Hän on täällä taas!

 Moni varmasti muistaa Ruskiksen- tuon kaikessa poikkeavuudessaan mieleenpainuvan pikkuammun? Jouduin palauttamaan Ruskiksen viime syksynä, tai alkutalvea se ehkä jo oli. Jostain syystä sain sen nyt kuitenkin taas takaisin kesähoitoon! Ja kyllä asia on niin, että on ammu on kuin kotonaan ja minustakin tuntuu oikein mukavalta tällainen uusi käänne! Kerron lisää, kunhan saan jäsenneltyä asiaa jollain tavalla "järkevään" sanalliseen asuun. Palataan siis asiaan! :D

Vanha ystäväni, vaikka ei niin vanha vielä olekaan.

Ja hetihän se on aloitettava taas tämä ratsukoulutus! :D

Työssäopissa lomittajana

Olen tammikuun alkupäivistä lähtien saanut suorittaa koulun työssäoppijaksoa aiheena "eläinten hoitaminen ja hyvinvoinnista huolehtiminen". Mutta eikös minun pitänyt olla maatalouslomittaja? Jep joo, olen sitäkin! Onnistuin juonittelemaan asiani niin, että saan tehdä koulun työssäoppijakson työsuhteessa, saan siis siitä normaalisti palkan! Yleensähän työssäopit ja työharjoittelut ovat palkattomia. Noh, eivät ole nyt. Tunnenkin olevani hieman etuoikeutettu, mutta niinhän se menee, että tasa- arvoisessa yhteiskunnassa toiset nyt vaan ovat vähän enemmän tasa- arvoisia, kuin toiset... ;)

Olen hieman edellä koulun aikataua, sillä varsinaisesti tämä työssäoppijakso olisi vasta keväällä. Minulla on silloin, toivon mukaan, peltokasvien tuottaminen- työssäoppi, joka tarkoittaa suomeksi sanottuna maanviljelyä. Peltohommia, kuten äestyksiä ja kylvöjä. Siksi teen tämän työssäoppijakson jo nyt, vaikka aihetta ei ollakaan koulussa vielä edes pahemmin käsitelty, lieneekö tarkkaan ottaen vielä edes aloitettukaan. Noh, tämä on sitä henkilökohtaistamista, jota meillä aikuispuolella opiskeleville toitotetaan ja jota näköjään kovasti halutessaan ja neuvotellessaan myös pääsee toteuttamaan.

Kerronpa hieman, mitä olen työssäopissa, tai noh, töissä lomittajana, viimeviikkoina tehnyt. Olen ollut tilalla, jolla on eläimiä, paljon eläimiä. Minulla oli kesällä yksi vasikka, tuolla tilalla niitä on noin 120! Lisäksi on kuusi hevosta ja poni. Hevosissa on sekä ratsuja, että ravureita, mutta pääasiassa kuitenkin ravureita.

Nuo vasikat ovat oikein hauskoja ja sympaattisia otuksia, olen aina hyvällä mielellä niiden kanssa työskennellessäni. Enpä voisi kuvitellakaan mitään parenpaa, kuin tämä työ, tämä elämä. Vasikoiden avoin uteliaisiuus, hämmästely ja iloisuus ovat jotain niin aitoa, jota ei ihmisten kanssa voi kokea, kun me ihmiset olemme sellaisia pidättyväisiä. Joitain poikkeuksia lukuun ottamatta...

Hevosetkin ovat hienoja eläimiä ja tuolla tilalla pääsin kosketuksiin ravureiden kanssa, jotka muuten ovat minulle, ratsastajapojalle, jääneet melko vieraiksi. Yleensähän miehet ravaavat kärryissä, mutta minä olenkin hevosen selässä. Siispä piti tietysti kokeilla ratsastaa myös ravurilla, suurella ja voimakkaalla suomenhevosella. Ainoa vaan, että hevosella oli ratsastettu vasta noin 30 kertaa... Mitäpä siinä miettimään, selkään vaan ja onnea! Kylläpä olikin ravuri nopea! Enpä olekaan moista kyytiä ennen kokenut, tuuli vain suhisi korvissa ja lumi piiskasi naamaa. Tätä lisää, eks nii? :D

