Rakkaustarina maaseudun tosielämästä

Kerron teille tänään iltasaduksi kauniin rakkaustarinan maaseudulta! Toisin, kuin kaikki muut tarinat, niin tämä tarina, tämä on tosi.
No, oltiin siinä työkaverin kans hevostallia siivoomassa, kun yks äijä yht äkkiä kömpi sinne morjestaan. Olin ukon nähny ennenkin, ei siinä mitään. Eronnu miäs. Kova tyämiäs, näkeehän sen jo käsistäkin.
No, mun tyäkaveri on leski. Ukkohan heti iski silmänsä tähän mun tyäkaveriin, huomasin sen kyllä kaikesta. Mies huomaa, mitä toinen mies aikoo.
Seuraavana päivänä tää ukko huuteli pellon takaa huomenet ja hetken päästä tuli taas tallille. Oli ottanu vähän ja varmaan miettiny koko yän tota mun tyäkaveria ja miten sen sais kelkkaansa. Tuli sitten tosiaan ja ryhty jutteleen. Pyysi meiät kahveelle ja suostuttiin (hyi meitä, silleen työaikana lähetään toiseen taloon kahveelle! ) Ukko oikeen riemusta hihku, kun suostuttiin. Tai siis lähinnä, kun tää leski suastu... Minusta hää ei onneks ollu kiinnostunu.
Mentiin sinne ja hää oli kahveet keittäny meille. Alko sitten mittaan meistä verenpainetta (oikeesti, verenpainetta!!) ja kun totesi, että leskellä on hyvät arvot, niin alkoi esitellä tälle taloaan. Sanoinkin, että tolla menolla leski elää vielä satavuotiaaksi, kun ei ees verenpainetta oo! Kiertelimme taloa, katsoimme kaikki paikat ja mies ryhtyi ehdottelemaan leskelle, että tulisko se tähän taloon emännäksi.
Hirveen kiva ajatus mun mielestä! Elämä on sattumuksia täynnä. 　
Sitten jostain kummallisesta syystä ukko sai sellasen iilin, että minä ja tää leski oltaisiin suhteessa. Siis meillä on 30 vuotta ikäeroo... Ukko oli pahoillaan kun hää silleen toisten väliin koittaa kiilata. Sanoin koittavani kestää tämän jotenkin.
Toivottavasti mies ei luovu toivosta ja uskoo, että emme ole työkaverini kanssa pari.

Elämä on toisinaan aika hienoa! 　

Työelämästä- elämää työläisenä

Olen elänyt elämää, jossa olen lähes poikkeuksetta ollut jonkun muun palveluksessa palkkatyössä. Olen kyllä virallisen mittapuun mukaan mitaten jonkin sortin yrittäjäkin olevinani, mutta tuo on -suoraan sanoakseni- puhtaasti verotustekninen kysymys... Minulla kun on tämä vanha pientila, joka on virallisesti verotustekninen maatila. Tämän johdosta olen ALV- velvollinen alkutuottajana ja tilani päätuotantosuunta on metsätalous. Pientilaa ei kannata ylipäätäänkään pyörittää yrityksenä, saati, että ei saisi tähän edes mitään veroetuja, niin sitten tämä vasta kallis harrastus olisikin!

Siispä olen työläinen.

Omaan vahvan henkisen perinnön niin maatalouden, kuin työläisyydenkin parista. Olen melkoisen kahtia jakautunut tyyppi tässä mielessä, sillä geeneiltäni olen noin 75% maataloustaustainen, mutta jostain syystä se loppu 25% on ollut nuoruuttani vahvasti leimaava piirre. Tehdastyö oli nuoruuteni maailma, jonka auvoisella avustuksella säästin suuret rahat talon ostoa varten. Siitä olen iäti kiitollinen nuoruuteni työpaikalle, sillä ilman sitä minulla ei olisi juuri mitään sellaista konkreettista materialistista elämää, jota minulla nyt on. Kiitos siis. Vaikka tuo työpaikka sitten menikin alta melko pian heti taloni ostettua, ajatusmaailmani jäi, enkä ole muuttunut henkisesti miksikään, olen yhä työmies. Olen aina ajatellut olevani mitä suuremmassa määrin nimenomaan työläinen ja vieläpä juuri noin kirjoitettuna. Ei siis duunari tai joku muukaan, vaan Työläinen. Työmies. Tehdastyöläinen. Metallimies. Metsätyömies. Vihertyöntekijä. Maatalouslomittaja.

Metsätyömies.

Elämäni vaiheita tehdastyön parissa olen kuvaillut jo aiemmissa kirjoituksissani, joten jätän niiden etsinnän ja kertaamisen ahkerimpien lukijoideni vaivaksi. Tämä nykyinen elämänikin Pientilalla ja joiltain osin myös maatalouslomittajana on tullut jo eiemmin aika hyvin selvitettyä, joten kertoilen tässä vapaamuotoisesti kaikkea mieleeni plätjähtävää.

Minua kiehtoo ajatus vapaudesta. Haluan olla ja elää, kuin itse haluan, minkään minua estämästä ja kahlehtimasta. Inhoan riippuvuuksia. Ne, jos mitkä, voivat kahlehtia minut, ne tekevät elämäni raskaaksi ja oloni vaikeaksi hengittää. Tälläkin hetkellä kasvatan entistä pidempiä hiuksia, sillä on hieno tunne, kun ottaa korkealla kalliolla hatun päästään ja antaa tuulen tuivertaa hiuksia. Muun ajan voin sitten pitää niitä letillä, tällainen itse tehty intiaani kun olen.

Työ muiden palveluksessa taistelee rajusti monia elämänohjeitani vastaan. Voinko muka elää, kuten opetan, ollessani jonkun palveluksessa? Voinko tehdä jonkin asian, kuten haluan, vain siksi, että haluan? En voi. Minun tulee tehdä työni kuten kulloisellakin maatilalla työt "kuuluu" tehdä, vaikka oma näkemykseni olisikin ristiriidassa talonväen  näkemyksiin nähden. Olen asiakaspalvelutyössä, joten teen sitten työn talon tavalla, mutta se ei tarkoita sitä, että minun tulisi luopua omista näkemyksistäni ja uhrata omat periaatteeni työelämän alttarilla. Ehkä ristiriitaista ajattelua, mutta millonkaan ei saa unohtaa, että työssäni on kyse siitä, että menen jonkun todellisen henkilön kotiympyröihin tekemään hänen omia töitään. En voi sörkkiä ja hämmentää heidän elämäänsä, kukapa siitä voisikaan pitää? Jos joku tulisi kotiini sanomaan, että "oot tehny ton ihan väärin, ans mää näytä, mitenkä se tehrää", niin kyllä lähtisi mäkeen melkoista kiitolaukkaa moinen opastaja!

Ja kaikkein tärkeintä on kuitenkin se, että eläimet voivat hyvin. Muu on merkityksetöntä. Meistä jokainen on omalla tavallaan väärässä ja kaikki on kuitenkin vain mielipidekysymyksiä, jos lopputulos on hyvä.

Miksi siis olen työläinen, enkä yhtään suuremmassa määrin yrittäjä?

Yrittäjänä saisin päättää omista asioistani. Saisin olla kotona, jos ei huvita olla työmaalla. Saisin ratkaista elämänkohtaloni itse, ilman työnantajan vaikutusta.

