Hevoset elämässäni- elämä hevosten parissa.

Hevoset. Heboizet. Konjit. Hoputtimet. Kuinka vaan ja millä kielellä kukakin niitä kutsua haluaa.

Olen touhunnut enemmän ja vähemmän säännöllisesti hevosten parissa. Olen harrastanut hevosia, tai ehkä pikemminkin pitäisi sanoa, että olen harrastanut jonkin sortin ratsastusta jo jonkin aikaa. En ole milloinkaan käynyt mitään ratsastuskoulua, tai edes lukenut ratsastusta käsittelevää kirjallisuutta. En kuulu heihin, jotka hakevat täydellistä istuntaa, vaan heihin, joille ratsastaminen ja hevosten kanssa oleminen tuottaa jo itsessään iloa. Minua ei ole milloinkaan viehättänyt ajatus hevosesta urheilun, tai jonkin suorituksen välikappaleena, työvälineenä, tai "ajoneuvona". En oikein ymmärrä, kuinka hevosta voidaan pitää puhtaasti voittoa tuottavana kapineena, joka saa mennä lihoiksi heti, kun sen ylläpito ylittää siitä saatavan tuoton, tai tuotto- odotukset eivät enää ole riittävän korkeat. Raha, raha, raha.

Sen sijaan olen ollut kiinnostunut hevosten käyttäytymisestä ja niistä itsestään, ihan sellaisenaan. Jään aina hevosia nähdessäni seuraamaan niiden keskinäistä käyttäytymistä, sekä yhden yksittäisen hevosen toimintaa sekä yksilönä, että lauman jäsenenä. Seuraan niiden kommunikointia ja elekieltä. Kun havaitsen hevosen tekevän jonkin eleen, niin yritän mietiskellä, että miksi se tekee noin. Onko sillä jokin syy niin tehdä ja jos on, niin pääseekö se tavoittelemaansa päämäärään sillä keinolla, jonka se on valinnut.

Tunsin aikoinaan vanhan miehen, joka asui yksinään vanhan pientilansa harmaassa hirsirakennuksessa. Tuolla miehellä oli koko ikänsä ollut hevonen, jolla hän tekin niin metsätyöt, kuin peltohommatkin. Traktoria hänellä ei ollut milloinkaan. Mitäpä sitä sellaista hankkimaan, kun hevosesta on myös seuraa ja ajankulua. Tuolla hevosesella oli matala hirsitalli, joka ei takuulla täyttäisi tämän päivän talleille asetettuja mitoituksia, mutta en usko, että hevonen kärsi tallin mataluudesta millään muotoa. Sen kohtelu ja hoito oli muilta osin erinomaisella tasolla ja sillä oli suuri, monipuolinen luonnonlaidun. Nämä nykyiset "tallimääräykset" ovat ihan älyttömiä. Hevostalli voi olla jopa kolmisen metriä korkea...

Minä ajauduin hevosten pariin ehkä hieman vahingossa. Tai no, jos nyt satunnaisesta kokeilusta voi puhua vahinkona. Meidän koulullemme, ala- asteelle, tuli joskus paikallinen tallinpitäjä vetämään talutusratsastusta. Olin tuolloin noin 10 vuotias. Tuosta hetkestä on jo hyvinkin parikymmentä vuotta aikaa. Pidin hevosen selässä olosta jo tuolloin, mutta en jäänyt vielä ensimmäisestä kerrasta koukkuun. Myöhemmin sitten kävimme perheeni kanssa samaisella tallilla uudelleen ja tuo käynti venähtikin melko pitkäksi, taisi olla vuoden, tai parikin, kunpa muistaisinkin. Tuolloin opin ratsastuksen perusteet ja vaikka en olekaan koskaan pitänyt kenttätunneista, niin olen kuitenkin tyytyväinen, että niitä tuolla oli. Mutta suurinta iloa minulle tuotti jo tuolloin laukkaaminen pitkin mettäteitä! Sain jo nuorena mennä yksin isolla, mustalla arabilla minne mieleni teki.

Sitten tallilla käynti hiipui ja loppui. Hevoset kuitenkin jäivät elämääni, joskin taka- alalle. Koko ikäni olen haaveillut ottavani itselleni isoja eläimiä, mahdollisesti hevosia. Vaikka en olekaan milloinkaan hevosta omistanut, tai vuokrannut, niin tämä ajatus on minua riivannut pahemman kerran.

Kävin aiemmin eräässä perinnetapahtumassa, jossa oli myös hevosia. Tapahtuman teema oli entisaikainen metsätyö ja puunkorjuu. Hevoset liittyivät metsätyöhön hyvin kiinteästi, sillä maataloustraktorit syrjäyttivät hevoset metsätyössä vasta 60- 70- luvuilla. Myöhemminhän myös maataloustraktorit tulivat syrjäytetyiksi ensin juontokoneilla ja lopulta nykyaikaisilla harvestereilla ja ajokoneilla.

Tämä kuva ei ole nelkytluvulta. Tämä on vuodelta 2013.

Hevoset palasivat elämääni ilmeisen lopullisesti hieman yli vuosi sitten, kun päädyin hevostallille maatalouslomittajaksi. Tuo pesti jatkuikin sitten yhtämittaisesti koko talven. Tuolla tallilla tehdessäni eläinalan töitä ja hoitaessani hevosia sain jonkinlaisen henkisen varmistuksen siitä, että ala on kuin minua varten olemassa, tai sitten minä olen alaa varten olemassa. Niin luonnollista ja miellyttävää on työni eläinten parissa. Onhan se toki monin verroin raskaanpaa fyysisesti, kuin nuorenpana tekemäni teollisuustyö, mutta milloinkaan en enää voisi kuvitellakaan istuvani tehtaassa tekemässä "työtä", joka ei ole työtä.

Olen tehnyt hevosalan töitä myös muuallakin, maatalouslomittajan nimikkeellä tietenkin. Olen siis työsuhteessa lomatoimistoon, jonka kautta maatalousyrittäjien lomia ja lomituksia pyöritetään. En kuitenkaan voi kovin tarkasti kertoa, missä ja millaisissa paikoissa olen ollut, sillä en itsekään pitäisi, jos joku minun kotonani käynyt kertoisi netissä, että joo, siellä oli sellaista ja tuollaista... Joten, tyydyn kertomaan vain yleisesti ja pintapuolisesti näistä asioista.

Viime keväästä lähtien olen touhunnut näiden islantilaisten kanssa.

 Viimevuoden keväällä innostuin menemään ihan hevostallille, mutta en töihin, vaan asiakkaaksi. Menin ratsastamaan eräälle tallille, jolla on pelkästään islanninhevosia. Olen sen jälkeen käynyt tallilla ihan säännöllisesti, jopa viikottain ratsastamassa. Issikat ovat makuuni ehkä hieman pieniä, mutta niiden yleinen maatiaismainen olemus valtavine talvikarvoineen ja mukavine luonteineen on tehnyt minuun vaikutuksen. Pienuus ei suinkaan ole negatiivinen piirre, sillä sehän on itse asiassa hyvin taloudellista. Mihin sitä suurta ja näyttävää kokoa loppujen lopuksi edes tarvitaan?

On se jämee... Kyllä menisi äes mukavasti täällä pientilalla tuollaisen vetämänä!