Aina ei kuitenkaan eläintenhoitajan elämä ole pelkkää iloa. Yhtenä päivänä aamunavetan ja iltanavetan välisenä vapaa- aikana oli kuollut yksi noin nelikuinen vasikka. Se löytyi potköttämästä kyljellään ja maha palloksi turvonneena. Vasikoilla voi olla 50 erilaista tautia, johon se voi kuolla. Tuo oli saanut niistä yhden, mutta todennäköisesti kyseessä oli jonkin sortin puhaltuminen. Näitä pallomahoja löytyi sitten myöhemmin muitakin ja niille juotimme lomittajaparini kanssa rypsiöljyä pullosta. Varauduin vaikeaan pullojuottoepisodiin... Yleensä ne inhoavat sitä, mutta tuo olisi hörppinyt enemmänkin! Öljy pysäyttää märehtijän pötsin mikrobitoiminnan ja samalla mahojen kaasuntuotanto loppuu. Tämä estää suoliston ja mahojen turpoamisen ja eläimen menehtymisen. Toinen vaihtoehto, se viimeinen, olisi lyödä reikä mahan kylkeen ja päästää paineet sillä tavalla pois. Vasikka jäi kuitenkin henkiin, eikä edes tarvinnut puhkomista.

Pääsin myös rokottamaan muutaman sairaan eläimen. Sain myös hyvää oppia eläinten havainnoinnista ja ennen kaikkea sen tärkeydestä. Jos eläintenhoitaja ei ajoissa havaitse muutoksia eläimissä, saattavat ne kuolla hyvinkin nopeasti. Opin myös, että aina ei kannata tehdä, kuten on "aina tehty", vaan kannattaa mieluimmin tehdä sillä tavalla, kuin asia on toimivanpi. Otan esimerkiksi ravuriorin taluttaminen tarhaan. Sain ohjeen, jonka mukaan ori olisi pitänyt viedä kaksin käsin siten, että toinen käsi on riimussa, toinen riimun narussa ja ketju suussa. Noh, kylläpä vaan olikin melkoista menoa ja tempoilua! Ei ollut hyvä, oli paha. Ei näin. Jotain muuta pitää kokeilla. Kokeilin viedä sitten siten, että en roikkunut pollen naamassa, eli riimussa ja lopputulos oli suorastaan loistava. Eli luovuus kunniaan.

Lisäksi sain kokeilla minulle uutta konetta "säähveriä", joka olikin kaikessa kiikkeryydessään varsin mielenkiintoinen tuttavuus...

En ottanut tilalla valokuvia, joten toimikoon Ruskis mannekiinina, jälleen kerran!

Karva- ammun päältä ei lumikaan sula.
Miksi minulle tulee tästä otuksesta ihan karhu  mieleen?

Hevoset elämässäni- elämä hevosten parissa.

Hevoset. Heboizet. Konjit. Hoputtimet. Kuinka vaan ja millä kielellä kukakin niitä kutsua haluaa.

Olen touhunnut enemmän ja vähemmän säännöllisesti hevosten parissa. Olen harrastanut hevosia, tai ehkä pikemminkin pitäisi sanoa, että olen harrastanut jonkin sortin ratsastusta jo jonkin aikaa. En ole milloinkaan käynyt mitään ratsastuskoulua, tai edes lukenut ratsastusta käsittelevää kirjallisuutta. En kuulu heihin, jotka hakevat täydellistä istuntaa, vaan heihin, joille ratsastaminen ja hevosten kanssa oleminen tuottaa jo itsessään iloa. Minua ei ole milloinkaan viehättänyt ajatus hevosesta urheilun, tai jonkin suorituksen välikappaleena, työvälineenä, tai "ajoneuvona". En oikein ymmärrä, kuinka hevosta voidaan pitää puhtaasti voittoa tuottavana kapineena, joka saa mennä lihoiksi heti, kun sen ylläpito ylittää siitä saatavan tuoton, tai tuotto- odotukset eivät enää ole riittävän korkeat. Raha, raha, raha.