Ja pyh! Tuo kaikki julkisuudessa ja keskusteluissa paasattu liirumlaarum on todellakin silkkaa, jotain sellaista, jota kolaan töissä päivittän pois lehmien parsista. Kuinka muka voisin yrittäjänä päättää omista asioistani? Ne päättäisi minun puolestani niin asiakkaat, kuin verottajakin. Koska yrittäjän työttömyysturva on mitä on, eli huono, en voisi ylläpitää nykyistä elämääni päätoimisena opiskelijana, sivutoimisena maatalouslomittajana ja osa- aikaisena työttömänä, sekä ALV- velvollisena tillallisena. Kaikkeen siihen tuo vaikuttaisi. Jos ryhtyisin yrittäjäksi, minun tulisi puskea pitkää päivää viikonpäivästä ja kellonajasta riippumatta, saamatta erikseen mitään sunnuntailisiä tai muita vastaavia työläisen etuja. Yrittäjä ei ole työntekijä, vaan hän vastaa itse kaikesta paperityöstään ja sivukuluistaan. Hän istuu koneella naputtamassa tilejään ja hänen hyllynsä pursuavat edellisten vuosien kuitteja, joita on pakko säilyttää vuosia mahdollisia tarkastuksia varten. Minullakin niitä on johtuen metsätalouden harjoittamisesta. Samoin joudun jo nyt tekemään kolme veroilmoitusta, joten en halua niitäkään yhtään enempää. Elämäni olisikin siis paljon kahlehditunpaa, kuin elämäni nyt. Siispä ei kiitos yrittäjyydelle, sen ainoasta edusta huolimatta: saisin olla vapaa työnjohdosta.

Ja kuitenkin ja kaikesta huolimatta suurin ja utopistisin ajatelmani ja haaveeni on aina ollut se, että voisin olla työssä kotona, voisin vaikkapa muutamalla lehmällä, tai puutarhatillalla pyörittää omaa talouttani siinä määrin järkevästi ja kannattavasti, että eläisin miten kuten, mutta kuitenkin olisin elossa. Sekä henkisesti, että fyysisesti. Tästä johtuen olenkin ollut hieman, noh, kateellinen maanviljeliöille ja eläintilallisille, sillä heillä on mahdollisuus tehdä työtä itselleen, vain oman taloutensa parhaaksi.

Yleensä en tunne termiä "kateellisuus". Voin kaikille tässä julkisesti paljastaa, että en ole kellekään kateellinen, varsinkaan heidän taloutensa ja omaisuutensa vuoksi, mutta tätä yllämainittua kansanosaa kohtaan kyllä tunnen jonkinlaista tunnetta, jonka voisi kuvailla vaikka kateudeksi. Hyvät tilalliset, olkaa onnellisia, kun teillä on asiat kaikesta huolimatta noin hyvin. Älkää keskittykö niin paljoa mollaamaan toisianne, kyräilemään heitä, jotka ovat vaihtaneet Valioilta Arlalle, älkää miettikö, miksi naapuri osti uuden traktorin. Todetkaa sen sijaan, että saatte olla kotonanne töissä, teillä mahdollisesti on puoliso ja ehkä lapsiakin. Mitä siinä silloin voi vaikuttaa se, että maidon tuottajahinta laskee? Talousko on onnen määritelmä, eikä elämän laatu?

Pientilan Ukko puhuvana mannekiinina mainoksessa.

No nii, kaikkea se koulunkäynti teettää... Muutama aika sitten olimme muina eläintenhoitajaopiskelijoina opettelemassa koulun putkilypsykoneiden toimintaa, kun joukko jonkin mainosfirman tai sen sellaisen väkeä tuli pyytämään meidän ryhmästämme vapaaehtoisia kertomaan alan opiskeluista ja omista tulevaisuuden näkymistään. No, en varsinaisesti ollut vapaaehtoinen, koska opettajamme ehdotti minua tuohon hommaan, kun olen vähän tällainen "kiintiömies". Käytännössä kun olen ainoa mies eläintenhoitoalalla koko koulussa...

Tässä video jolla puhun ja esittäydyn kahdessakin eri osuudessa. Kaikki alasta ja aiheesta kiinnostuneet voivat lukea asiasta lisää tästä linkistä.

Tuleva projekti: navetan korjaus

Hirsinen navettani on tehty 1945, eli välittömästi sotien jälkeen. Otsakekuvassa on tämän navetan edeltäjä, joka tarkkaan tihrustaen vaikuttaa melko samankaltaiselta- ja kokoiselta rakennukselta. Nykyinen "uusi" navettani on tyypillinen parihuone. Eläinsuojan osalta se on hirsinen ja sen toisessa päässä on vanhakantaiseen rakennustapaan kuuluva rankorakenteinen, lautavuorattu suuli, tai pikemminkin heinälato. Ladossa on haljaspuolikaslattia. Näiden kahden "huoneen" väliin jää käytävä, jota kutsun navetan solaksi. Solan perällä on ulkovessa. Sisävessaahan minulla ei ole, eikä tule!

Navetta ensimmäisen esittelyn aikana, ennen kuin ostin sen. Näkymä omalta pihatieltä.

Tässä kuvassa yllättävänkin ryhdikkäänä...

Villi piha, villit visiot.

Navetan tyyppi on länsisuomalainen luontinavetta, eli parsinavetta. Lanta luodaan ulos lantaluukusta, joka on lantakourun päässä. Savolaistyyppisestä sekasontanavetasta poiketen kestokuiviketta ei tässä navettatyypissä käytetä. Navetassani on perinteiset puuparret ja siellä on kaksi parsipaikkaa lehmille. Lisäksi on karsina, joka on ilmeisesti vasikkaa varten. Ilman vasikoitahan ei tule myöskään maitoa. Ilmanvaihto on luonnollinen, hormiin perustuva painovoimainen ilmanvaihto. Yllättävää, eikö totta? ;)

Tuon navetan lattiarakenne on tuottanut minulle päänvaivaa jo vuodesta 2008. En ole saanut selville, onko navetassa betonilattia, lautalattia, vaiko maalattia. Nyt, kun navettaa on talven mittaan tyhjennetty sinne säilötyistä polttopuista ja tavaroista selvisi, että navetassa on ollut alkujaan betonilattia, joka on sen rikkouduttua korvattu äärivanhollisella puupedillä! Ammut ovat siis betonipermannon sijaan loikoilleet puisella, hieman korotetulla parsipedillä. Mikäs sen kivempaa, liukas se tosin on saattanut olla... Mutta veikkaan, että kylläkin lämmin. Tuo betonilattian olemassaolo varmistui argeologisissa tutkimuksissani, joissa selvitin vasikkakarsinan puulattian alla olevia rakenteita. Noh, sillä oli säilynyt osia betonilattiasta. Samoin siellä oli muumioitunut vasikanpaska! Joten voin kaikille epäilijöille todistaa, että kyllä, tämä Pientila on takuulla entinen karjatila! Karjan määrä nyt tosin ei päätä huimaa, mutta hällä väliä, karjatila mikä karjatila. En suinkaan minä mikään suuruudenhullu ole, enhän?

