Eläintenhoitajakoulutus suoritettu

Valmistuin viime vuoden loppupuolella eläintenhoitajaksi. Ammattinimikkeeni on nyt
eläintenhoitaja, tai oikeastaan ammattinimikkeeni on maatalouslomittaja. Koulutukseltani olen siis eläintenhoitaja. Koulutus, jonka kävin, on maatalouden perustutkinto, eläintenhoitajan osaamisala. Tämä tarkoittaa sitä, että minulla on valmiudet toimia eläintenhoitajana maatiloilla, eläintarhoissa ja kotieläinpihoilla. Sen lisäksi minulla on riittävä koulutus vaikkapa oman maatilan pyörittämiseen, tämä koulutus kun ylittää ne vaatimukset, joita maataloustukien hakemiseen vaaditaan. Voin työskennellä yrittäjänä tai palkansaajana- kaikki onnistuu.

Ammu rentoutuu kukkamaassa.

Tämän plökin yksi tarkoitus oli kertoa muun ohella eläintenhoitoalan opinnoista, mutta niistä kertominen jäi selkeästi vähäisemmäksi kuin perinnerakentamisesta kertominen. Yksi syy tälle on ollut se, että koulutuksesta ylipäätään on ollut melko vähän mitään kerrottavaa, suurin osa opiskelusta kun on tapahtunut joko kotona alan kirjallisuutta lukien tai sitten työmailla normaalin palkkatyön ohessa. Se onkin ollut parasta oppia- tekemällä oppii ja virheitä tekemällä vielä paremmin, tämähän on yksi Pientilan aforismeista, joista voit lukea lisää napauttamalla tuossa ruudun oikeassa reunassa olevaa linkkiä, jossa lukee "aforismit". Lisäksi toimiessani lomittajana yksityisillä maatiloilla en suinkaan ole voinut "raportoida" heidän eläinsuojissaan olevista eläimistä ja työnkuvastani mitään- olenhan vaitiolovelvollisuuden omaava alan ammattilainen, ja työni yksi osa-alue on luotettavuus.

Aloitin maatalouslomittajan työt täysin tyhjästä, mitään koulutusta tai työkokemusta minulla ei ollut ennen ensimmäistä työpäivääni. Ensimmäinen paikkani oli hevostila. Hevosista minulla on ollut kokemusta nuoruudessani, joten sen "meriitin" turvin pääsin lomittajaksi, ensin hevoslomittajaksi ja myöhemmin lomitin kaikkia 69 km säteellä olevia tiloja, riippumatta niiden eläinlajeista. Ainoastaan sikaloissa en ole ollut, koska niitä ei seudulla juurikaan ole.

Ammu alkutalvella.

Nautaeläimet nauttivat pikkupakkasillakin ulkoilusta
ja samalla niiden sorkkaterveys paranee.

Eläimen tulee osata seistä paikallaan eläintenhoitajan niin päättäessä.
Huomaa löysällä oleva riimunnaru.

Luottamus. Ystävyys. Lehmä on ystävä.

Leppoisan letkeää käppäilyä pitkin kylätietä-
rynnimistä tai jyräämistä ei tapahdu.

Aloitettuani lomittajan työt innostuin muutenkin eläintenhoidosta ammattina. Harrastuksenahan olen eläimiä hoitanut aina- tai oikeastaan kyseessä on elämäntapa. Hakeuduin sitten alan koulutukseen täynnä intoa uuden oppimisesta, mutta koin jonkinasteisen pettymyksen koulutuksen laadun vuoksi. Sitä oli aikuispuolella vähän ja sekin oli ajoittain heikkolaatuista. Otin kuitenkin kaiken oppimani ilolla vastaan ja kävin koulussa myös niinä päivinä kun se ei olisi ollut oppimisen kannalta järin tarpeellista. Opiskelin innolla.