Sen sijaan olen ollut kiinnostunut hevosten käyttäytymisestä ja niistä itsestään, ihan sellaisenaan. Jään aina hevosia nähdessäni seuraamaan niiden keskinäistä käyttäytymistä, sekä yhden yksittäisen hevosen toimintaa sekä yksilönä, että lauman jäsenenä. Seuraan niiden kommunikointia ja elekieltä. Kun havaitsen hevosen tekevän jonkin eleen, niin yritän mietiskellä, että miksi se tekee noin. Onko sillä jokin syy niin tehdä ja jos on, niin pääseekö se tavoittelemaansa päämäärään sillä keinolla, jonka se on valinnut.

Tunsin aikoinaan vanhan miehen, joka asui yksinään vanhan pientilansa harmaassa hirsirakennuksessa. Tuolla miehellä oli koko ikänsä ollut hevonen, jolla hän tekin niin metsätyöt, kuin peltohommatkin. Traktoria hänellä ei ollut milloinkaan. Mitäpä sitä sellaista hankkimaan, kun hevosesta on myös seuraa ja ajankulua. Tuolla hevosesella oli matala hirsitalli, joka ei takuulla täyttäisi tämän päivän talleille asetettuja mitoituksia, mutta en usko, että hevonen kärsi tallin mataluudesta millään muotoa. Sen kohtelu ja hoito oli muilta osin erinomaisella tasolla ja sillä oli suuri, monipuolinen luonnonlaidun. Nämä nykyiset "tallimääräykset" ovat ihan älyttömiä. Hevostalli voi olla jopa kolmisen metriä korkea...

Minä ajauduin hevosten pariin ehkä hieman vahingossa. Tai no, jos nyt satunnaisesta kokeilusta voi puhua vahinkona. Meidän koulullemme, ala- asteelle, tuli joskus paikallinen tallinpitäjä vetämään talutusratsastusta. Olin tuolloin noin 10 vuotias. Tuosta hetkestä on jo hyvinkin parikymmentä vuotta aikaa. Pidin hevosen selässä olosta jo tuolloin, mutta en jäänyt vielä ensimmäisestä kerrasta koukkuun. Myöhemmin sitten kävimme perheeni kanssa samaisella tallilla uudelleen ja tuo käynti venähtikin melko pitkäksi, taisi olla vuoden, tai parikin, kunpa muistaisinkin. Tuolloin opin ratsastuksen perusteet ja vaikka en olekaan koskaan pitänyt kenttätunneista, niin olen kuitenkin tyytyväinen, että niitä tuolla oli. Mutta suurinta iloa minulle tuotti jo tuolloin laukkaaminen pitkin mettäteitä! Sain jo nuorena mennä yksin isolla, mustalla arabilla minne mieleni teki.

Sitten tallilla käynti hiipui ja loppui. Hevoset kuitenkin jäivät elämääni, joskin taka- alalle. Koko ikäni olen haaveillut ottavani itselleni isoja eläimiä, mahdollisesti hevosia. Vaikka en olekaan milloinkaan hevosta omistanut, tai vuokrannut, niin tämä ajatus on minua riivannut pahemman kerran.

Kävin aiemmin eräässä perinnetapahtumassa, jossa oli myös hevosia. Tapahtuman teema oli entisaikainen metsätyö ja puunkorjuu. Hevoset liittyivät metsätyöhön hyvin kiinteästi, sillä maataloustraktorit syrjäyttivät hevoset metsätyössä vasta 60- 70- luvuilla. Myöhemminhän myös maataloustraktorit tulivat syrjäytetyiksi ensin juontokoneilla ja lopulta nykyaikaisilla harvestereilla ja ajokoneilla.

Tämä kuva ei ole nelkytluvulta. Tämä on vuodelta 2013.

