopiva" humma (kaikki samanlaisia laiskoja ja pulleita suokkeja!). Sitten vaan kengityspakki vierelle ja ihmettelemään, että mitähän tässä ny oikeen pitikään tehrä ja kuinkas tää kenkitys ny purettiikaa...

Kyllähän se siitä sitten alkoi jo hahmottua ja kun tuli aika käydä alasimella kylmämuokkaamassa kenkää, sain erityistä kiitosta muokkaamistyöstäni. Olenhan kuitenkin takonut ihan pikkupojasta asti, joten alasin ja pajavasara oli minulle ennestään suht tuttuja kapineita...

Meillä oli kaksi päivää aikaa harjoitella kengityksen purkua ja uudelleen kengitystä, sekä kenkien kylmäsovitusta, joten alkukangeudet pääsivät unohtumaan ja toisena päivänä työ alkoi jo sujua, kun oli tullut kengitetyksi useampikin suokki.

Todella raskasta puuhaa ihan pystymettästä kengittäjäksi ryhtyneelle kaverille. Voin vakuuttaa, että jalkani olivat monta päivää arat hevosen alla kyykistelystä! Eikä siinä vielä kaikki, sillä nuo hummat olivat sikäli fiksua väkeä, että huomatessaan, että mitäs tässä kolmella jalalla tasapainoilemaan, kun voi samalla nojata tuohon kengittäjäukkoon. Joten nepä ihan järkijään nojautuivat melko suurellakin massalla minua vasten ja samalla väsyneet reiteni ja pohkeeni saivat kannatella vielä osaa hummankin painosta! Voitte vain kuvitella, kuinka raskasta se on!

Sain tuosta kurssista oikein kurssitodistuksenkin. Ehkä pystyn sillä osoittamaan jonkinlaisen osaamiseni, jos joskus tulee tarvetta kengittää hevonen, tai koululla opintoihin liittyen on tarpeen sellaista asiaa selvittää.

YLÖJÄRVI, TEIVO 2015

Kengittäjä ja ihmeen notkea ravuri!

Teivossa järjestivät Hämeen hevosjalostus Ry ja Mustad Suomi Oy yhteisen kengityskurssin. Kurssipaikkana oli Teivon ravikeskus, tarkemmin ilmaisten Teivonlinna ja ravitallit. Tämä kurssi oli maksuton, eikä se kestänytkään kuin muutaman tunnin. Toisin, kuin Hämeenkyrössä, tämä kurssi alkoi pitkäveteisellä ja uuvuttavalla teoriaosuudella, jossa samalla varsin avoimesti mainostettiin Mustad- tuotteita. Mutta tämä sallittakoon, koska kyseessä oli kuitenkin yrityksen sponsoroima koulutuspäivä. Kurssin vetäjänä oli "Manne", jonka oikea nimi jäi minulle täysin pimentoon... Joka tapauksessä kyseessä oli henkilö, joka oli ilmeisesti norjalaissyntyinen, asui ruotsissa ja puhui meille englantia! Arvatkaapa, saiko tuosta mongerruksesta mitään tolkkua? Minä, jolla ei ole "torieestin" ja vähäisen venäjänkielen taidon lisäksi muuta kielipäätä, olin aivan ihmeissäni! Millä ihmeellä voisin tajuta moista erikoiskieltä, joka kuulostaa hollannin ja jonkin tuntemattoman intiaanikielen sekasotkulta? Tyydyin siis tulkkauksen puutteessa ihmettelemään ravirataa kiertävän ravitytön ohjastamista...

Utelias humma ja kurssin vejäjä "Manne" joku.

Hyvin syötyämme painelimme tallille, jossa kohteenamme oli täysin erilaisia hevosia, kuin edellisvuonna: ravureita!

Raspaten... 

Jos olivatkin suokit laiskoja, pulleita ja rauhallisia, niin nämä nuoret lämppäriravurit olivat uteliaita, epäileväisiä, säpäköitä... Koko ajan liikkeessä. Arvelin, että tästäpä taitaakin tulla mielenkiintoista siltä osin, mutta... Nuo olivatkin paljon helpompia kengittää, kuin suokit! Ihan vain keveytensä vuoksi. Muuten ne toki häsläsivät omiaan koko ajan.

