Maanviljelystä ja työssäoppia

Koulunkäynti jatkuu ja etenee suunnitellusti. Työssäoppijaksoja on ollut parhaimmillaan, tai pahimmillaan, kuinka vain kahtakin samanaikaisesti. Sen ohella olen käynyt koulua ja palkkatöissäkin. Keväällä, kun minulla oli paljon, hyvin paljon lomitustöitä, tein pitkää päivää. Heräilin aamulla noin kello 04.00 ja painelin yli 60 kilometrin päähän lomittamaan. Lomitustyössähän on kaksiosainen päivä, joten päivätauon aikana ehdin vielä työssäoppitilalle tekemään kevättöitä. Tuon jälkeen menin vielä tekemään lomittajan iltatyöt ja olinkin sitten kotona "jo" siinä ilta yhdeksän maissa. Että silleen...

Työssäoppi keskittyi kevään ja syksyn aikana tällä kertaa eläintenhoidon sijaan peltokasvien tuottamiseen, eli suomeksi sanottuna maanviljelyyn. Työssäoppitilalla pääsin tekemään erilaisia traktoritöitä mutta erityisesti tein kevätmuokkauksia ja kylvöjä, osan näistä aivan omatoimisesti. Korostan tätä siksi, että minulla ei ole aiempaa kokemusta nykyaikaisista peltoviljelylaitteista. Vanhat masiinat ovat minulle tutumpia ja muutenkin lähempänä sydäntä. Vähän kuten maksa... Heh...

Kesä ei kuulunut työssäoppiin, mutta nyt syksyllä olin jonkin aikaa tekemässä puinteja ja tutustuin viljankuivurin toimintaan.

Osan koulun näyttötutkintoa varten suorittamastani materiaalista sain suoritettua myös kotonani, sillä tein täällä tuon aiemmin kertomani pellonraivaustyön loppuun ja nyt silläkin mettämoisiolla lainehtii jo nurmi. Onni on oma maatila! :D Saan tehdä omia töitäni ja samalla saan suoritettua koulua varten erilaisia oppitöitä.

Kotosalla minulla ei ole kylvökonetta, joten nurmensiemenen kylvän aina vakasta. Noh, vakkana minulla toimii vanha navettavati, mutta yhtäkaikki, hyvin se vanhallakin tavalla onnistuu. Olkoon tämä esimerkki siitä, että kaikkia töitä ei pientilalla tarvitse, ei edes kannata koneellistaa. Tästä julkaisen videomateriaalia, joka tuossa alla.

Kaikista työssäoppitöistä en voi julkaista kuvia, tai videoita, vaikka niitä minulla paljon onkin, sillä ne on kuvattu ihmisten kotomarkeilla ja yksityisissä koneissa. Mutta omista koneistani ja maisemistani saan julkaista niin paljon, kuin sielu sietää, joten laitan muutaman viljelysaiheisen kuvan tähän mukaan ihmeteltäväksi. Ostin "uuden" traktorinkin nyt, kun paltoala kasvoi tuon mettämoision mukana...Haha! :D

Zetor- uusin hankintani perässään itse kunnostettu Potila 250 s-piikkiäes.

Jo aiemminkin plökissä esiintynyt Ford Major 4000- pientilan vakiokalustoa.
Takuuvarmaa toimintaa jo yli viidenkymmenen vuoden ajan!

Olin puimassa Altialle Koskenkorvan raaka-ainetta.
Nytpähän tiedätte, ketä saatte syyttää siitä,
että Suomen kansa juo itsensä hengiltä!

Lisää aiemmista peltohommista ja työssäopeista voitte lukea ainakin täältä, tuolta,  sieltä, ja tosta.  Aimmista työssäopeista muuten sain parhaimmat mahdolliset arvossanat! :D

Uusi lukijakin on näköjään saapunut, tervetuloa vain Jyrki mukaan remmiin!

