Heinätöitä ja rehuhommia

Meillähän on ammuja. Nehän syö heinää. Joten, teimme heinää!

Pientilalla on melko vähän omaa peltoa. Se riittää osittain yhden kuivaheinäsadon tuottamiseen, jonka jälkeen pellot jäävät laitumeksi. Säilörehua ei korjata lainkaan näiltä pelloilta. tähän asti olen ostanut paaleissa rehua jostain muualta, raahannut sitä Nivan perässä jopa 60 kilometrin päästä. No, sehän ei ehkö ole järin viksua...

Tänä vuonna asia kääntyi. Tein elokuulla säilöheinää noin 4 hehtaarin alalta ja paaleja tuli 38 kappaletta. Se on paljon, sillä laskennallinen tarve on noin 16 paalia. Tiijä sitte, mitä tuolla lopulla tekee? Pitänneekö ostaa lisää lehmiä? :D

Heinääkin teimme Punasaapaisen Naisen kanssa muutamallakin tavalla. Irtoheinää kuitenkin, koska meillä ei ole paalaajaa. Heinäkuulla oli tasan 4 heinäpoutapäivää ja jokaisen tarvitsimme saadaksemme kuivaa heinää. Niitin sormipalkkikoneella kotopellot, jonka jälkeen karhotin ja pöyhin niitä ketjuharavalla monta kertaa, jotta ne kuivuisivat. Korkea karhohan kuivattaa heinän parhaiten, ei niinkään maassa makuuttaminen. Kuivuttuaan ne kuljetettiin perivenäläiseen tapaan Lada Niva- maastoautolla, jonka perään oli laitettu vanha traktorin jousittamaton puulaitakärry. Siihen mätkimme heinät suoraan karholta heinähangoilla, sitten ajoimme ne Nivalla ladolle, taas heinähangolla latoon ja suolaa päälle. Poutia tänä suvena oli heikosti, kun saimme viimeisen kuorman latoon, alkoi jo sataa.

Niittoa sormipalkkiniittokoneella ja Ford nelitonnisella.

Karhotusta ketjuharavalla.

Isäntä itte ja Nivan heinäkuorma.

Siinä menevät, latoon.

Täyttä alkas olee, vaikka eipä oo enempiä heiniä pellolakaa.

Teimme myös viikatteella kaadettua heinää elokuun alun poutajaksolla. Ne heinät eivät mitään konetta nähneet, koska ne haravoitiin käsin heinäharavalla, kuivatettiin seipäällä ja kärrättiin latoon kottareilla- kokonainen seiväs kerrallaan.

Mettämoision heinäseipäät. Muistattehan raivaamani Mettämoision?
Sen, joka esiintyy vaikkapa Korvenraivaaja- plökkäyksessä.

Säilöheinää tein tosiaan paljon. Ostin kesällä uuden niittokoneenkin, tietämättömänä siitä, että sellaista tarvitsen jo tänä kesänä- ehkö jokin etiänen, kenties? Tällä kertaa hankin lieriöniittokoneen. Tympiinnyin totaalisesti sormipalkkikoneen konstailuihin- se kun tukkeutuu hyvässä viljelynurmessa eikä työ suju. Lieriökone ei tukkeudu!

Zetor 7045 ja Argow- lieriöniittokone tositoimissa.

Apila-heinä seosnurmea. Karhotettuna. Paljon. Tämön hyvää ammuille!

Rakkorilla sitten pitkät illat vielä töiden jälkeenkin niittelin peltoja ja haravoin ja karhotin niitä. Melko raskasta hommaa, kun ensin käy kahdesti töissä jonkun muun navetalla ja päivätauon ja illan aikana koittaa sitten tehdä vielä omat heinät siinä ohessa. No, niinhän sitä sanottiin jo torppariaikaan, että "kuu on torpparin aurinko". Todellakin, yhdyn tähän sanontaan , olen samaa mieltä. Palkkatyö haittaa harrastuksia...