Itte kengitin kuikelon juoksijapojan!

Ulkomaankielinen selostus teki kurssista ajoittain täysin sietämätöntä ja jouduimmekin kurssilaisten kesken koko ajan kyselemään toisiltamme, että mitähän se nyt oikein sanoi ja tarkoitti... Onneksi saimme jonkinlaisen tulkkauksenkin lopulta, mutta ei kylläkään riittävää.

Kokonaisuutena voin kuitenkin kertoa, että molemmilla kursseilla kannatti käydä ja varmasti sain kartutettua taaskin omaa osaamistani niin kengityksen, kuin yleisen hevosmiestaidon parissa.

Toukotyökurssin antia ja työhevosia

Kävin toukokuun puolella, sinä ainoana toukokuun poutaisena päivänä, toukotyökurssin Ikaalissa. Paikka oli sama, kuin aiemman hevosmetsäajon perusteet- kurssinkin. Åfeltin työhevoset järjestivät kaikelle halukkaille toukotyökurssin, jonka tarkoituksena oli antaa jonkinlainen kokemus työhevosten kanssa maatöitä suunnitteleville hevosharrastajille.

Päivän ohjelmaan kuului valjastamista, lannanajoa itsepurkarkavalla levittimellä, äestystä erilaisin äkein ja myös päivän "villit visiot"- kohokohta: nelivaljakolla äestäminen!

Käytössä oli c-piikisen hevosäkeen ohella myös kaksi traktorivetoisista äkeistä modifioitua äestä (lapiorulla- ja s-piikkiäkeet) joita tavallisesti vedettäisiin noin 60 hevosvoimiaisilla traktoreilla. Nyt niitä kiskottiin nelivaljakolla. Näyttävän näköistä puuhaa, etten sanoisi! Mielestäni kuitenkin parhaimman ja tasaisimman kylvöalustan jätti perinteinen c-piikkiäes, jonka värähtelytaajuus on aikoinaan optimoitu nimenomaan hevosen käyntinopeuden mukaan, kun s-piikkiäes puolestaan vaatisi jopa 15 km/h ajonopeuden toimiakseen muunakin, kuin vain virtausmuokkaimena.

Ruotsalainen työvaljastus

Tässä puolestaan "jenkkimalli"

Näiltä pikkuhummilta saa ihan tosissaan kaivaa töhkät kavioista.
Kaviokoukun sijaan voisi huoletta käyttää puurarhalapiota! :D (kuva: Miisa Wikman)

Isot hevoset äkeen edessä.

"Mennään, mennään"

Lannanajoa. Moottori pyörittää voimanulosottoa,
jonka voimalla lannanlevitin toimii. (kuva: Miisa Wikman) 

Pollet polleina.

Nelivaljakolle suunnitellut vetokartut.

Nelivaljakon koeohjastaminen.

Traktorille suunnitellun s-piikkiäkeen koekäyttöä.

Sieltä ne saapuvat.

Tässä äestys meneillään hankmo- tyyppisellä lapiorullaäkeellä.
(kuva: Teija Sorjonen)

Ja loppuun vielä video jolla EN HALO POLTTOPUITA! Sellaista kun on minulta toivottu!! :D

 Anette PK, kiitos, että olet ryhtynyt lukemaan Pientilan jorinoita! :D

Suomenhevosten työmestaruus Teivossa 09. 05. 2015

Kaikkea se elämä hevoshullulla teettää! Kuten nyt tämäkin päivä: seisoskella nyt sitten sateessa ja viimassa, puutteellisesti pukeutuneena  ja tuiottaa herkeämättä hevosia. :D (Joo, oon maalainen, mutta en silti osannu pukea riittävästi- oon tottunu oleen vähissä vaatteissä ja tekemään paljon töitä...)

Sinäänsä mulle ei ole mitenkään uutta seisoskella puuduksiin asti hevosten vuoksi. Tästä on esimerkkejä vaikkapa Hevoset- messuilta niin tänä, kuin viimevuonnakin, mutta päivääkään en vaihtaisi pois ja mitään en kadu. Hevosten kanssa viettämääni aikaa nyt ainakaan.