Navetan korjaaminen tulee olemaan näkökulmasta riippuen melkoinen souvi. Hirsirunko on pahoin lahonnut ja se pitää kengittää sekä alaosastaan, että välipohjan niskojen kohdalta. Samoin rakennusta pitännee korottaa, jotta se täyttäisi nykyiset määräykset hevostallien korkeudesta. Tarkoitukseni kun on ottaa sinne hevonen ja lehmä. Ovi täytyy suurentaa, välipohja tehdä kokonaan uusiksi, korjata murentunut sokkeli, valaa lattia lantakouruineen, tehdä betonilantala ja kattaa se, uusia parsirakenteet, uusia sähköt, purkaa ulkovessa ja tehdä sen paikalle karjakeittiö, johon muurata piippu, laittaa pata ja vetää karjakeittiöön vesi.

Mitäs vielä... Ai niin. Korjata suulinpuolen katto, tehdä solan päähän katolle poikkiharja ja siihen ovi ylisille, korjata suulinpuolen ulkovuoraus, uusia ja suurentaa sen ovi, joka on jossain vaiheessa pienennetty. Olisko vielä jotain? Noo, onhan sitä jo tuossakin muutamaksi päiväksi!

Lahoa löytyy hieman alhaalta...

...hieman ylhäältä...

...hieman päädystä...

... ja hieman karmista.

Rakennuksen profiili on vääristynyt. Katso harja/ räystäslinjoja.
Tuollaisia ammuja minullakin sitten joskus tuolla majailee!:D

Tällaiset vanhat ja pienet puunavetat on yleensä purettu niiden käytön loputtua tai viimeistään siinä vaiheessa, kun lahoa on alkanut ilmaantumaan niin paljon, että korjaaminen tulisi tarkoituksettoman kalliiksi. Minua ei moiset asiat tule estämään, joten tulen korjaamaan navettani sen menneiden loiston päivien henkeen! Tiedän, että minulla on tässä vaatimattoman näköinen rakennus, mutta vaatimaton ulkomuoto peittää harvinaisuuden: monenko pihapiirissä lymyää näin pieni navetta?

Työt navetan parissa ovat jo alkaneet. Nyt on vaarallisen laho, romahtamisvaarassa oleva välipohja purettu. Välipohjan lankut olivat selkeästi kierrätystavaraa: osa oli vanhoja lattialankkuja, osa särkylautoja, olipa jokunen kinnaskoskelaisellakin tehty joukossa. Ja kaikki sienten vallassa ja pölisevän lahoja. Ihme, että välipohja ei ole tullut omia aikojaan alas!

Navetta oli täynnä, siis todella täynnä polttopuita! Tässä enää rippeet jäljellä...
Siksi sitä ei ole päässyt edes tutkimaan ennen kuin vasta tänä vuonna!

"...Argeologissa kenttätutkimuksissa havaittiin merkkejä varhaisesta länsisuomalaistyyppisestä
karjanpidosta.  Karja on ollut navetassa puupedeillä..."

Puuparret, puupedit, puuseinät. Puuta, kaikkialla puuta vain!

Argeologisissa tutkimuksissa selvisi myös, että navetassa on ollut
edistykselliset  betonipermannot, jotka murentuessaan
(pula- ajan betoni) korvattiin puisilla pedeillä.
Palattiin siis takaisin vanhaan, tuttuun ja turvalliseen materiaaliin!

Lahoa välipohjaa: Ei näytä kuvassa niin pahalta, kuin oikeasti on.
Välipohjan kannatinkin väliaikaisesti tuettu.
Täysin pölyävää ruskolahoa, sekä tuota valkoista sientä.
Mikrobitasapaino reilusti plussalla, mutta ei niin hyviä mikrobeja nuo...

Näitä välikaton lankkuja ei enää voinut pelastaa.

Kertoilen tulevina vuosina työn edistymisestä. Arvioitu aikataulu on, että navetassa ei ole ammuja vielä ensi talvena, mutta ehkä seuraavana, ja jos ei vielä silloinkaan, niin ainakin siinä hyvin lähellä tuota ajankohtaa on. Eli sellaiset parisen vuotta tuon parissa saattaa viivähtää. Mutta aikaa on ja kiirettä ei mihinkään, vaikka eläintenpitohalut polttelevatkin jo pahemman kerran, eikä sitä varsinaisesti millään muotoa helpottanut tuo viimevuotinen hoitovasikan pito! Se on menoa nyt, sen tiedän. Paluuta normaaliin elämään ei enää ole.

Seihtemen pykälän huaste

No nii! Sain tämän haasteen Keskeneräiseltä. En ole eläissäni mihinkään haasteeseen vastannut, en edes haastemiehen haasteisiin. Sen sijaan haastan toisinaan ihan puuta heinää, mutta onneksi yleensä vain ihan mitä sattuu.

Mutta astiaan...

Jos joku keksii, miten ystäväni Kääpänen liittyy haasteeseen, niin aika viksu o!

1. Oletko keittiön hengetär ja mikä on bravuuriruokasi?

Hehe! No juu, kodin hengetärhän se tässä kirjoittelee! Tai no, miksi ei niinkin... Veikkaan vahvasti, että kysymyksen asettelulla on ajateltu, että bloggarit ovat naisia. Sanokaa, jos olen oikeassa. Tietysti voisi pohtia, onko tuo nimike liian sukupuolistava ja loukkaako se sukupuolten välistä tasa- arvoa. Kutsunkin siis itseäni pikemminkin androgyynisti keittiön hengehenkilöksi. 

Ja se bravuuriruoka... Njaa, oliskohan se vaikka savukuha, tai sitten jokin lukuisista slaavilaistyyppisistä uuniruoistani? Vastaan kuitenkin: keitetyt kananmunat, jotka on haettu läheiseltä pienkanalalta.

Esimerkki suosimastani slaavilaistyyppisestä uuniruokaperinteestä.

2. Mitä harrastat (Muuta kuin bloggaamista)?

Harrastan? En minä harrasta. Minä elän. Ja se tarkoittaa, että kaikki asiat, joita teen, tai suoritan, kuuluvat elämääni ja tarkemmin sanoen elämäntapaani. En minä harrasta perunanviljelyä, minä kasvatan niitä pysyäkseni hengissä seuraavaan vuoteen. En minä harrasta perinnerakentamista, se on osa minua, en voi olla korjaamatta nurkkia. Perinteiseen tyyliin, ilman muuta! Muun ohella elämäntapaani kuuluu kalastus, puutarhanhoito, metsätyöt, eläimet, opiskelu eläintenhoitajaksi, työssäkäynti lomittajana, lukeminen (joskin nykyään lähinnä koulukirjoja), vanhat koneet ja masiinat ylipäätään, huonekalujen entisöinti, sepäntyöt, puusepäntyöt... Noh, monenlaista siis!

Ja muuten: en harrasta bloggaamista. Nih! :D

Elämäntapaani kuuluu muun ohella koneiden korjaaminen. En harrasta sitä!