Paalaajaksi jouduin ottamaan urakoitsijan, paalaajaa kun ei itsellä ole, eikä kai tulekaan. Urakoitsija sitten tuli illalla kymmenen aikaan niitä paalaamaan, koska -kappas kummaa- seuraavalle päivälle oli luvattu sadetta. Urakoitsija saikin kaikki heinät paalattua ennen sadetta, huh, onneksi.

Tässä mukana neljä Punasaapaisen Naisen juontamaa, ohjaamaa ja kuvaamaa dokumenttia heinänteosta kesältä 2017. Antoisaa elokuvailtaa!

Maanviljelystä ja työssäoppia

Koulunkäynti jatkuu ja etenee suunnitellusti. Työssäoppijaksoja on ollut parhaimmillaan, tai pahimmillaan, kuinka vain kahtakin samanaikaisesti. Sen ohella olen käynyt koulua ja palkkatöissäkin. Keväällä, kun minulla oli paljon, hyvin paljon lomitustöitä, tein pitkää päivää. Heräilin aamulla noin kello 04.00 ja painelin yli 60 kilometrin päähän lomittamaan. Lomitustyössähän on kaksiosainen päivä, joten päivätauon aikana ehdin vielä työssäoppitilalle tekemään kevättöitä. Tuon jälkeen menin vielä tekemään lomittajan iltatyöt ja olinkin sitten kotona "jo" siinä ilta yhdeksän maissa. Että silleen...

Työssäoppi keskittyi kevään ja syksyn aikana tällä kertaa eläintenhoidon sijaan peltokasvien tuottamiseen, eli suomeksi sanottuna maanviljelyyn. Työssäoppitilalla pääsin tekemään erilaisia traktoritöitä mutta erityisesti tein kevätmuokkauksia ja kylvöjä, osan näistä aivan omatoimisesti. Korostan tätä siksi, että minulla ei ole aiempaa kokemusta nykyaikaisista peltoviljelylaitteista. Vanhat masiinat ovat minulle tutumpia ja muutenkin lähempänä sydäntä. Vähän kuten maksa... Heh...

Kesä ei kuulunut työssäoppiin, mutta nyt syksyllä olin jonkin aikaa tekemässä puinteja ja tutustuin viljankuivurin toimintaan.

Osan koulun näyttötutkintoa varten suorittamastani materiaalista sain suoritettua myös kotonani, sillä tein täällä tuon aiemmin kertomani pellonraivaustyön loppuun ja nyt silläkin mettämoisiolla lainehtii jo nurmi. Onni on oma maatila! :D Saan tehdä omia töitäni ja samalla saan suoritettua koulua varten erilaisia oppitöitä.

Kotosalla minulla ei ole kylvökonetta, joten nurmensiemenen kylvän aina vakasta. Noh, vakkana minulla toimii vanha navettavati, mutta yhtäkaikki, hyvin se vanhallakin tavalla onnistuu. Olkoon tämä esimerkki siitä, että kaikkia töitä ei pientilalla tarvitse, ei edes kannata koneellistaa. Tästä julkaisen videomateriaalia, joka tuossa alla.

Kaikista työssäoppitöistä en voi julkaista kuvia, tai videoita, vaikka niitä minulla paljon onkin, sillä ne on kuvattu ihmisten kotomarkeilla ja yksityisissä koneissa. Mutta omista koneistani ja maisemistani saan julkaista niin paljon, kuin sielu sietää, joten laitan muutaman viljelysaiheisen kuvan tähän mukaan ihmeteltäväksi. Ostin "uuden" traktorinkin nyt, kun paltoala kasvoi tuon mettämoision mukana...Haha! :D

Zetor- uusin hankintani perässään itse kunnostettu Potila 250 s-piikkiäes.

Jo aiemminkin plökissä esiintynyt Ford Major 4000- pientilan vakiokalustoa.
Takuuvarmaa toimintaa jo yli viidenkymmenen vuoden ajan!

Olin puimassa Altialle Koskenkorvan raaka-ainetta.
Nytpähän tiedätte, ketä saatte syyttää siitä,
että Suomen kansa juo itsensä hengiltä!

