Korvenraivaajasukupolvi: mennyttä aikaa, vaiko täällä taas?

Otsikon kysymyksenasettelu on molemmilta osiltaan täyttä totta. Peltoja raivattiin aikoinaan paljon niinä historian vaiheina, jolloin perustettiin uusia pientiloja. Peltoja raivattiin paljon silloin, kun torpat ja mäkituvat itsenäistyivät erityisesti 1920- luvulla "torpparivapautuslakien" voimalla. Omaksi muuttunut maa sai ihmiset panostamaan tilanpitoon, kun jatkuva pelko häädetyksi tulemisesta kaikkosi. Osin torppareita oli vielä 30- luvulla, mutta silloin niitä oli enää lähinnä valtiolla ja pääasiassa kruununtorppareina, heitä kun koskivat eri lait, kuin muita torppareita.

Peltoja raivattiin paljon myös jälleenrakennuskaudella, jolloin mitä synkimmätkin peräkorvet ja suot raivattiin asutuspolitiikan turvin viljelysmaaksi. Syntyi kokonaan uusia kyliä paikkoihin, joilla aiemmin asui lähinnä metsän eläimiä... Nuo korpiseuduille raivatut asutustilat täyttivät silloisen tarpeen, joka niille oli asetettu: kiinnittää suuri siirtolais- ja rintamamiesjoukko maahan, omaan maahan, jonka eteen voi tehdä työtä ja jonka menestyminen on vain omista voimavaroista kiinni. "Sitoa turpeeseen" oli termi, jota käytettiin jo Tsaarin Venäjällä. Tällä tavalla ehkäistiin "merkityksetön" elämä, jolle nyt on keksitty virallisia termejä, kuten syrjäytyminen. Mielestäni tuo päämäärä asutuspolitiikalla saavutettiinkin ja ihmiset saatiin työskentelemään oman ja perheensä hyvinvoinnin takaamiseksi.

Nykyihminen katsoo autioituvia taloja ja kokonaisia tyhjilleen jääneitä kyliä tyystin toisesta lähtökohdasta, työpaikkojen ja palvelujen läheisyys suurinpana johdattajanaan. Näillä korvenraivaajilla päätoiminen työpaikka oli oma tila ja lisäksi satunnaiset metsätyöt, jotka nekin saattoivat olla viereisessä valtionmetsässä. Autioituvissa taloissa on joskus vietetty elämää, joka oli parasta mahdollista elämää juuri heille ja sinä aikana, jotka siinä talossa asuivat. Lopulta kuitenkin nykyaikainen elämä toisenlaisine tarpeineen ja vaatimuksineen teki tehtävänsä ja pellot jäivät hunningolle, paketoitiin, tai metsitettiin ja väki muutti kasvukeskuksiin tai jopa ulkomaille. Tilat ja talot jäivät niille sijoilleen rapistumaan menneiden aikojen työn ja sisun muistomerkeiksi. Ajan unho leijaili kätköistään harmaantuneiden latojen ja kaatuneiden aitojen ylle.

Nyt on aika toinen.

Pellonraivausta Pirkanmaan pohjoisilla metsäseuduilla joulukuussa 2014

Vanha pientilani on entinen karjatila, jolla kaikki viljelyyn kelpaava maa on raivattu aikoinaan pelloksi. Kaikki se maa, jota ei voinut viljellä, oli kuitenkin myös aidattu ja karja laidunsi jopa metsää. Tuo oli menneinä vuosikymmeninä aivan yleistä ja silloiset maatiasrodut myös löysivät metsistä syötävää, toisin kuin nykyiset teholypsäjät. Tuo minunkin kesähoidossa ollut ammunikin söi suurella innolla sieniä ja varpuja, jopa kuusen havuja. Tilani pellot ovat suurelta osin jääneet pois viljelystä samoihin aikoihin, kun pellonpaketointi oli valtiovallan taholta jopa suositeltavaa ja sitä tuettiin rahallisesti. Osin pelloillani kasvaakin jo vaneritukin kokoista koivua...

Plökissäni aiemminkin vilahtanut Mettämoisio- niminen paikka on pieni pelto kallion päällä, lähellä naapurin satavuotista tukkikuusikkoa. Maalajiltaan se on hikevää hiesumaata. Tuo moisio on ollut jouten pitkään ja siinä kasvaneet puut olivat saaneet alkunsa 80- luvun lopulla.