Todistukseen kirjattiinkin lopulta kaikista käymistäni kursseista kiitettävä 3, kun asteikkona oli 1-3 kolmosen ollessa paras. Kaippahan se jotain kertoo innostuksestani alaani kohtaan. Vaikeimmaksi kurssiksi osoittautui maaseutuyrittäjyys, siinä kun pitää omata valmiudet toimia yrittäjänä maatilalla. Joten verotus, maataloustukien haku, ALV- verokannat ja lainsäädäntö piti omaksua hyvin pärjätäkseen tutkinnon osan näytössä. Minä tein näyttötyön vasikkakasvatuksesta. Tuota työtä varten jouduin etsimään tietoa mitä moninaisimmista lähteistä, maatiloilta ja lihataloilta. Pienistä osasista sain sitten koostettua katetuottolaskelman joka yllättäen osoitti, että välitysvasikoiden ternistä teiniin- kasvatus on kannattavaa jopa kokonaan ilman maataloustukia! Miksi sitten niin monella maatilan omistaalla menee niin huonosti?

Eläintenhoitajan urani jatkuu tästä eteenpäinkin, vaikka koulutus päättyikin. Jatkan tälläkin hetkellä kahden eri lomituksen paikallisyksikön alueella lomittajana ja vastuualueenani on 5 eri lähikuntaa. Lisäksi vanha navettani valmistunee ensi talveen mennessä, jolloin sinne muuttaa ensimmäiset eläimet vuosikymmeniin. Lisäksi syksyllä on alkamassa alan jatkokoulutus, johon mitä ilmeisemmin hakeudun opiskelemaan eläintenhoitajan ammattitutkintoa.

Joten pysykäähän linjoilla myös te, jotka seuraatte plökiäni eläintenhoitajan näkökulmasta!

Metsälenkillä ammujen gaa

Tulipahan käytyä Ruskiksen ja Mooseksen kans mettässä. Ruskiksen kanssahan olen kahden kesän ajan kapotellut pitkin kylää ja mettiä. Yleensä sitä ei tarvitse pitää edes riimussa kiinni, vaan se tulee kyllä sinne, minne minäkin. Ainoastaan lähestyttäessä naapurien mehukkaita nurmimaita tai viljapeltoja se on on syytä napata naruun- se kun ei voi vastustaa vihantaa viljaa tai maukasta nurmea!

Ammuset mettässä.

Mooses on vähän toista maata. Se hyvin mielellään juoksentelee mihin sattuu ja pienillä sorkillaan pinkoo jo melkoista kyytiä. Sitä ei käytännössä saa juosten kiinni, en ainakaan minä, vaikka en mielestäni olekaan mikään kompurajalka. Joten mikäli Moosesta pitää vapaana, on syytä varautua useamman hetken kestävään kiinniotto-operaatioon, jonka aikana se päästelee pitkin pitäjää milloin mihinkin suuntaan ja mennessään viskoo takajalkojaan ilmaan. Se aattelee, että kiinniottaminen on jonkin sortin leikkiä ja ajankulua. Ihan kuin se nauraisi hiljaa mielessään, että etpäs saa mua kii!

Tässä muutama kuvajainen teidän lukijoideni iloksi ja piristykseksi näihin kosteankuhjaisiin hetkiin!

Käytiin koko perhe vähän kävelyllä.

Pikku- Mooseksella on hyvä ja lämmin karva. Kyllä sen kelpaa, on se melkoinen karvanaama jo!

Puolukat ovat yllättävänkin hyviä pikkuisen käyneinä... ;)

...joiden päälle maistuukin maitohörpyt!

Emo huolehtii aina pienestään. Ruskiksen oma emo ei huolehtinut siitä- potki vain... Toisilla lehmillä on vain paremmat emonvaistot- aivan samalla tavalla, kuin meillä ihmisilläkin huolehtimisen aste vaihtelee.

Hän on täällä taas!