Lisää aiemmista peltohommista ja työssäopeista voitte lukea ainakin täältä, tuolta,  sieltä, ja tosta.  Aimmista työssäopeista muuten sain parhaimmat mahdolliset arvossanat! :D

Uusi lukijakin on näköjään saapunut, tervetuloa vain Jyrki mukaan remmiin!

Heinäpoutia

Pientilalla tehdään heinäkin perinteiseen tyyliin niittämällä pihakedot ja ojanpientareet. Näillä ns. "joutomailla" kasvaa suuri joukko luonnon omia yrttejä, joiden tärket kivennäisaineet ja vitamiinit ovat hyväksi eläinten terveydelle. Joku on väittänyt, tai tehnyt peräti tutkimuksen, että luonnonniittyjen heinä on terveellisempää, kuin yksipuolinen peltoheinä. Olen itse samoilla linjoilla, en ollenkaan epäile, etteikö asia näin olisi.

Perinteiseen karjatalouteen kuului oleellisena osana niittytalous. Vanhojen talojen lohkomiskartoissa on erittäin tarkasti määritelty niittyalueet ja vähäiset pellot. Vähäiset siksi, että karjanhoito perustui yksinomaan niittytalouteen, eli niityiltä kerättyyn heinään. Pellot oli varattu viljantuotantoon, tarkemmin sanoen syysrukiin viljelyyn, johon Suomen kansa on nojautunut menneinä vuosisatoina. Ruis on ollut ravintotaloutemme tärkein osa ja sen viljely on vaatinut ravinteita, joita saatiin karjan lannasta. Lanta taas sai ravinteensa niityiltä kerätystä heinästä. Lopputuloksena tälle negatiiviselle ravinnekulkeumalle oli se, että niittyjen lajisto ei suinkaan yksipuolistunut, vaan monipuolistui. Parasta, mitä ihmiskunta on saanut luonnolle aikaan, on ollut vanhakantaisen karjanhoidon toteuttaminen niittytalouden avulla.

Niityt, metsälaitumet ja kedot, sekä muut perinnebiotooppeina tunnetut elinympäristöt taantuvat ja niiden lajisto köyhtyy, mikäli niiden hoito laiminlyödään. Useimmat, varsinkin näiden pientilojen ja mäkitupien, niityt ovat jo metsittyneet, pusikoituneet ja rehevöityneet. Niiden palauttaminen menneiden aikojensa avoimuuteen ja kukkaloistoon on vaikeaa, työlästä ja hikistä. Mutta lopputolos palkitsee tässäkin asiassa tekijänsä: kukkaniityt ovat erittäin kauniita ja sopivat oikeinkin hyvin vanhojen rakennusten muodostamaan soinnukkaaseen mosaikkiin.

Oman Pientilani joka ainoa neliömetri on aikoinaan ollut karjan laitumena. Myös metsä on ollut laidunnettua hakamaata. Vanhassa valokuvassa, joka siis otsakekuvanakin, näkyy nuo tilaa ympäröivät riukuaidat. Ikävä kyllä, metsälaitumesta ei ole enää olemassa kuin rippeet jäljellä, mutta niittyjä täällä on paljon. Olen ne ottanut hoitoon heti ostettuani tilan vuonna 2008. Nyt hoito tuottaa jo tuloksia. Voin kesemmällä ottaa joitain niittyaiheisia kuvia parhaaseen kukinta-aikaan ja tehdä aiheesta kuvakollaasin.

Riukuaidat ympäröivät Pientilaa- kaikki maa on hyödynnetty karjan laitumena.

Heinää tehdään, mutta kuten kaikki huomaavat, ei pellolta, vaan ojasta.

Parhailta niittyalueilta teen heinää talven varalle, heikompituottoiset alueen joko laidunnan Ammulla, tai sitten niitän vain lajistonhoidon kannalta ja haravoin niittojätteen kompostiin multaa tuottamaan. Parhaat niittyni tuottavat heinää lähes viljeltyjen heinäpeltojen veroisesti, mutta lajistoltaan monipuolisemmin. En oikeastaan tajua, mistä nurmikasvit saavat ravinteensa, sillä en lannoita pihaniittyjäni mitenkään, en tietenkään! Mutta hienosti lainehtivat puntarpäät ja nurmitähkiöt, eli timoteit. Hälläväliä, millä ne kasvavat, kunhan kasvavat! :D

Heinää tehdään, mutta kuten kaikki huomaavat, ei pellolta, vaan pihaniityltä.