Tämänvuotiset suomenhevosten kansalliset työmestaruuskisat järjestettiin tällä kertaa Teivossa, joka on tunnettu lähinnä raviradastaan. Mutta kuten tuli todistettua, voi siellä työhevosillakin olla sijansa- toivottavasti on myös jatkossa! Samoin olisi hyvä ottaa muutenkin huomioon hevosalan monipuolisuus ja eiköstä vaan laukkakisat sopisikin oikein hienosti Teivoon?

Tänä vuonna varsinkin vetokisassa nähtiin monia upeita suorituksia ja täytyy todeta, että suomenhevoset ovat kyllä uskomattomia vetureita- 1000 kiloa ylittyi näillä hummilla helposti. Ja pitää muuten huomioida, että kyseessä ei ole rullaava kuorma, vaan tuo kaikki paino on reessä. Ja rekeä vedetään soralla...!

Olen tässä ehtinyt jo nähdä muutamia muitakin työhevosia, mutta lieneekö kuitenkin niin, että suomenhevonen näennäisestä pienuudestaan ja siroudestaan huolimatta vetää kokoonsa suhteutettuna mitaten suurempia kuormia, kuin osa muista työhevosroduista? Vaikkakin moni järeä kylmäverirotu vetää suurempia kuormia, mutta ovat ne kyllä suurempiakin. Suurempi massa kun lisää myös pitoa.

Tässä mausteeksi muutama kuva työmestaruuskisasta- tuloksien julkistamisen jätän järjestäjien vastuulle!

Kevyesti näyttäisi taakka siirtyvän.

Voimaa on, pitoa ei.

Arvostan!

Tässä kuorma vertaansa vailla! Reen lähtöpaino on 600 kiloa, jota moni humma veti juosten.
20 metrin välein kuormaa lisättiin kahdella 25 kilon rehusäkillä. Yhteensä siis 50 kiloa lisäpainoa.
Näin jatkettiin kunnes hevonen oli ottanut neljä ylimääräistä pysähdystä,
tai kuorma ei enää liikkunut taakan lisäämisen jälkeen.

Oottekos kansalaiset muuten huomanneet, että Pientilan Ukko on nyt Facebookissa??
https://www.facebook.com/pages/Pientilan-Ukko/828517893890429?ref=aymt_homepage_panel

Hevosmetsäajokurssilla Ikoollihih

7. päivä maaliskuuta oli jälleen eräs etappi tässä omassa elämässäni. Etappi siinä mielessä, että silloin oli hevosmetsäajon perusteet- kurssi. Tai pitänneekö sanoa pikemminkin alkusysäys, eikä niinkään etappi? Noh, joka tapauksessa olin siis kurssilla, jolla ensimmäistä kertaa tässä elämässäni ohjastin työhevosia. Aimmin olen joskus noin 13 vuotiaana ohjastanut kerran ravuria joten koko ohjastaminen oli minulle uutta ja työhevosetkin näin konkreettisena tapauksena samoin. Työheboiset ovat kuitenkin yksi kiinnostukseni kohde muun eläinalan ohella ja haluankin lisätä osaamistani tuolla sektorilla. Siksi kävin tuon kurssin.

Olen hankkinut ensimmäiset omat hevostyökoneeni jo joskus 10-15 vuotiaana, paljon ennen kuin minulla oli mitään hajuakaan tästä Pientilasta. Jokin suuri visio minulla on kyllä aina ollut vanhoja työmenetelmiä ja maatalouden töitä kohtaan. Olenkin aina ollut hieman kansanperinteen elävöittämä tapaus. Yksi haaveistani kun on joskus tehdä täällä Pientilallani peltotyöt konevoiman sijaan moottorilla, jonka lämpö ei nouse yli 37,2- 38,2 celssiusasteen.