Tästä lähdettiin. Mettämoisio on antautunut luonnolle ja kutistunut vaivaiseksi
 ruohoa kasvavaksi poluksi- takana ovat hoidon ja ylläpidon vuodet,
jolloin näilläkin saroilla oli pientiloille suuri taloudellinen merkitys.

Totesin tässä päivänä muutamana, että koska aion jatkossakin pitää eläimiä, omiakin sellaisia, tarvitsen luonnollisesti peltoa ja heinämaita, sekä laidunta. Tarvitsen käytännössä kaiken sen viljelykelpoisen maan takaisin peltomaaksi, joka täällä aikoinaankin on ollut viljelyssä. Siispä hain moottorisahani, teroitin sen ja katso: ryhdyin jälleen pellonraivaajaksi!

"Vainovalkeat" palavat taas- jokilaakso peittyy savuun.
Horisontti paljastaa, että nyt ei olla kaikkein alavimmalla paikalla...

Pellonraivuu on hidasta, raskasta, työlästä, kuraista, nokista... Mutta ah, niin kovin palkitsevaa! Kaadoin ensiksi kaikki puut, jotka kasvoivat pellolla, tai sen ojissa. Näistä puista sain osin hyvää aidaspuuta riukuaitoihin ja tolppia lauta- aitoihin. Lisäksi tuli polttopuuta ja jopa pari ihan rakennuspuutakin johonkin tulevaan rakennuskohteeseen- en tiedä vielä mihin. Risua ja latvuksia tuli myöskin paljon ja nämä oli järkevin hävittää saman tien polttamalla, vaikka märkiä olivatkin. Koko jokilaaksomme oli- jälleen kerran- peittyneenä savuun, joka verhoili maiseman merkilliseen kaapuunsa.

Talkooväkkee

Tuon jälkeen käynnistin uskollisen palvelijani, Ford- 4000 traktorin. Laitoin kantokoukun perään, aivan kuin silloin jälleenrakennusajallakin, ja nypin puiden juuret ja kannot yksitellen ylös. Sitten nuo juurakot luonnollisesti piti raahata, vetää, pyöritellä ja ängetä pellonreunoille kuivumaan ja odottelemaan keväällä toistuvaa poltto- operaatiota. Polttaen saan niiden sisältämät lannoiteet ja kivennäiset talteen typpeä lukuun ottamatta, joka tuhoutuu polttaessa. Tuhkat levitän pellolle. Biolannoitetta parhaimmillaan!

Sitten hain vanhan yksisiipiseksi muutetun välttini ja kynnin tuon jumalattoman juurakkoisen ja kunttaisen maan. Työ vastasi käytännössä uudiskyntöä, vaikka olinkin juurakot jo nyppinyt pois. Maa kuitenkin sisältää aina paljon pientä juurta, jotka nyt nousivat osin ylös ja näkyviin odottamaan jälleen kerran toistuvaa juurien keräämistä käsipelissä.

Puutahan tällaiselta työmaalta kertyy. Etuoikealla polttotopuuta,
keskellä aidantolppia ja taaenpana riukuaidan aidaksia.

Siistinpää jo. Taustalla vasemmalta lukien liiteri, vanha sauna ja päärakennus.

Kynnin maan. Oli suhteellisen haastavaa, nimittäin välillä vältti
repi neliön palan juurikunttaa mukanaan ja
 toisinaan traktori vain jauhoi paikallaan...

Nyt on niin märkää- niin niin niin märkää, niin.

Kevääksikin jäi vielä juuria nypittäväksi.
Tästä saa hyvän kuvan maan juurakkoisuudesta.

Korvenraivaajan kotona on juurakkokasoja siellä sun täällä.

Pari rakennuspuutakin löytyi- tietäisipä vain,
mihin nämäkin vielä päätyvät!

Nyt maa on käännetty ja se odottelee routaantumista. Keväällä juurien polton jälkeen tuon maahan patteripaskaa kera turpeen, jos sitä silloin on saatavilla. Sen jälkeen äestän maan ja kylvän sen heinälle. Heinää meillä tarvitaan, sitä syövät monet eläimet, joista kaikkia en ole itsekään vielä edes nähnyt. Aikanaan selviää, kuka ne heinät syö, mutta olen varma, että joku tulevista eläinystävistäni ne antaumuksella popsii!

Ei ihmekään, jos pelto on vähän märkä, kun kaivo on heti pellon vieressä!
Tuskin kärsivät kasvit kuivuutta tällä pellolla, kun pohjaveden pinta
on -30 cm. maanpinnasta. On muuten lähes korkein kohta
tiluksiani tämä kaivon paikka.