 Vaalikaamme perinteisen niittytalouden aikaansaannoksia- ne ovat parasta, mitä ihmiskunta on luonnolle tehnyt!

Maalaiselämää. Kuka kehtaa väittää, että eläisin 2000- luvulla?

Tervetuloa mukaan joukkoon kummaan, Morgaise!

Kytösavujen aikaan

Kuten kaikki jo tietävätkin, on tämä Pientilani joskus muinoin ollut pieni karjatila, jolla on ollut hieman peltoja tässä tilakeskuksen ympärillä. Sittemmin viljelyn ja karjanpidon loppuessa myös pellot ovat päässeet metsittymään hoidon ja huolenpidon puutteessa. Varsinaisesti näitä peltoja ei milloinkaan ole metsitetty tarkoituksellisesti, mutta aika järeää puutavaraa ne jo kasvavat.

Vaan eivätpä kasva kaikin paikoin enää...

Sillä nyt on muuttunut ääni kellossa ja isäntä talossa.

Palava maa

Aloitin jo talvella tammi- helmikuulla pellonraivaamisen. Tarkoituksenani on -jälleen kerran- palauttaa osa Pientilaani sen alkuperäiseen asuun. Tähän suunnitelmaan kuuluu myös peltojen uudelleen raivaaminen. Toki siinä on myös se syy, että tulen tarvitsemaan peltoa eläimilleni, joista en nyt tosin vielä edes tiedä, että mitä lajia eläimet ovat ja koska ne tulevat, mutta sen tiedän, että peltoa ne tarvitsevat niin laitumeksi, kuin heinämaiksikin.

Nyt työnalla oleva pelto on tässä vuonna 1934 tai -35 otetussa kuvassa punaisella näkyvä alue.

Kuvia lähtötilanteesta.

Kyllä, tässä on todellakin ollut joskus avoin pelto!

Syyllinen.

Ennakkoraivattu.

Tästä saa hyvää perspektiiviä siitä, minkä kokoisia nuo puut parhaimmillaan olivat. Kuvassa on tavallinen AA- paristo.
Hyvä maa lihottaa puun tuollaiseksi jo reilussa kolmessakymmenessä vuodessa.

Avaraa...

Polttopuuta ja joutavaa risua tältäkin työmaalta kertyi.
Ihan kuin olisin muutenkaan polttopuiden tarpeessa...

Pölkyt halottuina.

Tätäkin sorttia kertyi mottitolkulla.

Maisema kallion päältä. Tämän kallion päällä on se peltoraivio, josta kerroin jo joulukuussa tässä kirjoituksessa.

Ensimmäisenä kaatui aluskasvusto. Nurin menivät kaikki joulukuusiaihionikin, mutta ehkä niitä löytää aina jostain muualtakin... Raivuusaha pärisi ja alue tuli ennakkoraivattua. Tuttua hommaa aiemmasta työelämästäni, olinhan joskus metsätyömies.

Sitten soittelin puhelinyhtiöön ja kerroin, että heidän linjansa kulkevat melkoisessa vaaravyöhykkeessä. Pyysin kaatoapua vastuukysymysten vuoksi ja onneksi se on ainakin täälläpäin ilmaista, kunhan kaataa puut itse. Puhelinmiehet sitten virittelivät taljat ja kaadonsuuntaajat, joten minun vaivani puiden kaadon suhteen oli melko vähäinen...

Kun saimme puut kaadettua puhelinyhtiön tyyliin (melko rauhallisella työtahdilla...) jäi minulle vielä vaivakseni karsia ja pölkyttää puut. Tein niistä muutamaa rakennuspuuta lukuun ottamatta metristä pölkkyä, sillä terkoitukseni oli halkoa ne haloiksi. Ja niin teinkin. Halot kun säilyvät asianmukaisesti peitettynä vaikka vuosia ja sattuneesta syystä en ole isommin polttopuun tarpeessa.