3. Unelma- ammattisi lapsena? Miten haaveillesi kävi?

Jaa-a. Lapsena... Täytyy myöntää, että en ole koskaan ajatellut unelma- ammatteja, mutta sen sijaan olen halunnut rallikuskiksi. En muista, olisinko halunnut tehdä sitä työkseni... Sen sijaan nuorena ajattelin ryhtyväni eräoppaaksi. Sitten tajusin, että joutuisin opastamaan kaupunkilaisia ja ties ketä tekemään metsään nuotion ja hiihtämään umpihangessa ja kaikessa muussakin päivittäiseen elämään liittyvissä asioissa. Joten menin metetallialalle. Unelmani tällä hetkellä on elämä, jota elän ja työ, jota teen. Eläimet!!

Mmmmuuh!

4. Sisustuksesi kulmakivet- värit, materiaali, tyyli vai joku muu?

Talonpoikaisuus ja jugend. Kirveellä veistetty ja tummaksi petsattu. Muotopuoli ja symmetria.
Väreistä voisin sanoa, että kaikki muut, paitsi sisustuslehtien musta- valkoinen värimaailma (ja elämä). Käytän värejä ja maaleja mielelläni. Paljas puu on outoa minulle ja niin se oli talonpoikaistaloissakin outoa. Siispä maalaan. Ainoastaan pirttini seinät ovat yhäkin mustat savupirtin seinät ja sellaiset saavat ollakin niin kauan, kuin minä saan asiaan vaikuttaa.

Sisustukseni kulmakivet: ikivanha ja itte korjattu.

5. Millainen on musiikkimakusi? Onko sinulla lempiartistia?

Ha! Olenko minä joku teinipoika? :D Vastaan, että en ole. Mutta vastatakseni haasteen kysymykseen, niin vanha iskelmä ja sota- ajan laulut iskevät. Uutena ja itseänikin hämmästyttävänä asiana olen yllättäen huomannut pitäväni reggae- musiikista. Niin ja kyllä se Johanna Kurkelan ääni on jotenkin uskomaton!

6. Jos saisit valita, millä historian vuosisadalla, tai -kymmenellä eläisit? Miksi?

Tää ei ookkan nii yksikkertane, kuv vois aatella. Oon itte aina aatellu, että oon niinku joku 1800-1900 lukujen vaihteen Ukko jostai mettästä. No joo, niin mää oonki kaikkine pellonraivuineni sum muineni. Mutta haluaisinko oikeesti elää sen aikuista eloa, niin jaa a. Voi olla, että mää pääsisin kuiteski ny helpommalla, vaikkem mää isomalti vaikeuksia pelkääkkä.

Mutta sopisin kyllä kaiken parhaite johonki muuhu aikakautee, ku tähä nykysee.

Vai onko tää ny iha jus tätä päivää?

Mutta on se vaa hyvä, että tota asiaa ei oikeesti tartte miättiä.- se or ratkastu valmiiks meirän kaikkien pualesta!

7.Pakopaikkasi? Onko sinulla sellaista? Mikä se on?

Pakopaikkani mistä? Mistä paeta? Onko se joku selviö, että pitää paeta? Jotain ja jonnekin? Elämäni ei ole niin kamalaa, että minun pitäisi systemaattisesti paeta jotain- jotain mystistä ja ahdistavaa, jotain, jota kaikilla vakavasti otettavilla ihmisillä pitäisi olla kaapissaan. En pakene- kohtaan kaiken vastaan tulevan sellaisena, kuin se on vastaan tullakseen. Niin maailman, kuin sen päällä tallustelevat ihmisetkin.

Jos ihan pakko olisi paeta, niin kai minä tuonne änkeytyisin!
Ja kömpisin sieltä sitten viidenkymmenen
vuoden päästä vanhana partaisena Ukkona töllistelemään maailman menoa...

Älkää olko ollenkaan murheissanne, vaikka en haastakaan nyt ketään henkilökohtaisesti! Mutta mikäli joku inspiroitui omaehtoisesti suorittamaan haasteen ja sai siihen innoitteen plökistäni, niin mielelläni käväisen lukaisemassa omat vastauksenne, kunhan ilmoitatte täällä plökissäni ottaneenne haasteeni vastaan.

Autioitunut maaseutu- korpiseutujen kaikonnut elämä.

Varoitus! Tämä kirjoitus sisältää murheellista kuvamateriaalia suomalaiselta maaseudulta. Kuvat voivat aiheuttaa ahdistusta ja masennusta, eikä niiden katsomista suositella kenellekään. Pientilan Ukko ei ota vastuuta kuvien aiheuttamasta mielipahasta.

Edellinen kirjoitukseni korvenraivaamisesta käsitteli sivujuonteissaan myös autioitunutta maaseutua ja hunningolle jääneitä peltoja. Kirjoitukseni aiheutti toivottua palautetta joista osa käsitteli autioitumisen tunteikkaita vaikutuksia. Itse kirjoitin aiheesta lähinnä neutraalista näkökulmasta, jossa vain totesin, että maaseutu autioitui ja talot jäivät tyhjilleen, mutta aikoinaan ne talot olivat niissä asuneille ihmisille koko elämä. Avaan tällä kirjoituksellani aihetta hieman pintaa syvemmältä.

Sotien jälkeinen aika toi maaseudulle uutta verta ja elinvoimaa, ihan konkreettisestikin. Suuri joukko siirtolaisia ja rintamamiehiä istutettiin maahan, raivaamaan ja viljelemään omaa maataan. Uusi väestö lisäsi maaseudun palveluita ja pieniä kyläkauppoja ja kouluja rakennettiin lisää, vaikka niitä varsinkin nykymittapuulla arvioiden oli jo ennestäänkin hyvin runsaasti. Väestö lisääntyi ja maaseutu kävi jopa ahtaaksi! Työvoimaa oli runsaasti tarjolla ja se oli edullista. Mutta työvoimaa myös tarvittiin paljon, sillä sotien jälkeinen maa- ja metsätalous ei ollut kehittynyt juuri lainkaan sotia edeltävältä ajalta periytyvään, runsaaseen työvoiman käyttöön perustuvista työtavoista.

Tässäkin saunassa on aikoinaan rentouduttu raskaan työviikon
jälkeen ja kuivattu syksyisin sipuleita. Sauna on selvästi
luksus- versio, tuollahan on oikein valotkin!

Olen jo niin vanha mies, että muistan tämän talon olleen pystyssä
ja tämä epämääräinen kumpu oli talon tupakeittiön uuni.

Kyllä, se on pultti. Julmetun kokoinen pultti.

Suuri ja varakas talo, kun on ollut oma höyrykonekin.
Siellä se tönöttää pihlajikossa, jossa aikoinaan oli puimasuuli.

Pienen korpimökin pieni savupiippu. Tämäkin mökki oli hyvissä voimissa
vielä joitain vuosia sitten, kunnes tuli nykyihminen ja purki sen!!

Mystinen vanha mökki metsässä. Asuvatko tontut siinä?

Oho, en tiennytkään, että perunakellari voi edes teoriassa kallistua kyljelleen.

"-Mihkäs mää nää viän? -Nakkaa sinne patterille!"
Vanhat tonkat ja vadit lähteessä. Lähteessä? Miksi?