S- piikkiäkeen kunnostaminen ja kärkien vaihto

Pientilalla on tehty kalustohankintoja aina, kun jotain on saatu kohtuullisella hinnalla ja sitä hintaa vastaan on saatu kohtuullista tavaraa. Syksyllä hankin kärkiensä puolesta täysin loppuun ajetun  Potila 250 s- piikkiäkeen. Äes on tunnettu siitä, että siinä ei ole lainkaan etulataa, vaan sen molemmissa päissä on varpajyrät. Näin saadaan aikaiseksi erittäin tarkka työsyvyyden säätö ja samalla myös vetovastus vähenee osan laahaavasta kuormasta muuttuessa rullaavaksi kuormaksi. Myös työjälki saadaan tällaisella äkeellä hyväksi, vaarana on jopa maan rakenteen liiallinen hienontuminen ja siten liettymisen vaara äestystä seuraavien sateiden aikana. Äkeen ongelmaksi voisin sanoa juuri saman asian, joka on myös äkeen etu, eli sen, ettei etulataa ole... Tällainen äes ei tasaa maanpinnan muotojen vaihteluita lainkaan, ja vesivaotkin jäävät useasti kajastamaan useammankin äestyskerran jäljiltä aavistuksenomaisena painanteena. Yksi hyvä ominaisuus s- piikkiäkeessä vielä on: se kerää juolavehnän ja muiden kestorikkojen juuret siistiin kasaan päisteelle, kun äes nostetaan ylös! :D

Ennestään minulla on 60- luvulta periytyvä Sampo 270 äes, eli niinsanottu "perhos- Sampo". Kyseessähän on lapiorullaäkeen maanpintaa mukaileva malli. Tuo äes on erityisesti omiaan nurmikynnösten äestykseen, koska lapiorullaäkeen terät aiheuttavat lyövän iskun eteenpäin. Tämä isku samalla sekä leikkaa, murskaa, että jyrää alleen jäävää materiaalia hajottaen pahimmatkin juuripaakut. Vaikka tämä äes on levempi, kuin Potila, on Potila silti työsaavutukseltaan parempi vähempien ajokertojensa vuoksi.

Tein äkeeseen perushuollon osana maatalousalan opiskelujeni näyttötutkintoa. Tein selvityksen jopa huollosta syntyneiden jätteiden lajittelusta... Alamme on monipuolinen, eikö totta?

Aluksi nostin äkeen ylös ja kannoin sen alle tukevia tyvilumppeja, ettei minun tarvitse pelätä sen putoavan jälkojeni päälle remontin aikana. Vanhat kärjet, sikäli, kun niitä oli enää jäljellä, olivat kiinni pulteilla. Näiden pulttien avaaminen oli täysin toivotonta touhua ruosteen ja mekaanisen kulumisen vuoksi. Siispä hain rälläkän, jolla ruosteisempikin pultti aukeaa melko näppäreesti! Sitten vain kevyt kopautus kärkilappuun ja se lentää ties minne jousivoiman ansiosta. Uuteen pulttiin kuparitahnaa, sillä kiinni uusi kärkilappu ja mutteria perään. Nämä kärjet ovat käännettävää mallia, mutta edellisen omistaja oli kääntänyt terät jo, joten minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin ostaa uudet.

Kärkien vaihdon jälkeen rasvasin kaikki rasvauskohteet, joista suurin osa oli varustettu rasvanipoin. Erityisen tärkeää on huolehtia varpajyrien säännöllisestä rasvaamisesta, koska ne ovat lähimpänä maata ja helpoiten korrosiolle alttiina.

Tässä vielä muutama kuva ja videopätkäkin äkeen kunnostamisesta:

Potila 250 s- piikkiäes

Traktori hunnutettuna, ettei lentele kipunat...

Teknik.

Vähiin käy, ennen kuin loppuu.

Tässäkin on joskus ollut kärki...

Siinähän niitä on: paketillinen uusia kärkiä kiinnikesarjoineen.

Paljon paree jo. Näitä kärkiä en ihan muutamassa vuodessa
Pientilan maita äestellessäni loppuun aja!

Pientilan Ukko esittää videon: polttopuiden tekoa omaan rauhalliseen tahtiin

Videopostaus!