Tallaisen raivuuhomman ehdottomasti mukavin vaihe on aina kulotus!! Voisi tuota ehkä kutsua myös kydötykseksi, kun maan pintaakin on yleensä tarkoitus hieman polttaa. Samalla tulee päästyä "helposti" eroon myös risuista ja muista oksista. Ja palautuuhan niiden ravinteet samalla myös pellon ravinnepotentiaaliin.

Kytosavut nousevat jälleen- kunttakerros palaa!

Maisema peittyy savuun.

Kuivaa oli, mutta kuivempaakin olisi saanut olla.

Tästä työt jatkuvat halkojen poisajolla ja sen jälkeen jossain vaiheessa kesää saanen tänne kaivinkoneen, jolla on tarkoitus tuo alue ojittaa ja kaivaa kannot pois. Ne kannotkin pitäisi jossain vaiheessa vielä polttaa... Saas nähdä, kuinka kauan niiden kuivuminen vie!

Korvenraivaajasukupolvi: mennyttä aikaa, vaiko täällä taas?

Otsikon kysymyksenasettelu on molemmilta osiltaan täyttä totta. Peltoja raivattiin aikoinaan paljon niinä historian vaiheina, jolloin perustettiin uusia pientiloja. Peltoja raivattiin paljon silloin, kun torpat ja mäkituvat itsenäistyivät erityisesti 1920- luvulla "torpparivapautuslakien" voimalla. Omaksi muuttunut maa sai ihmiset panostamaan tilanpitoon, kun jatkuva pelko häädetyksi tulemisesta kaikkosi. Osin torppareita oli vielä 30- luvulla, mutta silloin niitä oli enää lähinnä valtiolla ja pääasiassa kruununtorppareina, heitä kun koskivat eri lait, kuin muita torppareita.

Peltoja raivattiin paljon myös jälleenrakennuskaudella, jolloin mitä synkimmätkin peräkorvet ja suot raivattiin asutuspolitiikan turvin viljelysmaaksi. Syntyi kokonaan uusia kyliä paikkoihin, joilla aiemmin asui lähinnä metsän eläimiä... Nuo korpiseuduille raivatut asutustilat täyttivät silloisen tarpeen, joka niille oli asetettu: kiinnittää suuri siirtolais- ja rintamamiesjoukko maahan, omaan maahan, jonka eteen voi tehdä työtä ja jonka menestyminen on vain omista voimavaroista kiinni. "Sitoa turpeeseen" oli termi, jota käytettiin jo Tsaarin Venäjällä. Tällä tavalla ehkäistiin "merkityksetön" elämä, jolle nyt on keksitty virallisia termejä, kuten syrjäytyminen. Mielestäni tuo päämäärä asutuspolitiikalla saavutettiinkin ja ihmiset saatiin työskentelemään oman ja perheensä hyvinvoinnin takaamiseksi.

Nykyihminen katsoo autioituvia taloja ja kokonaisia tyhjilleen jääneitä kyliä tyystin toisesta lähtökohdasta, työpaikkojen ja palvelujen läheisyys suurinpana johdattajanaan. Näillä korvenraivaajilla päätoiminen työpaikka oli oma tila ja lisäksi satunnaiset metsätyöt, jotka nekin saattoivat olla viereisessä valtionmetsässä. Autioituvissa taloissa on joskus vietetty elämää, joka oli parasta mahdollista elämää juuri heille ja sinä aikana, jotka siinä talossa asuivat. Lopulta kuitenkin nykyaikainen elämä toisenlaisine tarpeineen ja vaatimuksineen teki tehtävänsä ja pellot jäivät hunningolle, paketoitiin, tai metsitettiin ja väki muutti kasvukeskuksiin tai jopa ulkomaille. Tilat ja talot jäivät niille sijoilleen rapistumaan menneiden aikojen työn ja sisun muistomerkeiksi. Ajan unho leijaili kätköistään harmaantuneiden latojen ja kaatuneiden aitojen ylle.