 Moni varmasti muistaa Ruskiksen- tuon kaikessa poikkeavuudessaan mieleenpainuvan pikkuammun? Jouduin palauttamaan Ruskiksen viime syksynä, tai alkutalvea se ehkä jo oli. Jostain syystä sain sen nyt kuitenkin taas takaisin kesähoitoon! Ja kyllä asia on niin, että on ammu on kuin kotonaan ja minustakin tuntuu oikein mukavalta tällainen uusi käänne! Kerron lisää, kunhan saan jäsenneltyä asiaa jollain tavalla "järkevään" sanalliseen asuun. Palataan siis asiaan! :D

Vanha ystäväni, vaikka ei niin vanha vielä olekaan.

Ja hetihän se on aloitettava taas tämä ratsukoulutus! :D

Työssäopissa lomittajana

Olen tammikuun alkupäivistä lähtien saanut suorittaa koulun työssäoppijaksoa aiheena "eläinten hoitaminen ja hyvinvoinnista huolehtiminen". Mutta eikös minun pitänyt olla maatalouslomittaja? Jep joo, olen sitäkin! Onnistuin juonittelemaan asiani niin, että saan tehdä koulun työssäoppijakson työsuhteessa, saan siis siitä normaalisti palkan! Yleensähän työssäopit ja työharjoittelut ovat palkattomia. Noh, eivät ole nyt. Tunnenkin olevani hieman etuoikeutettu, mutta niinhän se menee, että tasa- arvoisessa yhteiskunnassa toiset nyt vaan ovat vähän enemmän tasa- arvoisia, kuin toiset... ;)

Olen hieman edellä koulun aikataua, sillä varsinaisesti tämä työssäoppijakso olisi vasta keväällä. Minulla on silloin, toivon mukaan, peltokasvien tuottaminen- työssäoppi, joka tarkoittaa suomeksi sanottuna maanviljelyä. Peltohommia, kuten äestyksiä ja kylvöjä. Siksi teen tämän työssäoppijakson jo nyt, vaikka aihetta ei ollakaan koulussa vielä edes pahemmin käsitelty, lieneekö tarkkaan ottaen vielä edes aloitettukaan. Noh, tämä on sitä henkilökohtaistamista, jota meillä aikuispuolella opiskeleville toitotetaan ja jota näköjään kovasti halutessaan ja neuvotellessaan myös pääsee toteuttamaan.

Kerronpa hieman, mitä olen työssäopissa, tai noh, töissä lomittajana, viimeviikkoina tehnyt. Olen ollut tilalla, jolla on eläimiä, paljon eläimiä. Minulla oli kesällä yksi vasikka, tuolla tilalla niitä on noin 120! Lisäksi on kuusi hevosta ja poni. Hevosissa on sekä ratsuja, että ravureita, mutta pääasiassa kuitenkin ravureita.

Nuo vasikat ovat oikein hauskoja ja sympaattisia otuksia, olen aina hyvällä mielellä niiden kanssa työskennellessäni. Enpä voisi kuvitellakaan mitään parenpaa, kuin tämä työ, tämä elämä. Vasikoiden avoin uteliaisiuus, hämmästely ja iloisuus ovat jotain niin aitoa, jota ei ihmisten kanssa voi kokea, kun me ihmiset olemme sellaisia pidättyväisiä. Joitain poikkeuksia lukuun ottamatta...

Hevosetkin ovat hienoja eläimiä ja tuolla tilalla pääsin kosketuksiin ravureiden kanssa, jotka muuten ovat minulle, ratsastajapojalle, jääneet melko vieraiksi. Yleensähän miehet ravaavat kärryissä, mutta minä olenkin hevosen selässä. Siispä piti tietysti kokeilla ratsastaa myös ravurilla, suurella ja voimakkaalla suomenhevosella. Ainoa vaan, että hevosella oli ratsastettu vasta noin 30 kertaa... Mitäpä siinä miettimään, selkään vaan ja onnea! Kylläpä olikin ravuri nopea! Enpä olekaan moista kyytiä ennen kokenut, tuuli vain suhisi korvissa ja lumi piiskasi naamaa. Tätä lisää, eks nii? :D