Perinteisestihän maaseudulla lähes jokaisessa talossa oli työhevonen, jopa kaksikin. Hevosta käytettiin näillä korpimaiden pientiloilla kesäisin peltotöissä, niin äestyksissä, kuin kynnöilläkin. Talvisin suuret joukot pientilallisia siirtyi valtion metsiin ajamaan tukkia vesistöjen ääreen, jokien suvantoihin ja järvien jäille. Kevään tullen tukit uitettin jokia ja puroja pitkin paikkakunnan teollisuuslaitoksiin.

Halkoa ajamassa.

Päivämme kurssilla alkoi kahvittelujen merkeissä. Kävimme välillä katsomassa ulkolaisilla valjailla työvaljastusta ja itse pyysin nähdä myös perinteisen kotimaisen luokkivaljastuksen. Perinneukkona luokkivaljastus ja suomenhevoset on se yhdistelmä, jota eniten arvostan, mutta kyllä nämäkin lempeät jättihevoset ulkolaisine valjaineen arvonsa ansaitsivat. Sitten söimme ruokaa, jota oli varsin riittävästi... Ylipäätään kurssilla ei nälkä riivannut, sillä niin moneen kertaan siellä syötiin ja kahviteltiin, että mielestäni kurssimaksu kattoi vain ruokailut ja kahvittelut ja opetuksen saimme kaupanpäälle!

Pikkuhummat.

Onko mäkivyö riittävän kireällä? On.

Miika Åfelt selittää, kuinka aisankannatusremmillä
voi joko keventää, tai painottaa luokkia.

Pieni ammuystävä. Tämä se kavereineen karkasi kesken kurssin...

Koulutuksemme alkoi omassa "alokasryhmässäni" jättimäisen, kolmen penkkirivin reen ohjastamisella. En eläissäni ole vielä moista rekeä missään nähnyt! Koostaan huolimatta se oli kuitenkin helppo ohjastaa ja reki kääntyi yllättävän pienessä tilassa, se kun liukuu sivuttain, eikä "kiskoilla", kuten juna.

Julmetun kokoinen reki ja ensimmäinen ohjastaminen lähes kahteenkymmeneen vuoteen!

Maalaismaisemassa.

Koivutukkien juontoa "helheisiin" kiinnitetyllä juontosaksella.

Ruotsalainen vempautusrauta tositoimissa. Rangan toinen pää nostetaan
 raudan päälle ja sitten omalla painolla painetaan
puun toinen pää ylös ja vempautetaan se rekeen.
Aatelkaas, tääkin tartti hakea ruattista tää kikka...

Nykykalustoa.

Tässä kärryssä on apumoottoriveto ja hydraulinen kuormaaja, sekä työvalot!

Työkengitys. Hokkeja käytetään jopa kahdeksan per kenkä.

Kengityksen tarkistus.

Varsinaista metsäajoa saimme kukin kokeilla niin halkojen ajossa, kuin koivutukkien juontamisessa. Ajoimme myös rankatavaraa. Tukinjuonnossa käytimme tyypillistä, myös traktorien juontovinsseistä tuttua kolmileukaista juontosaksea, joka oli mallia ketunrauta. Se kiinnitettiin kapineeseen nimeltä "helheet". Suomen armeijan kirjassa "Hevosopas" vuodelta 1962 moiset löysät aisat tunnetaan kokonaisuutena nimellä "käsihevonen". En tiedä, mistä sana helheet ovat peräisin, se lienee pikemminkin jonkin tietyn paikkakunnan murteellinen ilmaisu.

Tässä mystisten "helheiden" demonstraatiota.

Suomalainen luokkivaljastus kera "helheiden".

Ameijan hevosoppaan mukaan tämä helhehevonen onkin käsihevonen.

Koulutuksesta jäin nyt sitten sellainen iili, että kyllä se oma hevonen on tosiaan hankittava. Tämän tueksi ostinkin jo kahdet valjaat, umpilänkivaljaat raskaaseen työkäyttöön ja perinteiset luokkivaljaat kevyempään kärryajeluun. Valjaista lisää kuvien muodossa joskus tulevaisuudessa!

Ja jos joku ihmettelee, että mikä se on se Ikoollih, niin se on Ikaalinen ikaalislaisten kielellä. Ikoollihih on siis yhtä kuin Ikaalisissa... :D