Hevoset palasivat elämääni ilmeisen lopullisesti hieman yli vuosi sitten, kun päädyin hevostallille maatalouslomittajaksi. Tuo pesti jatkuikin sitten yhtämittaisesti koko talven. Tuolla tallilla tehdessäni eläinalan töitä ja hoitaessani hevosia sain jonkinlaisen henkisen varmistuksen siitä, että ala on kuin minua varten olemassa, tai sitten minä olen alaa varten olemassa. Niin luonnollista ja miellyttävää on työni eläinten parissa. Onhan se toki monin verroin raskaanpaa fyysisesti, kuin nuorenpana tekemäni teollisuustyö, mutta milloinkaan en enää voisi kuvitellakaan istuvani tehtaassa tekemässä "työtä", joka ei ole työtä.

Olen tehnyt hevosalan töitä myös muuallakin, maatalouslomittajan nimikkeellä tietenkin. Olen siis työsuhteessa lomatoimistoon, jonka kautta maatalousyrittäjien lomia ja lomituksia pyöritetään. En kuitenkaan voi kovin tarkasti kertoa, missä ja millaisissa paikoissa olen ollut, sillä en itsekään pitäisi, jos joku minun kotonani käynyt kertoisi netissä, että joo, siellä oli sellaista ja tuollaista... Joten, tyydyn kertomaan vain yleisesti ja pintapuolisesti näistä asioista.

Viime keväästä lähtien olen touhunnut näiden islantilaisten kanssa.

 Viimevuoden keväällä innostuin menemään ihan hevostallille, mutta en töihin, vaan asiakkaaksi. Menin ratsastamaan eräälle tallille, jolla on pelkästään islanninhevosia. Olen sen jälkeen käynyt tallilla ihan säännöllisesti, jopa viikottain ratsastamassa. Issikat ovat makuuni ehkä hieman pieniä, mutta niiden yleinen maatiaismainen olemus valtavine talvikarvoineen ja mukavine luonteineen on tehnyt minuun vaikutuksen. Pienuus ei suinkaan ole negatiivinen piirre, sillä sehän on itse asiassa hyvin taloudellista. Mihin sitä suurta ja näyttävää kokoa loppujen lopuksi edes tarvitaan?

On se jämee... Kyllä menisi äes mukavasti täällä pientilalla tuollaisen vetämänä!

"Lehmä on ystävä"

Näin minulle sanoi kerran eräs vanhenpi nainen, jolla on itsellään pääasiassa maatiaiskarjaa. Tuo karja on todellakin hänelle selvästikin joukko persoonallisia ystäviä, ei siis epämääräinen ja kasvoton karja. Ei joukko korvamerkkien numeroita, vaan joukko nimettyjä nautoja, joiden tavat ja tottumukset ovat hoitajansa tiedossa ja jotka tuntevat hoitajansa tavat. Tavoiteltava tilanne, eikö vain? Ja monellako suomalaisella maatilla on enää tuollaista? Aika harvalla, etten sanoisi.

Lehmä ON ystävä.

Tuolla tilalla naudat saavat kulkea vapaasti niin pihassa, kuin navetassakin. Kun pihaan ajaa, niin joutuu häätämään nautoja edestään, kun ne hölmöparat eivät tajua väistää autoa itse...Kukaan ei ole niille pahaa tehnyt ja ne luottavat ihmiseen. Ne eivät ole käytännössä juuri koskaan kiinni. Parressa eivät koskaan, sillä jos ne ovat kiinni, ovat ne sisälläkin pitkässä ketjussa, joka mahdollistaa niiden luontaisen liikkumisen.

Voisitko olla olematta tämän ystävä?

Tuskinpa...

Kävelyllä kesällä. Ruskis on selvästi huomannut juuri kuvaajan.
Hämmästynyt niin, että meinaa kaatua kyljelleen!

Ikinä en ole joutunut pelkäämään, että Ammunen tekisi jotain pirunkuria.

Taidetta koteihin.