Nyt on aika toinen.

Pellonraivausta Pirkanmaan pohjoisilla metsäseuduilla joulukuussa 2014

Vanha pientilani on entinen karjatila, jolla kaikki viljelyyn kelpaava maa on raivattu aikoinaan pelloksi. Kaikki se maa, jota ei voinut viljellä, oli kuitenkin myös aidattu ja karja laidunsi jopa metsää. Tuo oli menneinä vuosikymmeninä aivan yleistä ja silloiset maatiasrodut myös löysivät metsistä syötävää, toisin kuin nykyiset teholypsäjät. Tuo minunkin kesähoidossa ollut ammunikin söi suurella innolla sieniä ja varpuja, jopa kuusen havuja. Tilani pellot ovat suurelta osin jääneet pois viljelystä samoihin aikoihin, kun pellonpaketointi oli valtiovallan taholta jopa suositeltavaa ja sitä tuettiin rahallisesti. Osin pelloillani kasvaakin jo vaneritukin kokoista koivua...

Plökissäni aiemminkin vilahtanut Mettämoisio- niminen paikka on pieni pelto kallion päällä, lähellä naapurin satavuotista tukkikuusikkoa. Maalajiltaan se on hikevää hiesumaata. Tuo moisio on ollut jouten pitkään ja siinä kasvaneet puut olivat saaneet alkunsa 80- luvun lopulla.

Tästä lähdettiin. Mettämoisio on antautunut luonnolle ja kutistunut vaivaiseksi
 ruohoa kasvavaksi poluksi- takana ovat hoidon ja ylläpidon vuodet,
jolloin näilläkin saroilla oli pientiloille suuri taloudellinen merkitys.

Totesin tässä päivänä muutamana, että koska aion jatkossakin pitää eläimiä, omiakin sellaisia, tarvitsen luonnollisesti peltoa ja heinämaita, sekä laidunta. Tarvitsen käytännössä kaiken sen viljelykelpoisen maan takaisin peltomaaksi, joka täällä aikoinaankin on ollut viljelyssä. Siispä hain moottorisahani, teroitin sen ja katso: ryhdyin jälleen pellonraivaajaksi!

"Vainovalkeat" palavat taas- jokilaakso peittyy savuun.
Horisontti paljastaa, että nyt ei olla kaikkein alavimmalla paikalla...

Pellonraivuu on hidasta, raskasta, työlästä, kuraista, nokista... Mutta ah, niin kovin palkitsevaa! Kaadoin ensiksi kaikki puut, jotka kasvoivat pellolla, tai sen ojissa. Näistä puista sain osin hyvää aidaspuuta riukuaitoihin ja tolppia lauta- aitoihin. Lisäksi tuli polttopuuta ja jopa pari ihan rakennuspuutakin johonkin tulevaan rakennuskohteeseen- en tiedä vielä mihin. Risua ja latvuksia tuli myöskin paljon ja nämä oli järkevin hävittää saman tien polttamalla, vaikka märkiä olivatkin. Koko jokilaaksomme oli- jälleen kerran- peittyneenä savuun, joka verhoili maiseman merkilliseen kaapuunsa.

Talkooväkkee

Tuon jälkeen käynnistin uskollisen palvelijani, Ford- 4000 traktorin. Laitoin kantokoukun perään, aivan kuin silloin jälleenrakennusajallakin, ja nypin puiden juuret ja kannot yksitellen ylös. Sitten nuo juurakot luonnollisesti piti raahata, vetää, pyöritellä ja ängetä pellonreunoille kuivumaan ja odottelemaan keväällä toistuvaa poltto- operaatiota. Polttaen saan niiden sisältämät lannoiteet ja kivennäiset talteen typpeä lukuun ottamatta, joka tuhoutuu polttaessa. Tuhkat levitän pellolle. Biolannoitetta parhaimmillaan!