Aina ei kuitenkaan eläintenhoitajan elämä ole pelkkää iloa. Yhtenä päivänä aamunavetan ja iltanavetan välisenä vapaa- aikana oli kuollut yksi noin nelikuinen vasikka. Se löytyi potköttämästä kyljellään ja maha palloksi turvonneena. Vasikoilla voi olla 50 erilaista tautia, johon se voi kuolla. Tuo oli saanut niistä yhden, mutta todennäköisesti kyseessä oli jonkin sortin puhaltuminen. Näitä pallomahoja löytyi sitten myöhemmin muitakin ja niille juotimme lomittajaparini kanssa rypsiöljyä pullosta. Varauduin vaikeaan pullojuottoepisodiin... Yleensä ne inhoavat sitä, mutta tuo olisi hörppinyt enemmänkin! Öljy pysäyttää märehtijän pötsin mikrobitoiminnan ja samalla mahojen kaasuntuotanto loppuu. Tämä estää suoliston ja mahojen turpoamisen ja eläimen menehtymisen. Toinen vaihtoehto, se viimeinen, olisi lyödä reikä mahan kylkeen ja päästää paineet sillä tavalla pois. Vasikka jäi kuitenkin henkiin, eikä edes tarvinnut puhkomista.

Pääsin myös rokottamaan muutaman sairaan eläimen. Sain myös hyvää oppia eläinten havainnoinnista ja ennen kaikkea sen tärkeydestä. Jos eläintenhoitaja ei ajoissa havaitse muutoksia eläimissä, saattavat ne kuolla hyvinkin nopeasti. Opin myös, että aina ei kannata tehdä, kuten on "aina tehty", vaan kannattaa mieluimmin tehdä sillä tavalla, kuin asia on toimivanpi. Otan esimerkiksi ravuriorin taluttaminen tarhaan. Sain ohjeen, jonka mukaan ori olisi pitänyt viedä kaksin käsin siten, että toinen käsi on riimussa, toinen riimun narussa ja ketju suussa. Noh, kylläpä vaan olikin melkoista menoa ja tempoilua! Ei ollut hyvä, oli paha. Ei näin. Jotain muuta pitää kokeilla. Kokeilin viedä sitten siten, että en roikkunut pollen naamassa, eli riimussa ja lopputulos oli suorastaan loistava. Eli luovuus kunniaan.

Lisäksi sain kokeilla minulle uutta konetta "säähveriä", joka olikin kaikessa kiikkeryydessään varsin mielenkiintoinen tuttavuus...

En ottanut tilalla valokuvia, joten toimikoon Ruskis mannekiinina, jälleen kerran!

Karva- ammun päältä ei lumikaan sula.
Miksi minulle tulee tästä otuksesta ihan karhu  mieleen?

Ken ammulla ratsastaa...

Vahvasti maaseutu- ja eläinpainotteinen blogini saa jälleen kerran uuden eläinaiheisen kirjoituksen! Niiden iloksi, joita blogissani kiinnostaa tämä eläinpuoli. Ehkä tässä on ihmeteltävää myös teille, jotka luette blogiani muista syistä. Ratsastin nimittäin Ruskis- Ammulla!

Ei tämä suinkaan ensimmäinen kerta ollut, mutta kun tuo kuvan ottaminen on hitusen haastavaa silloin, kun itse touhuaa eläinten kanssa, niin... Eipä noita aiempia ratsastuskertoja ja varsinkaan opetusajoa ym. ole päässyt kamerani kortille aiemmin.

Koko ajatus nautaeläimellä ratsastamisesta tuli ehkä siitä, että joissain kaukaisissa maissa nautoja käytetään hieman samaan tyyliin, kuin täällä poroja. Eli kevyeen työhön kantamusten kanssa ja vetohommissa. En tiedä, ratsastetaanko naudoilla missään. Mutta kotimaassammekin jotkut pikkutytöt näyttävät harjoittavan nautaeläinratsastusta ja toisaalta myös vasikka- agilityä. Mitä pikkutytöt edellä, sitä minä perässä... Joten kansainvälisen- ja sukupuolten välisen tasa- arvon nimissä olen itsekin tuohon hieman erilaisenpaan urheilulajiin hurahtanut!