Allekirjoitan vanhan naisen kertoman toteamuksen täysin. Olen samaa mieltä- lehmä todellakin on ystävä. Tavallisestihan koiria, kissoja ja hevosia on totuttu pitämään ystävinä ja naudan tehtävä on kasvaa isoksi, tuottaa maitoa ja vasikoita ja lopulta hyvää lihaa. Ei siinä, että se väärin olisi, mutta omien kokemusteni ja emppiiristen havaintojeni perusteella voin vakuuttaa, että nauta on hyvin viisas, oppivainen, leikkisä ja tunteikas otus. Siis aivan kuin kuka tahansa meistä. Tällainen havainto tuotantoeläimestä saa miettimään, että haluan tarjota näille ystäville niiden elinaikana mahdollisimman hyvät olot. Onneksi olen melko vapaa siitä ajatusmallista, että nautoja kasvatetaan vain hyödyksi, niistä itsestään millään muotoa välittämättä, tai niiden lajityypillisille toiminnoille sijaa antamatta. Eläintenhoitajana ja maatalouslomittajana pyrin turvaamaan kaikkien eläinten olot ja annan niille parhaan mahdollisen hoidon, jonka voin niille antaa.

Ja kun miettiikään menneitä aikoja, voi vain ajatella, kuinka paljon lehmille ovatkaan lypsyllä ollessaan emännät ja nuoret naiset kertoneet asioitaan. Otsakontaktissa lypsettävään lehmään ollessaan voi hyvin kuvitella, että näille on kerrottu kaikki asiat maan ja taivaan väliltä ja vähän maan altakin... Käytin siksi nimikkeitä emännät ja nuoret naiset, että aikoinaanhan mies ei milloinkaan lypsänyt. Miehet hoitivat hevoset. Talliin ei naisia edes päästetty. Kaikki on nykyisin ihan nurin... Miehet lypsävät lehmiä ja naiset ovat tallilla... Mieleeni tulee väkisinkin elokuva Häjyt ja toteamus: "kummalliseksi mennyt tämä maailma: raavaat miehet syö salaattia ja nuoret naiset juo viinaa". Tai jotenkin noinhan se meni.

Ammu aamuauringossa.

Kuten te lukijani olettekin plökistäni huomanneet, on naudan pitäminen lemmikin ja ystävän asemassa aivan mahdollista. Sen voi ottaa mukaan metsäretkelle ja marjaan. Sen kanssa voi käydä iltakävelyllä pitkin kyläteitä- tosin silloin saa osakseen jokseenkin... Noh... Hämmystyneitä katseita. Naudan kanssa voi viettää aikaa, sitä voi harjata kuin hevosta. Sillä voi ratsastaa. Sille voi opettaa "temppuja". Monikäyttöisiä kavereita siis!

Tämä ratsastuskuva vain esimerkkinä nautaeläinten monikäyttöisyydestä.

Ken ammulla ratsastaa...

Vahvasti maaseutu- ja eläinpainotteinen blogini saa jälleen kerran uuden eläinaiheisen kirjoituksen! Niiden iloksi, joita blogissani kiinnostaa tämä eläinpuoli. Ehkä tässä on ihmeteltävää myös teille, jotka luette blogiani muista syistä. Ratsastin nimittäin Ruskis- Ammulla!

Ei tämä suinkaan ensimmäinen kerta ollut, mutta kun tuo kuvan ottaminen on hitusen haastavaa silloin, kun itse touhuaa eläinten kanssa, niin... Eipä noita aiempia ratsastuskertoja ja varsinkaan opetusajoa ym. ole päässyt kamerani kortille aiemmin.

Koko ajatus nautaeläimellä ratsastamisesta tuli ehkä siitä, että joissain kaukaisissa maissa nautoja käytetään hieman samaan tyyliin, kuin täällä poroja. Eli kevyeen työhön kantamusten kanssa ja vetohommissa. En tiedä, ratsastetaanko naudoilla missään. Mutta kotimaassammekin jotkut pikkutytöt näyttävät harjoittavan nautaeläinratsastusta ja toisaalta myös vasikka- agilityä. Mitä pikkutytöt edellä, sitä minä perässä... Joten kansainvälisen- ja sukupuolten välisen tasa- arvon nimissä olen itsekin tuohon hieman erilaisenpaan urheilulajiin hurahtanut!