Uudet menetelmät ja koneet metsien hoidossa ja maanviljelyksessä aiheuttivat paljon työttömyyttä aiemmin hyvin työllistettyjen pienviljelijä- metsätyömiesten parissa. Uutta aikaa ennakoivien maataloustraktoripohjaisten metsätraktoreiden ja lopulta monitoimikoneiden tultua metsiimme työvoiman tarve väheni entisestään ja samaan aikaan alkanut maataloustuotteiden ylitarjonta, niinkutsuttuine voivuorineen sai valtion tukemaan viljelystä luopumista. Useat pientilat tarttuivatkin tuohon helppoon rahaan, myivät periaatteensa ja lopulta naulasivat ikkunansakin umpeen ja muuttivat toisenlaisen elämän pariin. Maaseutu alkoi rappioitua ja kuivua pystyyn, odottaen maannouseman kaatavan sen lopulta takaisin maan poveen.

"Mis on miun hevosein?" Haravakone on pellonreunassa
odottamassa heinämiestä, joka ei enää milloinkaan saapunut.

Minua on koko pienen ikäni murehdittanut maaseudun kadonnut elinvoima ja erityisesti olen tuntenut sympatiaa pienviljelijöitä kohtaan, joista suuri osa oli entisiä vuokraviljeliöitä ja uudistilallisia. Itse en ole syntynyt maatilalla, en edes maalla, mutta olen kuitenkin koko ikäni ollut maalla ja tarkemmin ilmaistuna pitäisi ehkä sanoa, että olen mettästä kotoisin. Sukujuuriltani olen noin 75% maalainen, jos nyt tämän kaltainen rotu- oppi tässä suvaittaneen.

Muistan kuitenkin, kuinka sukuni yhden haaran maatilaa vielä viljeltiin ja että olen ihan pienenä käynyt katsomassa siellä lehmiä. Varhaisinpia muistikuviani ovat ylipäätään juuri maalaiselämään liittyneet muistikuvat ja erityisen hyvin muistan, kuinka nuo pellot kynnettiin viimeisen kerran tuolla samalla Ford- traktorilla, joka on nyt täällä minulla. Istuin pienenä poikana kotitiemme koivukujalla, tien penkalla ja katselin ihmeissäni, kuinka maa muuttui kynnettäessä mustaksi. Muistan myös, kuinka ne pellot lopulta istutettiin metsälle. Mikä murhe. Olin tuolloin alle kymmenen vuotta, mutta jo silloin ajattelin, että toi ei voi olla oikein.

Nuoruuteni ajan nuo pellot puskivatkin sitten viljan sijasta koiranputkea ja väkkyröitä puuntaimia. Katselin niitä kummastellen, kuten seurasin maaseudun yleistä alasajoa. Rakennukset ja navetat rapistuivat koulumatkani varrella ja pienet mökit ja isommatkin talot jäivät tyhjilleen. Kaikkia rakennuksia ei enää edes viitsitty pitää kunnossa, vaan niiden kylliksi lahottua ne hajotettiin lopullisesti. Pala suomalaista sielunmaisemaa oli kadonnut.

Vanha kivinavetta, vaikka ei siltä näytä. Eipä ole emäntä ihan
 hiljakkoin navettapolkua tallannut. Tätä navettaa ei enää ole.

Vanha navetta tässäkin. Edustaa erikoista korjaustapaa,
jossa laho hirsi "korjataan" valamalla talon sisälle betoniseinät...

Pienin koskaan näkemäni betonitiilinavetta! Tuonne sopii juuri ja
juuri kolme nautaa. Mutta se on sentään oikein betonitiiltä... Ja tilalla on alle
puolihehtaaria peltoa, mutta onpahan komea navetta kuitenkin...

Metsänreunat pusikoituivat, kun karja ei enää laiduntanut niissä. Lepikot olivat tulleet jäädäkseen. Pelto- ojissa alkoi kasvamaan pajukkoa, tuota muinaisten isäntien häpeäpuuta. Saamaton oli sen talon isäntä, joka ei edes ojistaan pajuja pois perannut. Nuoruuteni maaseudulla oli vielä kyläkauppojakin, jopa useita, lisäksi oli kouluja, kirjastoautoja, asiamiesposteja... Lisäksi tiet pidettiin edes kutakuinkin kunnossa ja tehtiin jopa uusiakin teitä.

Pientilan kiviaitaa soraharjulla.
Peltojen uudelleen hyödyntämistä romulaanin muodossa.

Kyläkaupat- ja koulut vetivät puoleensa uutta, nykyajan siirtolaisjoukkoa, maallemuuttajia. Heitä oli erityisesti vielä ennen tätä nykyistä taantumaa liikeellä. Nuo siirtolaiset ovat ihmisiä, joilla ei näytä olevan mitään kosketusta aitoon maaseutuun, vaan he ovat vinkumassa maalle katuvaloja, suojateitä, kävelyreittejä. He näyttävät haluavan tehdä maaseudusta lähiön ja pyrkivät sitä päämäärää kohti omissa pienissä hyvinvalaistuissa pihoissaan. Heidän talonsakin ovat kaikki samanlaisia ja ne on tuotu tehtaasta. Ja mikä ihmeellisintä: ne on pystytty savipellon keskelle! Ei siis kumpareelle ja metsäreunaan, vaan savikkoon... Annan mun perinneäijän kaikki kestää!

Sitten nuo viimeisetkin muinaisuuden reliikit, eli kyläkaupat ja koulut lopettiin. Maaseudun jo 1950-60 luvuilla aloitettu alasajo oli saatu verrattoman tehokkaasti päätökseen. Maaseudulla ei ollut enää lainkaan palveluja. Ei ole linja- autovuoroja, ei ole teiden kunnossapitoa... Ja kaiken muun alasajon lisäksi valtiovalta höpäjää niinkin älyttömiä, että teiden kunnossapito pitäisi jättää kokonaan niitä käyttävien harteille, eli siis maalaisten. Pidämme jo nyt tiemme kunnossa hyvin olemattomattoman kunnanavustuksen varassa ja maksamme tiemaksumme oman tiemme kunnossapitoa varten. Maksamme sähkömme, nuohouksemme, vetemme, jopa jätevetemme! Maksamme veroja omistamistamme maista ja kiinteitöistämme. "En aina oikein jaksa ymmärtää..."

Minulle on joskus jopa sanottu kunnan virkamiesten taholta, että "mitäs siellä asutte, ei sinne ole kukaan käskenyt muuttamaan. Muuttakaa lähiöön." Maaseutuvastaiset asenteet ovat näinä aikoina voimissaan.

Olen seurannut maaseudun elämän kaikkoamista satavuotisista taloista ja pihoilta. Olen kulkenut polkuja, joita ei ole ihminen karjoineen kulkenut vuosikymmeniin. Olen kuvannut pihoja, joiden rappio on liian voimakasta kestettäväksi. Olen tutkinut rakennuksia, joiden katto on tullut alas, mutta joissa yhä leijailee elämän henki. Olen käynyt katkaistussa talossa, jossa ei jostain syystä kuulunut kännykkä. Olen käynyt autiotalossa, jonka keittiössä oli yhä kattila liedellä ja lautanen pöydällä. Sieltä oli lähdetty joskus jonnekin, oli ehkä ajateltu, että tullaan vielä takaisinkin. Ei tultu, ketään ei näkynyt, kukaan ei palannut. Kenties vain yksi hiirulainen kävi innosta puhkuen tutkimassa, olisiko lautaselle jäänyt vähän evästä hänellekin, mutta lautanen oli tyhjä, ruoka oli loppu ja perunamaa kasvoi ohdaketta.