Aloitin Ammun opetttamisen ratsuksi jo silloin, kun ei ollut vielä läheskään mahdollista nousta sen selkään. Se kun oli vielä niin pieni ja heikko tuolloin. Opetin sitä siis maastakäsin. Kiinnitin riimunnarun ohjaksiksi riimun kummalekin puolelle. Riimunnaru on melko pitkä, joten se ylti hyvin ammun taakse. "Ohjastin" sitten Ammua sen takaa antaen samalla ääni- ja ohjasapuja. Samoja, joita hevosellekin annetaan ja joita käyttäisin myös ratsastaessani. Imitoin myös pohjeapuja painamalla toisella kädelläni, muka pohkeella, kylkeä tarpeen mukaan. Kyllä oli pieni vasikka ihmeissään, että mitä kummaa tuo Ukko nyt sitten oikein puuhaa? Onko se ihan järjiltään? No, ainahan se on...

Seuraava askel kohti päämäärää olikin olla painona selässä. Menin poikittain roikkumaan "raatoasennossa" Ruskiksen selkään. Tuossa asennossahan voi turvallisesti luiskahtaa pois kyydistä, mikäli eläin saa hepulin ja päättää tehdä jotain yllättävää. Kerta toisensa jälkeen jatkoin tätä harjoitusta huolimatta ajoittaisesta  jatkuvasta pukittelusta...

Lopulta sitten laitoin taas riimunarun molemmin puolin kiinni ja ei muuta kuin selkään! Ensi- ihmetys Ammulla aiheutti sen, että se hämmästyneenä seisoi paikoillaan ja ihmetteli, mitä kummaa NYT  tapahtuu. Kun mitään kummallisenpaa ei tapahtunutkaan, se ei edes huomannut pukitella, vaan lähdimme lompsimaan eteenpäin, tai no... Totuuden sanoakseni lähdimme milloin mihinkin päin ja toisinaan emme lähteneet mihinkään. Ja sitten välillä menimmekin aika kyytiä pitkin rantahakaa, josta onneksi sattui valokuvakin onnistumaan.

Tilannekuva...

Ammussa olisi selkeästikin potentiaalia moneenkin tällaiseen hieman erikoisenpaan harrasteeseen, mutta sen kohtalo lienee tuottaa maitoa parressa. Jos aikaa ja mahdollisuuksia olisi, voisi sille opettaa monenlaisia asioita. Mutta tämä asia ei ole minun päätöksieni vallassa. Ainakin se sai elää todella poikkeavan nuoruuden!

Kyllä naudallakin pääsee lujaa!

Askellajiratsastusta?

Me poseeraamme.

Tämäkin kuva liittyy aiheeseen: löydätkö yhtäkään asiaa, jota ei saa rahalla?
Katso: antimaterialistinen varustebloggaus.

Ammulle kuuluu palkinto!

Ilo on yhteistä  :D

Mitä tästäkin ny eeuu- tarkastakki sanos?

Niin kus kaikki lukijakki jo varmaa hyvi tiätää, niim mullaha o ollu tään suve yks piäni vasikka kesähoiros. No, ny se ei oo enää mikää iha piäni, täyttää meinaa täsä kuussa yhreksä kuukautta. O siis meinaa "teinivasikka", niin kus nykyää sanotaa.

No, määhä touhuun sen kans kaike näköstä. Väliin mennää pitki kylätiätä ja mää viän sitä riimussa. Toisinaa poiketaa mettää. Ammu o kova syämää siäniä! Ei sitte mitää taikasiäniä, vaikka melkes kaikki siänet näyttäski kelpaava.

Yks päivä mulle sitte iski oikee älyvväläys. Mää aatteli, että mää tua se otukse sisälle! Joo-o, iha pirttii asti, nii kum muukki kaverit. Ei sillai saa yhtä syrjiä, että jättää se aina ulos! No, ei muuta ku ammulle riimu päähä ja hakee sitä vasikkahaasta. Ovella se vähä ihmetteli, että kuikas tonne rapulle oikee astutaa, mutta mää näyti esimerkkiä ja se tuli perässä. Kaikki paikat se nuuski, kum mikäki koira. Tosi utelias kaveri!