Aloitin Ammun opetttamisen ratsuksi jo silloin, kun ei ollut vielä läheskään mahdollista nousta sen selkään. Se kun oli vielä niin pieni ja heikko tuolloin. Opetin sitä siis maastakäsin. Kiinnitin riimunnarun ohjaksiksi riimun kummalekin puolelle. Riimunnaru on melko pitkä, joten se ylti hyvin ammun taakse. "Ohjastin" sitten Ammua sen takaa antaen samalla ääni- ja ohjasapuja. Samoja, joita hevosellekin annetaan ja joita käyttäisin myös ratsastaessani. Imitoin myös pohjeapuja painamalla toisella kädelläni, muka pohkeella, kylkeä tarpeen mukaan. Kyllä oli pieni vasikka ihmeissään, että mitä kummaa tuo Ukko nyt sitten oikein puuhaa? Onko se ihan järjiltään? No, ainahan se on...

Seuraava askel kohti päämäärää olikin olla painona selässä. Menin poikittain roikkumaan "raatoasennossa" Ruskiksen selkään. Tuossa asennossahan voi turvallisesti luiskahtaa pois kyydistä, mikäli eläin saa hepulin ja päättää tehdä jotain yllättävää. Kerta toisensa jälkeen jatkoin tätä harjoitusta huolimatta ajoittaisesta  jatkuvasta pukittelusta...

Lopulta sitten laitoin taas riimunarun molemmin puolin kiinni ja ei muuta kuin selkään! Ensi- ihmetys Ammulla aiheutti sen, että se hämmästyneenä seisoi paikoillaan ja ihmetteli, mitä kummaa NYT  tapahtuu. Kun mitään kummallisenpaa ei tapahtunutkaan, se ei edes huomannut pukitella, vaan lähdimme lompsimaan eteenpäin, tai no... Totuuden sanoakseni lähdimme milloin mihinkin päin ja toisinaan emme lähteneet mihinkään. Ja sitten välillä menimmekin aika kyytiä pitkin rantahakaa, josta onneksi sattui valokuvakin onnistumaan.

Tilannekuva...

Ammussa olisi selkeästikin potentiaalia moneenkin tällaiseen hieman erikoisenpaan harrasteeseen, mutta sen kohtalo lienee tuottaa maitoa parressa. Jos aikaa ja mahdollisuuksia olisi, voisi sille opettaa monenlaisia asioita. Mutta tämä asia ei ole minun päätöksieni vallassa. Ainakin se sai elää todella poikkeavan nuoruuden!

Kyllä naudallakin pääsee lujaa!

Askellajiratsastusta?

Me poseeraamme.

Tämäkin kuva liittyy aiheeseen: löydätkö yhtäkään asiaa, jota ei saa rahalla?
Katso: antimaterialistinen varustebloggaus.

Ammulle kuuluu palkinto!

Ilo on yhteistä  :D

Ruakaa piäntilam meininkillä

Tänääm mää teenki iha erilaise kirjotukse, kum mitä mää ole yleesä tehny. Tämääm mää kirjoittele ruua teosta! Vetäsenpäs yhteem menoo iha omalla äirinkiälelläni, toivotaa ny sentäs, että eres joku hokaa, mitä mää oikee koita selittää! Tää Pirkammaa seurum kiäli ov vähä semmmonev vähemmistökiäli, jolle tars saara virallise kiäle asema. Ei meinaa ny juur viä löyry tosta kuukle käännyttäjästä oikeeta käännöstä. Mutta koittaakas ny kuiteski pysytellä kärryillä, taikka reessä!

Ni. Mulla oli nälkä.  Mää tei ruakaa. Enste mää aatteli, että eihät tää mikää ruakaloki oo. Noo, sitte lukasi ton omal lokini otsikov, vai mikä toi ny o. Siinähä lukee iha selkeesti, että "elämää pientilalla..." No ni. Syämine liittyy varsi vahvasti elämää, myäs täälä piäntilalla tars syärä aina välillä.

Mää kerro teille jokusella lauseella muutama kuva kans, kuinka tehrää ravittevaa ja monipualista uuniruakaa raskasta ulkotyätä tekeville piäntilallisille. Jaksaa sitte tehrä muutaki, ku istua kirjottelemassa lokia. Resettiä saa ihav vapaasti lainata, kuhav vaa muistaa mainita, mistä tää ohje om peräsi. Tää on nääs mun oman pähkäilyni tuate, tää resetti meinaa.