Maalla jokaiselle säälle löytyy oma, juuri sille lämpötilalle parhaiten sopiva työ. Koskaan ei ole liian kylmä, kuuma, kuiva tai mitä tahansa, etteikö voisi jotain tehdä. Tekeminen on lähinnä viitseliäisyyskysymys ja kiinni vain siitä, haluaako jotain tehdä. Näilläkin kovilla pakkasilla varmasti monen mieleen tulee, että jospa jäisi vain sisälle ja "käpertyisi vilttien alle". Argh, inhoan yli kaiken koko tuota lainaamaani ilmaisua! Siis käpertyä? Kun ihminen "käpertyy", hän on mielestäni jonkinlaisessa itsesäälin tilassa ja fyysisestikin aivan mykkyrässä, aivan kuin kärsisi pahoista vatsakivuista... :D

Koska en siis halunnut "käpertyä", niin olin myös näiden noin -25 pakkasasteen lämpötiloissa ulkotöissä. Kovien pakkasten parasta hyödyntämistä on polttopuiden teko, ennen kaikkea isojen pölkkyjen halonta klavuiksi. Pakkanen on klapumiehen paras kaveri, sillä puun solukon jäätyessä puu halkeaa suhteellisesti helpommin, kuin lämpimimmillä säillä. Lisäksi kovien pakkasten etu on se, että kun tosissaan hommia puskee, niin ei tule aivan yhtä hiki, kuin muuten tulisi. Vaikka asia on niinkin, että jos metsätyössä ja klavunteossa ei tule hiki, on työtahtia lisättävä.

Esitän tässä vidossa, kuinka halkoa klavuiksi halkaisijaltaan noin 50- 60 senttimetriä olevia koivupölkkyjä. "Halkomakoneena" minulla on Fiskarsin halkomakirves. Ei isoin, mutta ei ihan pieninkään. Kovin pienellä kirveellä joutuu lyönnin voimaa lisäämällä korvaamaan kirveen puuttuvaa massaa ja vastaavasti suurta kirvestä on hitaanpi nostaa ylös uutta lyöntiä varten. Kuten tarkimmat katsojat huomaavat, pysäytän kirveen iskun ennen sen osumista maahan. Minullahan ei ole alus,- eli hakkuupölkkyä näissä halontahommissa.

Kokeilkaas perässä ja ottakaa aikaa! Ja hydraulihalkojaväki voisi myös ottaa aikaa työstään... Loppuu sitten se puhe niiden halkomakoneiden nopeudesta. Hehe!

Tervetuloa lukemaan maaseutuplökiäni, Mari Mero!

Maaseudun metallurgiaa

Saattaa tulla hieman yllätyksenä, mutta maalla tarvitaan mitä erinäisinpiä taitoja, jotta täällä voi kohtuullisin elinkustannuksin elää ja asua. Jos kaikki työt ja operaatiot, kuten remontit ja rakennushommat, sekä koneiden korjaukset, pitää tilata ulkoa, tai hankkia tekijä niille, niin kalliiksihan sellainen elämä tulisi. Olenkin aina ihmisille sanonut, että elääkseen maalla pitää työt tehdä itse, tai olla niin rikas, että voisi teettää kaikki työt muilla. Itse olen pyrkinyt tekemään joka ainoan vastaan tulevan työn itse...

Kävin syksyllä kyläkaupalla ja katselin joutessani seinään nidotut ilmoitukset. Siellä muiden joukossa oli ilmoitus maatalouskoneista ja kiinnostavaa tavaraa olikin. Soittelin numeroon, jossa vastasikin tuttu isäntä edellisen elämäni ajoilta. Isäntä oli juuri jäänyt eläkkeelle ja myi hänelle joutavaksi jäänyttä kalustoa. Mitäpä tuossa miettimään, ajelin pian katsomaan myynnissä olevia koneita. Ja siellä oli yksi ruma, maailmaa nähnyt perälevy, jonka runkokin oli ajettu mutkalle ja terä kulutettu aivan loppuun. Lisäksi rungon kääntö oli joskus onnistuttu rikkomaan ja se olikin hitsattu umpinaiseksi... Kone oli kuitenkin mielestäni hyvä aihio ja kun hintakin oli kutakuinkin siedettävissä, ostin sen. Samalla reissulla ostin myös 2,5 metrisen s-piikkiäkeen, eli jousipiikkiäkeen... Hyvä reissu siis!