Kyä tarttee kaikki paikat kattella lävitte.

Kainalossa o kuiteski kaike turvallisi olla.

Tää ov vissii joku rakennekuva, vai kui hä?

Poistuminenki meni nätisti!

Ammu oli kun kotonansa. Ja oli iha sisäsiisti! Pupustakin se ihmetteli, että jaa, täälläkös toi jänö asuukin, ku ei oo näkyny!

Ammuaiheisia postauksia on luvassa viä jatkossaki, vaikka mää jourunki kohta palauttaa Ruskis- ammun takasi omistajallensa. Mikä harmi. Toi palauttaminen, nääs.

Kaverit ulkoilemassa

Kuten olenkin jo ehtinyt kertoa, pidän Ruskis- ammua "vapaana" siten, että sillä on vanha hevosen riimu päässä ja riimu on pitkässä narussa jonkin kapineen, tai puun ympärillä. Toisin sanoen, Ammunen on lie'ssa (perusmuoto: lieka). Tämä on varsin näppärä tapa syöttää erilaisia otuksia, kun voin siirtää eläimen uuden nurmen ääreen, kun edellinen paikka on syöty tyhjäksi. Toisinaan lieka on kiinni rautakangessa ja sillä konstin voin suojella vähän arvokainpia istuksiani, kun laitan kangen juuri narun etäisyyden päähän suojeltavasta kasvista- vaikka porkkanamaasta. Luonnollsesti lie'assa oleva otus vaatii jatkuvaa valvontaa solmiutumisvaaran vuoksi. Joskin tuo Ammunen tuntuu olevan sen verran viksu, että kun se huomaa narun kiristyvän, se peruuttaa askeleen. Solmujakaan se ei tee, kumma kyllä. Ainoastaan jonkin mitättömän kannon, tai pajupuskan ympärille se on ajoittain onnistunut narunsa kieputtelemaan. Mutta silloinkaan se ei riuhdo, vaan odottolee kaikessa rauhassa paikoillaan. Outo otus, etten sanoisi.

Ulkoilutan myös kaniani. Minulla on sille valjaat ja hiljakkoin ostin myös kelanarun aiemman, liian lyhyen pikkunarun tilalle. Pupusen opettaminen lähes villikanista valjaissa viihtyväksi kesykaniksi oli ehkä isokin operaatio, mutta näin jälkeenpäin se ei oikein miltään "työltä" tuntunut. Olenhan eläinten kanssa touhunnut koko ikäni. Aiemmin olen jo kirjoittanut, kuinka kesytin kania jo hevostallilla, vaikka se ei siis minun tuolloin vielä ollutkaan. Kaikki tuo aika kanin kanssa on nyt tuottanut hedelmää ja voin sanoa, että kanista on tullut jo melko kesy. Kanin aiemmista vaiheista voitte lukea lisää täältä.

Tässä jokin aika sitten päätin viedä kanin vähän jaloittelemaan. Tapansa mukaan kani juoksi "päättömänä" suoraan vasikkahaan luo, jossa Ammunen olikin jo lie'assa syömässä odelmaa. Otin kuvasarjan, joka kertoo tästä kahden naruissa ulkoilevien kavereiden kohtaamisesta. On hämmästyttävää, kuinka erikokoiset- ja rotuiset eläimet voivat olla noin hyviä ystäviä. Ruskis nuoli Rumpalin ja kani oli jopa mielissään. Kumma kyllä, kun ajattelee, kuinka siisteyden perään kanit ovat. Toisaalta, siistiksi se toden totta tuli... Katsokaa ja ihmetelkää!

Kohtaaminen kesällä kerran.

Nuuhkintaa ja tutkimista.

"Jos minä tästäkin vähän..."

"Joo, eiköhän tämä ollut tälläkertaa tässä"

Puhtaaksi nuoltu jääräpäinen kanikka. Sanoo ihan selvästi: "Ei. En liiku. En!"