Toiset autioituneet talot tulevat seisomaan ryhdikkäinä vielä vuosia,
ellei vuosikymmeniä, kiitos niiden rakennuspaikan ja -tavan.

Perinnönjako on per... No kaikki tietävät, mistä se on silloin,
kun talokin laitetaan puoliksi. Ihan konkreettisestikin.
Ei sitä tuon tarkemmin ole voinut jakaa, mutta kumpi sai ulko- oven?

Jos rakennukset eivät ymmärrä itsestään hajota,
niin ainahan voi kaataa puun niiden päälle.

Näitä menneen elämän muistomerkkejä katsellessani tunnen syvää murhetta. Murhetta siitä, että jokin ulkopuolinen mahti oli aiheuttanut kokonaisen elämänmuodon häviämisen maaseudulta. Pienviljälijäväestö oli ajettu erinäisin pakottein ja kannustimin luopumaan elämänmuodostaan ja muuttamaan palkkatyöläisiksi kasvukeskuksiin ja ulkomaille. Tällainen samanlainen rasismi on aivan yleistä myös muissa maissa, kuten nyt Australiassa, jossa "liian kalliiksi" tulevat aborginaalikylät tuhotaan ja väestö pakkosiirretään kaupunkien slummeihin. Suomessa tuo vain tehtiin ilman pakkosiirtoja, näännyttämällä kansanosa korpeensa.

"Myin mettäni, paketoin peltoni, join rahani.
Mitä enää voin tehdä tilallani? Hoo, keitänpä pontikkaa sentään!"

Pienviljelijä on paljon unanalaisenpi otus, kuin aito porosaamelainen. Silti vain saamelaisuus tunnustetaan omaksi kulttuurikseen.

Kunnia kaikille edesmenneille pientilallisille, korvenraivaajille ja uudistilallisille, sekä kaikille heille, jotka jaksavat kunnostaa ja ylläpitää tätä vuosisataista kulttuuriperintöämme!

Kaikki, mitä vesimyllystä on jäljellä.

Vanhan vesimyllyn yläkivi. Alakivi on jo mystisesti
"kadonnut". Tulitikkuaski mittakaavana.

Hevoset elämässäni- elämä hevosten parissa.

Hevoset. Heboizet. Konjit. Hoputtimet. Kuinka vaan ja millä kielellä kukakin niitä kutsua haluaa.

Olen touhunnut enemmän ja vähemmän säännöllisesti hevosten parissa. Olen harrastanut hevosia, tai ehkä pikemminkin pitäisi sanoa, että olen harrastanut jonkin sortin ratsastusta jo jonkin aikaa. En ole milloinkaan käynyt mitään ratsastuskoulua, tai edes lukenut ratsastusta käsittelevää kirjallisuutta. En kuulu heihin, jotka hakevat täydellistä istuntaa, vaan heihin, joille ratsastaminen ja hevosten kanssa oleminen tuottaa jo itsessään iloa. Minua ei ole milloinkaan viehättänyt ajatus hevosesta urheilun, tai jonkin suorituksen välikappaleena, työvälineenä, tai "ajoneuvona". En oikein ymmärrä, kuinka hevosta voidaan pitää puhtaasti voittoa tuottavana kapineena, joka saa mennä lihoiksi heti, kun sen ylläpito ylittää siitä saatavan tuoton, tai tuotto- odotukset eivät enää ole riittävän korkeat. Raha, raha, raha.

Sen sijaan olen ollut kiinnostunut hevosten käyttäytymisestä ja niistä itsestään, ihan sellaisenaan. Jään aina hevosia nähdessäni seuraamaan niiden keskinäistä käyttäytymistä, sekä yhden yksittäisen hevosen toimintaa sekä yksilönä, että lauman jäsenenä. Seuraan niiden kommunikointia ja elekieltä. Kun havaitsen hevosen tekevän jonkin eleen, niin yritän mietiskellä, että miksi se tekee noin. Onko sillä jokin syy niin tehdä ja jos on, niin pääseekö se tavoittelemaansa päämäärään sillä keinolla, jonka se on valinnut.

Tunsin aikoinaan vanhan miehen, joka asui yksinään vanhan pientilansa harmaassa hirsirakennuksessa. Tuolla miehellä oli koko ikänsä ollut hevonen, jolla hän tekin niin metsätyöt, kuin peltohommatkin. Traktoria hänellä ei ollut milloinkaan. Mitäpä sitä sellaista hankkimaan, kun hevosesta on myös seuraa ja ajankulua. Tuolla hevosesella oli matala hirsitalli, joka ei takuulla täyttäisi tämän päivän talleille asetettuja mitoituksia, mutta en usko, että hevonen kärsi tallin mataluudesta millään muotoa. Sen kohtelu ja hoito oli muilta osin erinomaisella tasolla ja sillä oli suuri, monipuolinen luonnonlaidun. Nämä nykyiset "tallimääräykset" ovat ihan älyttömiä. Hevostalli voi olla jopa kolmisen metriä korkea...

Minä ajauduin hevosten pariin ehkä hieman vahingossa. Tai no, jos nyt satunnaisesta kokeilusta voi puhua vahinkona. Meidän koulullemme, ala- asteelle, tuli joskus paikallinen tallinpitäjä vetämään talutusratsastusta. Olin tuolloin noin 10 vuotias. Tuosta hetkestä on jo hyvinkin parikymmentä vuotta aikaa. Pidin hevosen selässä olosta jo tuolloin, mutta en jäänyt vielä ensimmäisestä kerrasta koukkuun. Myöhemmin sitten kävimme perheeni kanssa samaisella tallilla uudelleen ja tuo käynti venähtikin melko pitkäksi, taisi olla vuoden, tai parikin, kunpa muistaisinkin. Tuolloin opin ratsastuksen perusteet ja vaikka en olekaan koskaan pitänyt kenttätunneista, niin olen kuitenkin tyytyväinen, että niitä tuolla oli. Mutta suurinta iloa minulle tuotti jo tuolloin laukkaaminen pitkin mettäteitä! Sain jo nuorena mennä yksin isolla, mustalla arabilla minne mieleni teki.

Sitten tallilla käynti hiipui ja loppui. Hevoset kuitenkin jäivät elämääni, joskin taka- alalle. Koko ikäni olen haaveillut ottavani itselleni isoja eläimiä, mahdollisesti hevosia. Vaikka en olekaan milloinkaan hevosta omistanut, tai vuokrannut, niin tämä ajatus on minua riivannut pahemman kerran.

Kävin aiemmin eräässä perinnetapahtumassa, jossa oli myös hevosia. Tapahtuman teema oli entisaikainen metsätyö ja puunkorjuu. Hevoset liittyivät metsätyöhön hyvin kiinteästi, sillä maataloustraktorit syrjäyttivät hevoset metsätyössä vasta 60- 70- luvuilla. Myöhemminhän myös maataloustraktorit tulivat syrjäytetyiksi ensin juontokoneilla ja lopulta nykyaikaisilla harvestereilla ja ajokoneilla.

Tämä kuva ei ole nelkytluvulta. Tämä on vuodelta 2013.