Jaha. Enste mennää ryytimalle. Otetaa siältä jokusia itte kasvatettuja keltasia porkkanoita. Saa olla muunkiv värisii, iha sama. Samote otetaa jokune punanejuuri. Ei montaa, parikir riittää. Sitte vaa pernamaalle ja semmone viis- taikka kuus isoo pernaa mukaa. Piänempiä enempi. Ja sipulaa kans! Ellei oo sitte jo niitä aiemmi nostanu, sitte ne löytyy jostai jemmasta vissii.

Noni. Pestää ne juurekset summuut pihalla satevvetellä, ku keittiö on kerta keske eikä oo juaksevaa vettäkää, saatikka viämäriä. Viärää pestyt ruaka- aineet sisälle kamarii, jossa o väliaikane keittiö. Otataa joku vuaka, mihkä eres jotenki sopis noi kaikki pernat summuut. Voirellaa se hyvi ja heitetään jokune voinököne pohjallekki mauks.

Emmeet. Ainaskim melke.

Aika nuukasti ov voita. Laita sää enempi.

Ruvetaa laittaa pitkittäi siivutettuja pernoja ja porkkanoita vuakaa hianosti asetelle. Siihep pääle jotai lihasiivua, jos sattuu löytyy. Ei oo pakko, hyvää tulee ilmanki ja sopii kasvinsyäjillekki. Tohov vaa sitte punasetjuurikkaat päälle, nii tulee hyvä maku.

Laitappas noita tollai kerroksittai.

Lihak kans, jos tykkää.

Punasta joukkoo.

Kattootaa ny viä kuiteski tonne kaappii, jos siällä olis jotaim muutaki emmettä. Ja oha siä yleesä, nykki oli Mummu kasvattamia tomaattiaki. No niitä kans joukkoo ja sipulaa päälle. Saa laittaa paljo. Myäs valkosipulaa vois laittaa, mutta ny ei huvittanu...

Laita kaikki lopukki, mitä siältä kaapista nys sitte löytyyki.

Päälle aitoo Oltermanni- pakotejuustoo suaraa meijeriltä tilattuna. Tossaha o rasvaa iha hyvi, 55 rossaa, jote saa laittaa palijo, ettei ihav valla katoo sulaessaa. Heitetää jokune pippuri joukkoo ja siihe valkostapippuria ja paprikaa jauhona. Ketsuppiaki voi laittaa ja siirappia, makee sopii hyvi vastapainoks sualaselle ja pippuriselle. Nii, se suala kannattaa muistaa kans heittää joukkoo. Ja kaikem päälle viä jotai ruakakermaa ja vettäki, muute kuivuu ja palaa. Ja se ei oo kivaa. Voi laittaa munamaitooki ruakakerma tilalle, kuika vaa.

Juustoo reilusti. Sopii hyvi.

Sittev vaa uunii. Saa olla viä hiillostaki ja pellik kii. Ei siihe häkää kukaa oikeesti oo kuiteskaa kuallu, menee vaa lämpöö harakoille ja millekkä liä lepakoille. Uunissa tars olla semmone lämpö, että o poltettu yks iso pesälline hyvää, isoo koivua. Annetaa olla usiampi tunti, vaikka jotai kolmesta viitee. Hiljaa hyvää tulee, meinaa ruakaa nääs. En tiä, pääteekö toi mihkää muuhu asiaa.

Uuniiv vaa! Näyttääki hauskasti mansikkapirtelöltä, kup punanejuuri värjäs liäme.

Sitte, ku nälkä o riittäväv paha, voi kaivella jostai hanskat, taikka patalaput ja napata vuaka uunista. Se on ny valmista varmaaki. Jos ei oo, syä raakana ja laita loppu uunii takas.

Tämmöstä siitä nys sitte noilla ohjeilla pitäs tulla. Pikkuse, ku kuari tummuu, nii se ov valmista. Yleesä...