Sitten hain vanhan yksisiipiseksi muutetun välttini ja kynnin tuon jumalattoman juurakkoisen ja kunttaisen maan. Työ vastasi käytännössä uudiskyntöä, vaikka olinkin juurakot jo nyppinyt pois. Maa kuitenkin sisältää aina paljon pientä juurta, jotka nyt nousivat osin ylös ja näkyviin odottamaan jälleen kerran toistuvaa juurien keräämistä käsipelissä.

Puutahan tällaiselta työmaalta kertyy. Etuoikealla polttotopuuta,
keskellä aidantolppia ja taaenpana riukuaidan aidaksia.

Siistinpää jo. Taustalla vasemmalta lukien liiteri, vanha sauna ja päärakennus.

Kynnin maan. Oli suhteellisen haastavaa, nimittäin välillä vältti
repi neliön palan juurikunttaa mukanaan ja
 toisinaan traktori vain jauhoi paikallaan...

Nyt on niin märkää- niin niin niin märkää, niin.

Kevääksikin jäi vielä juuria nypittäväksi.
Tästä saa hyvän kuvan maan juurakkoisuudesta.

Korvenraivaajan kotona on juurakkokasoja siellä sun täällä.

Pari rakennuspuutakin löytyi- tietäisipä vain,
mihin nämäkin vielä päätyvät!

Nyt maa on käännetty ja se odottelee routaantumista. Keväällä juurien polton jälkeen tuon maahan patteripaskaa kera turpeen, jos sitä silloin on saatavilla. Sen jälkeen äestän maan ja kylvän sen heinälle. Heinää meillä tarvitaan, sitä syövät monet eläimet, joista kaikkia en ole itsekään vielä edes nähnyt. Aikanaan selviää, kuka ne heinät syö, mutta olen varma, että joku tulevista eläinystävistäni ne antaumuksella popsii!

Ei ihmekään, jos pelto on vähän märkä, kun kaivo on heti pellon vieressä!
Tuskin kärsivät kasvit kuivuutta tällä pellolla, kun pohjaveden pinta
on -30 cm. maanpinnasta. On muuten lähes korkein kohta
tiluksiani tämä kaivon paikka.

Pientilan syyselämää

Metsään on tullut jo syys... Niin myös pientilalle. Tuuli hiljaa humisee, pöllöt puista putoilee. Ei kun... Siis lehdet puista putoilee! Sadonkorjuuaika on tältä vuodelta jo päättynyt. Samoin peltotyöt on nyt tehty- viimeisen ryytimaan ja rantasaran sain kynnettyä pari päivää sitten. Vältinkin jo pesin, enää täytyy vielä rasvata ja öljytä se. Perunat, porkkanat, heinät ja muut maan antimet ovat jo säilössä kukin omilla paikoillaan. Juurikkaista tuli yleisesti ottaen hyvä sato. Porkkanoista parhaiten kasvoi keltainen porkkana. Perunaa sain noin 15 leipomonlaatikollista. Olympia- perunalajike ei kasvanut tänäkään vuonna. En ole saanut siitä milloinkaan hyvää satoa, en edes siedettävää. Ovat myös rumia ja rupisia- samaan aikaan van gogh kasvoi hyvin ja kooltaan suureksi. En enää laita olympiaa maahan- siemenetkin taidan syöttää Ammulle!

Ainoa luonnontuote, jonka "satokausi" on vasta alkamassa, on kuha. Ja järvikala ylipäätään. Laitoin verkot erään kaverini kanssa järvelle. Meillä on jo vuosia ollut tapana kalastaa verkoilla keväin syksyin, eli silloin, kun kala liikkuu, mutta ei pilaannu verkkoihin. Tavallisin saalis on kuha, jota tulee useita joka käyntikerta. Lisäksi tulee taimenta, lohta ja madetta. Sekä lahnanparkkeja. Ja tietenkin myös rapuja- noita verkkomiehen painajaisia. Takertuvat verkkoihin ja sekottavat ne. Kalaa yleensä savustan halkaistuna ja yön yli suolattuna. Halkaistu kala savustuu paremmin, kuin kokonainen ja se kuivuu savustuksen aikana myös hyvin. Ja siksi se on myös hyvin säilyvää. Jonkin verran myös paistan fileitä voissa. Eli tämänkin syksyn ajan syön taas melkoisen omavaraisesti: juurikkaat omasta maasta ja kalat järvestä. Maito lehmästä ja kananmunat tästä läheltä.