Hevoset palasivat elämääni ilmeisen lopullisesti hieman yli vuosi sitten, kun päädyin hevostallille maatalouslomittajaksi. Tuo pesti jatkuikin sitten yhtämittaisesti koko talven. Tuolla tallilla tehdessäni eläinalan töitä ja hoitaessani hevosia sain jonkinlaisen henkisen varmistuksen siitä, että ala on kuin minua varten olemassa, tai sitten minä olen alaa varten olemassa. Niin luonnollista ja miellyttävää on työni eläinten parissa. Onhan se toki monin verroin raskaanpaa fyysisesti, kuin nuorenpana tekemäni teollisuustyö, mutta milloinkaan en enää voisi kuvitellakaan istuvani tehtaassa tekemässä "työtä", joka ei ole työtä.

Olen tehnyt hevosalan töitä myös muuallakin, maatalouslomittajan nimikkeellä tietenkin. Olen siis työsuhteessa lomatoimistoon, jonka kautta maatalousyrittäjien lomia ja lomituksia pyöritetään. En kuitenkaan voi kovin tarkasti kertoa, missä ja millaisissa paikoissa olen ollut, sillä en itsekään pitäisi, jos joku minun kotonani käynyt kertoisi netissä, että joo, siellä oli sellaista ja tuollaista... Joten, tyydyn kertomaan vain yleisesti ja pintapuolisesti näistä asioista.

Viime keväästä lähtien olen touhunnut näiden islantilaisten kanssa.

 Viimevuoden keväällä innostuin menemään ihan hevostallille, mutta en töihin, vaan asiakkaaksi. Menin ratsastamaan eräälle tallille, jolla on pelkästään islanninhevosia. Olen sen jälkeen käynyt tallilla ihan säännöllisesti, jopa viikottain ratsastamassa. Issikat ovat makuuni ehkä hieman pieniä, mutta niiden yleinen maatiaismainen olemus valtavine talvikarvoineen ja mukavine luonteineen on tehnyt minuun vaikutuksen. Pienuus ei suinkaan ole negatiivinen piirre, sillä sehän on itse asiassa hyvin taloudellista. Mihin sitä suurta ja näyttävää kokoa loppujen lopuksi edes tarvitaan?

On se jämee... Kyllä menisi äes mukavasti täällä pientilalla tuollaisen vetämänä!

Antimaterialistinen varustebloggaus

Tänään kirjoitan aiheesta, joka tässä materialistisessa maailmassamme on sitä vastavirtaa, sitä kelkasta pudonnoiden ja pudotettujen purnaukseksi leimattua jaanaamista. Se on sitä höpinää, jota ei kuule ostoskeskusten käytävillä, eikä sitä kuule kauppojen kassoilla. Sitä kuulee harvoin ja vain todella rohkeat uskaltavat sanoa sen ääneen. Vielä harvempi kehtaa sellaiseksi julistautua.

Se sana on antimaterialismi.

Minä olen antimaterialisti.

Ja olen usein leimautunut sen vuoksi- milloin miksikin. Hipiksi, kommunistiksi... Riippuu suuresti leimaajan omista henkilökohtaisista elämänarvoista. On kuitenkin hienoa huomata, että maailmassa on joitain muitakin "tärähtäneitä", jotka eivät kulje materialististen markkinavoimien eturintamassa.

Mielestäni suuri määrä erilaisia uusia tarvikkeita, vaatteita, tai varusteita ei tee elämääni yhtään sen onnellisemmaksi, vaikka ostelisin mitä kaikkea hilua ja kampetta. Tarvitsen ylipäätään hyvin vähän mitään sälää elämässäni. Mitä se merkkivaatteen logo siinä resun paidan hihassa nyt sitten lopultakaan merkitsee? Kertooko se tosiaan jotain siitä, kuinka hyvä, tai huono ihminen sitä kantaa? Pöh, sanon minä. Ei kerro. Se kertoo ainoastaan sen, että paitaa kantaa henkilö, joka kuvittelee logolla olevan jokin statusarvo ja että häntä sen vuoksi katsottaisiin ylöspäin. Hah, nauran hiljaa mielessäni moiselle keikarille.

Ostan vaatteita erittäin harvoin. Viimeksi ostin koulua varten työtakin! Mutta silloin kun ostan, ostan sellaisia vaatteita, joiden uskon, tai ainakin toivon kestävän minulla vuosia. Ostan yleensä laadukkaita kotimaisia vaatteita ja jalkineita, mutta käytän niitä jopa vuosikymmeniä. Tällöin uuden ja ehkä hintavammankin vaatteen hinta jakautuu käyttövuosia kohden tasaisesti ja kalliskaan vaate ei ole kallis, kun sitä vertaa siihen, että joutuisi ostamaan halvan vaatteen vuosittain.

Luonnollisesti olen hankkinut myös kirppareilta tavaraa ja vaatteita. Siis silloin harvoin, kun nyt ylipäätään mitään ostan. Sieltä saa edullisesti kampetta, joka toisinaan on myös ihan laadukastakin. Osa kestosuosikkivaatteistani on hankittu kirppiksiltä. Samoin kotini antiikkihuonekalut ovat osin ostettu noista paikoista. Ovat kestäneet jo toista sataa vuotta jossain toisaalla, joten eivätköhän ne minullakin vielä saman verran kestäne...

Telvisioakaan en enää aikoihin ole katsellut. Sieltä tulee vain pelkkää amerikaanojen tusinasarjoja. Missä on laatu? Missä ovat ne ohjelmat, joista maatalouslomittajana ja opiskelijana maksan Yle- veroa?

Rahakaan ei tee onnelliseksi. Minulla on sitä aina ollut, milloin enemmän, milloin vähemmän, mutta milloinkaan sen määrä ei ole vaikuttanut onnellisuuteni tasoon. Siihen ovat vaikuttaneet tavallisesti vain ne asiat, jotka eivät maksa mitään, tai niitä ei ainakaan voi rahalla ostaa. Raha tuo toki turvallisuuden tunnetta ja varmuutta elämään, mutta enemmän varmuudentunnetta saan siitä, kun menen kellariini ja totean, että minulla on perunoita taas seuraavaksi vuodeksi vaikka jonkun muunkin syötäväksi asti. Samoin turvallisuudentunnetta tuo monen vuoden klapupinot. Noh, jonkinlaista materialismiahan sekin on, että en anna itseni ihan tuulen mukana ajelehtia ja kerään varastoja. Mutta materiaalia materiaalin vuoksi- ei, ei. Sitä en kaipaa juurikaan. Mitä nyt pientilalla toki kaikenlaista työkalua tietysti tarvitaan. Mutta älypuhelimet, tabletit ja soittimet. Täh? En käytä.

Kaikkea ei saa rahalla. Kuvassa monia sellaisia asioita. Löydätkö yhtäkään?

Koska tämä kirjoitus on antimaterialistinen varustebloggaus, kerron, mitä kaikkea jätin tänään ostamatta!! Tässäpä näitä: En ostanut tänään kanilleni uutta Fleksiä tai valjaita, joita sitten blogissani esittelisin kaikille ja tekisin niistä testiä. En ostanut uutta televisiota, sillä mitäs minä sillä muka tekisin? Vanhakin pölyttyy vintissä. En käynyt siinä kaupassa, jossa sänkipartaiset miehet kävelevät paidan ylin nappi auki. Minulla on jo paita, jonka ylin nappi on auki- se itse asiassa on pudonnut johonkin. En ostanut edes uutta karvalakkia, sillä vanha karvalakkini palvelee takuulla vielä vuosia, vuosia.