Tollaviisiin sää saat ruakaa moneks päivää, ellet oo kaamee ahmatti, tai oo iha hirvee syäjäjoukkio siä kotonas. Tossa uunilootassa om meinaa paljo ravinnetta, ei tuu nälkä hetkee sen syätyäs. Jaksaa mennä vaikka mettähommii ja sej jälkeen laukkaamaa heposella pitkim mettäteitä. Ainoot ostetut ruaka- aineet o se ruakakerma ja lihasiivut. Niij ja mausteek kans. Kaikki muu o iha omaa tuatosta Piäntilan Ukon piäntilalta. Tää o sitä piäntilan slovootiia, vai mitä se hiras ruaka ny o?

Koittakaas tota joutessanne. Ja kertokaas sitte, maistuko!!

Niij ja tervettuloo vaa uus lukijaki, Koivurinteen Akka! Hyvää ruakahaluva!

Ratsailla

On se vaan kumma, kuinka ihmisen aikatauluihin saa aina jotenkin ängettyä kaikkea mielenkiintoista ja mukavaa puuhaa! Sen sijaan sinne ei tahdo millään sopia jokin vähemmän miellyttävä homma, kuten nyt vaikka kuittien liittäminen metsätalouden kirjanpitoon. Nytkin minulla kuitit odottelevat aikaa parenpaa ja inspiraation iskemistä... Sen sijaan, että olisin tehnyt vaikkapa esimerkiksi kirjanpitoa, lähdinkin ratsastamaan! Tallilla alkoivat pyörimään taas perinteiset viikottaiset ratsastustunnit, eli kenttää kierretään. Tuskinpa nyt sentää jokaisena viikkona sinne menen, mutta aina silloin tällöin se on oikein mukavaa ja rentouttavaa touhua. Ja oikein hyvää liikuntaa, vaikka olen kyllä kuullut sellaisiakin väitteitä, että mitäs liikuntaa se on, kun istutaan vaan kyydissä ja annetaan mennä. Veikkaan, että ko. henkilöt eivät ole eläissään ratsastaneet, tuskin edes istuneet kyydissäkään jonkun talutettavana. En nyt tarkoita sitä, että tarkoittamani liikunta olisi erityisen raskasta fyysisesti minun ratsastusmäärilläni, vaan pikemminkin niin, että siinä saavat nivelet liikettä. Erityisesti juuri lantio. Asia on luonnollisesti toinen, mikäli ratsastaisi tavoitteellisesti vaikkapa esteitä, tai kävisi pitkällä maastovaelluksella. Silloin ratsastaminenkin käy jo jonkin sortin kestävyyssuorituksesta. Ja lopputoteamuksena: kaikki on kuitenkin kiinni omasta fyysisestä kunnosta.

Mutta niin. Ratsastusreissustahan minä ajattelin höpistä, mutta mitäpä siitä kertomaan. Voisin toki kertoa, että joo, ratsastin ja kivaa oli, joka toki olisi totuuskin. Voisin monien heppabloggaajien tavoin kertoa, mikä meni hyvin, missä olisi vielä parantamisen varaa ja mikä meni totaalisen pieleen. Sen sijaan näköjään kerroin muutamia "totuuksia" ratsastuksesta yleisesti ja omasta näkökulmastani.

Mutta sen voin kaikin mokomin todeta, että milloinkaan en ole katunut, että olen hevosten parissa ollut. Ja sen, että taaskin nautin ratsastustunnistani koko olemuksellani! Miten jokin voikaan olla niin mukavaa?

Ja kuvia edellisesta ratsastusreissustani tässä:

Heboizet toljottaa porttia. Kohta sieltä taas
tulevat ne pirun ratsastajat hakemaan.

Oikeaoppinen issikan suitsitus. Näppärää ja yksinkertaista.
Silti tuonkin voi laittaa väärin... ;)

Prinssi valkealla ratsullaan. Vaiko ehkä sittenkin
ihan vaan puskaratsastaja, joka on vahingossa eksynyt kentälle?

Humma kokeilee, saako itsensä solmuun,