Suppilovahveroita en ole muka ehtinyt vielä poimimaan, mutta onneksi niitä ehtii tällainen rauhallisenpikin kaveri vielä keräämään! Joka vuosi olen niitäkin keräillyt ja paistanut sipulin kera pannulla. Puolukassakin käyn joka vuosi, mutta ahkeruuteni parjanpoimintaa kohtaan vaihtelee selvästi. Toisinaan poimin marjoja ämpäreittäin, toisinaan vain jonkin verran. Tämän vuoden saalis on vaatimattomat 15 litraa. Vielä niitä kuitenkin tuossa lähimettässä olisi...

Syksyn saapuminen vaikuttaa myös kotitöihin. Ulkotöitä ei varsinaisesti ennen talven tuloa enää ole, seuraavaksi sitten lumityöt työllistävät jonkin verran, kun pitää omia teitä pitää auki traktorilla ja pihakin olisi kai hyvä kolata edes joskus. Mettätöitä teen pitkin syksyä ja talvea tasaisen epätaiseen tahtiin- viimeksi eilen. Pakkasilla halon myös yleensä isoimmat polttopuut. Olen joskus tehnyt myös halkoja. Pirtin uuniin ne eivät sentään sovi, sillä siinä on "vain" 80 senttimetriä pitkä tulisija. Mutta kun katkoo halon päästä saunaklavun, jää lopusta jäljelle hyvä pirttipuu- polttopuiden teko on siis suurta matemaattista tiedettä, eikö vain!

Ulkotöiden hiipuessa siirryn kattojen alle ja sisätöihin. Meneillään on vanhan saunan lattian teko. Sinne tulee puulattiat. Saunakamarin lattia on jo lankkujen naulausvaiheessa. Se on trossilattia, sillä saunakamarin puolella ei käytetä vettä, mutta se on kuitenkin lämmitettävä tila. Saunaan pitäisi tehdä myös ovi ja sen karmi...

Sisällä on seuraavana työvaiheena kuistin ikkunoiden karmien teko. Ikkunat ovat vanhat, kaksiosaiset ja kolmiruutuiset- eli kyseessä on siis kuusiruutuinen ikkuna. Nämäkin karmit teen keittiössä. Keittiö toimii ennen lopullista valmistumistaan puusepänverstaana. Kun saan nämä puusepänhommat tehtyä, siirryn keittiön kaakelointiin ja listoitukseen. Uusi puuhellanikin vaatii vielä peltihuuvan ylleen. Lopuksi sitten maalaan lattian. Muut työt olen tehnyt jo aiemmin. Keittiö sai pellavaisen lisäeristeen seiniin, oikaisukoolauksen, puolipaneloinnin ja pinkopahvituksen, katon pesun ja vernissauksen, uudet lattiarakenteet, sähköt, viemäröinnin, vesijohdon... Ja muuta sellaista pientä! Kerron tarkemmin asiasta vaikkapa vanhojenkin töiden osalta silloin, kun alan keittiöä taas tekemään.

Syksy on kaunista ja rauhallista aikaa. Nauttikaa hyvät ihmiset, sillä syksy on vain kerran vuodessa!

Tällaista voi olla vain syksyllä!

Sain kuvattua viimeinkin tuon mystisen, punaisen pienufon...

On se merkillistä, että taivas voi hehkua ties millä kaikilla väreillä.

Maalaismaisemaa.

Ammu löytää kuitenkin vielä syötävää- siinä on maatiasiverta joukossa.

Miksi aurinko nousee iloisena idästä? Osaako joku vastata?

Hehkuvan punakeltaista. Taas ihan erilainen väri.

Hiljainen on kylätie. Ja taas ihan erilainen värimaailma.

Järvi on jo jäätymässä- se kävi kerran jo kokonaan jäässä.
Ei ihme, että alkaa jo uidessa hieman paleltaa!

Sinne jäivät.

Ammulle maistuu syksy!