Sen sijaan kävin hakemassa navetasta lypsylämmintä maitoa, jonka hankkimiseen ei tarvinnut käyttää valuuttaa. Söin tänään itse valmistamaani ruokaa. Nostin lantut, jotka kasvoivat tänä vuonna hyvin. Ajoin traktorilla rankaa liiterilleni, jotta minulla on parinkin vuoden päästä talvisin mahdollisuus lämmittää pirttiäni. Katselin pikkulintujen touhuja auringonkukkapellolla.

Tämä on elämä, jonka olen aina halunnut ja jossa olen onnellinen.

Myös lakastuva luonto on kaunis. Oletteko huomanneet, kuinka hienoja
geometrisiä muotoja auriongonkukan siementen asettelussa luonto onkaan laatinut?

Metallialan ammattilaisesta eläintenhoitajaksi- miksi ihmeessä?!

Olen aiemmalta koulutukseltani metallimies. Tarkemmin sanoen minulla on kone- ja metallialan perustutkinto, olen ammatiltani levyseppä- hitsaaja. Työkseni olen tehnyt monet vuodet erikoismetallihitsaajan töitä tehtaassa. Hitsasin alumiinia, ruostumatonta- ja haponkestävää terästä. Siitä nimike erikoismetallihitsaaja. Olen varmaan ihan kohtuullisen hyvä tuossa ammatissa, sillä minua pidettiin töissä koko nuoruuteni; ennen armeijaa ja sen jälkeenkin viisi vuotta. Kunnes. Työni siirrettiin jonnekin- en edes tiedä mihin. Veikkaan, että viroon...

Työ tehtaassa on myös erittäin säädeltyä, kellotettua, ahdistavaa, stressaavaa... Keksisin loputtomiin sanoja, joilla kuvata sitä kurjuutta ja kokemaani inhoa sellaista elämää kohtaan. Työ itsessään oli toki mukavaa. Tehtaalla minua kytättiin, pompoteltiin, "piiskattiin" ja ties mitä muuta. Huh, ei enää milloinkaan tehdasta, ei kellokorttia, ei ahdistusta!

Nuoruuden haavena minulla oli ryhtyä eräoppaaksi. Sitten tajusin, että joutuisin neuvomaan avuttomia kaupunkilaisia ja ulkomaalaisia (anteeksi ennakkoluuloisuuteni!) nuotion teossa ja hiihtämisessä ja muissa ihan jokapäiväiseen elämään liittyvissä asioissa. Lisäksi ajattelin, että ehkä alalle ei työllisty. Noo, metalliakin työllisti hyvin vielä joskus 50- luvulla ja aina siihen asti, kun Yhdysvalloissa majaansa pitänyt Lehman Brothers- pankki meni nurin vuonna 2008. Alkoi finanssikriisi, alkoi taantuma, lama.

Ostin pientilani samana vuonna, 7.8.

Oltuani jonkin aikaa työttömänä totesin, että nyt, kun olen pientilallinen, voin ryhtyä ottamaan muitakin askeleita kohti sitä unelmaa, joka jo noin 12- 13 vuotiaasta lähtien on ollut minulla johtotähtenä. Elämä omalla maalla, pienellä tilalla, omassa talossa. Eläimiä, luontoa, vanhoja rakennuksia! Viljelyksiä, kasvimaita, kalavesiä. Elämää maaseudulla ja maaseudun ammateissa. Ostin siis ensin talon ja ryhdyin vasta sitten miettimään, että milläs täällä oikein hengissä pysytään ja laskuja maksellaan... :D

Siispä menin puhtaasti mielenkiinnosta raivaussaha- ja taiminkonhoitokurssille. Tuota taitoa olen tarvinnut oman metsäni hoidon lisäksi muutenkin. Pian kurssin jälkeen työllistyinkin metsäalalle. Raivasin pusikoita ja taimikoita raivaussahalla. Työ oli palkitsevaa. Usein ihmettelinkin, että ohoh, saan olla metsässä työkseni, katsella oravien leikkiä puissa, seurata kevään saapumista ja tuskailla hiostavassa helteessä 10 kilon sahan ja muiden kantamusteni kanssa. Mutta kaikki päättyy aikanaan, kuten tuokin työmaa. Nyt teen samaa työtä "yrittäjänä".

Metsätöiden jälkeen luonteva siirtyminen viherhoitoalalle oli seuraava etappi. Leikkasin ruusuja, hoidin viheralueita ja tein erilaisia rakennustöitä. Trimmeröintiäkin piisasi!

Eräiden mielenkiintoisten ja positiivisten sattumusten ja kohtaamisten jälkeen innostuin eläinalasta toden teolla. Ryhdyin ajattelemaan, että jos "kaupunkilaisetkin" kouluttautuvat maaseudun ammatteihin ja kappas vaan, työllistyvätkin, niin tässä on sitä jotain. Tätä haluan! Totesin, että koska asun täällä maalla jo valmiiksi, niin miksi en ottaisi sitä viimeistä rykäisyä ja ryhtyisi eläintenhoitajaksi!

Näiden kanssa teen mielelläni töitä!

Hakeuduinkin heti Tampereelle Ahlmanille sellaiseen lomittajakokeiluun, mutta harmikseni se koulutus ei alkanutkaan. Sitten seuraavana keväänä hain tuotantoeläintenhoitajakoulutukseen, mutta jopas, yht'äkkiä olinkin valittuna maatalousalan perustutkintoa lukevien joukkoon. Hyvä niin, sillä koen tämän koulutuksen olevan monipuolisenpi. Koulutukseen haki 93 henkilöä ja 20 otettiin. Olen vähän otettu moisesta huomioimisesta... ;) Ilmeisesti sain vakuutettua päätöksiä tekevät henkilöt, sillä TODELLAKIN haluan tätä koulutusta, tätä alaa, tätä työtä.

Tässä linkki Ahlmanin sivuille, joilta voitte lukea lisää eläintenhoitajan koulutuksesta aikuispuolella:
http://www.ahlman.fi/maatalousalan_perustutkinto

Nyt se on todistettu: pääsin kouluun!

Yksi luonnollinen jatkumoketju tähän koulutukseen hakeutumiseeni vielä liittyy: Työni maatalouslomittajana. Kuten olen kertonut, lomitan hevostiloja. Miten hevosten pariin ajauduin, niin siitä toisella kerralla lisää ;) Erään hevostilan emäntä taisi minut jotenkin ylipuhua hakeutumaan alalle koulutukseen... Noo, vahvasti hän ainakin suositteli alaa minulle. Onneksi! Mutta koska minulla ei ole koulutusta, eikä rehellisyyden nimissä myöskään kokemusta robottinavetoista, niin minun pitää luonnollisesti hankkia koulutus ja paperit alalle saadakseni töitä laajemminkin. Ja tässä sitä nyt ollaan, matkalla eläintenhoitajaksi!

Pian se alkaa...!!