Kuljetin perälevyn Nivalla ja peräkärryllä lähenpää tutkiskelua varten katon alle. Joo, työtähän tuossa piisaisi, mutta jos ei pelkää työtä, niin kaikki on tehtävissä. En pelännyt, vaan tartuin rällällään ja lekaan.

Perälevyn kolmipistesoviterunko.
Vahvistin kääntötapin kohdan sekä ylä, että alapuolelta.

Rungossa oli mutka, jonka oikaisin katkaisemalla rungon,
jonka jälkeen annoin lekan laulaa. Ja sitten hitsasin rungon taas kasaan.
Kuvassa myös uusittu levynkäännön pusla.

Tässä levy, joka vahvistettu ja vahvistushitsattu,
sekä uusi jalka ja muut pienosat odottamassa
hiekkapuhallukseen vientiä.

Perälevyhän on siis sellainen traktorin nostolaitteeseen kiinnitettävä laite, jossa on leveä terä. tuolla laitteella voi aurata lunta, tasata maita, lanata pihatietä ja jopa avata umpeen kasvaneita ojia. Oli minulla ennestäänkin perälevy, jonka tein ammattikoulussa silloin edellisessä elämässäni, kun kuvittelin vielä metalliteollisuuden olevan Suomen tukijalka- pöh, sanon nyt. Tuo koulussa tekemäni perälevy on hieman kevyt, sillä se on tarkoitettu tuohon Harmaaseen Fergusoniin, mutta olen käyttänyt sitä Fordissa, joka jaksaisi raskaanpaakin levyä vetää. Siispä hankin sellaisen.

Tämä "uusi" perälevyni on jo vanha sekin, kuten lähes koko pientilan kalustoni. Merkiltään tuo lienee VaMa ja leveyttä on hitusen vaatimattomasti tasan kaksi metriä. Mutta! Siinä on rungon säätö, jota ei juuri monessakaan nykykoneessa ole!

Esimmäiseksi irroitin terän pois ja purin kiinteäksi hitsatun rungon sivuttaissäädön. Tuo sivuttaissäätöhän on oikein hyvä varsinkin lumivallien levitykseen, koska sillä on saatavissa melko hyvä sivuttaisulottuvuus pitkälle ojan päälle. Samoin vedin rungon osittain poikki ja hakkasin siinä olleen mutkan suhteellisen suoraksi ja hitsasin 4 mm. puikolla umpeen. Amppeereitahan siinä työssä pitää olla luokkaa 230-250, jotta perusaine sulaisi kunnollisesti läpihitsautuen. Otin samalla mitat uusista puslista, joilla väljähtäneet puslat saisi kuntoon. Puslissa oli pahimmillaan 6 mm. klappia! Ne siis piti vaihtaa kokonaisuudessaan. uudet teetin koneistamolla. Samalla teetin myös uudet tapit kaikkiin säätöihin ja kalvasin niiden puslat määrämittaan käyttäen väljyytenä 0,2 millimetriä. Eipähän klonksu enää.

Myös levy- osa oli kärsinyt. Siinä oli puskemisen seurauksena tullut pahemman laatuinen mutka, mutta se oikeni siedettäväksi ahkeralla lekalla hakkaamisella, mutta kyllä sitten tienoo raikuikin melkoisesti moisesta mäikyyttämisestä!
Jouduin myös vahvistamaan levyn rakenteita erityisesti rungon käännön osalta melko massiivisillakin levyillä, mutta sitä oli onneksi hyllyssä. Hitsasin myös varsinaisen levyn rungon uudelleen, sillä totesin, että tehtaan hitsari oli ollut liian laiska ja jättänyt joka toisen hitsauksen kokonaan hitsaamatta. Tein myös levyn runkoon jäykisteitä, jotta sekään ei menisi enää solmuun.

Kokosin levyn kokeeksi ja kun kaikki mahdolliset hienosäädöt oli tehty, purin sen uudelleen ja kärräsin hiekkapuhallukseen. Levyssä oli kyllä ihan hyvä maali, mutta se oli ehostus- ja markkinointimielessä vedetty suoraan ruosteen päälle. Joten pois vaan kaikki maalit ja ruosteet! Ja lopuksi siihen tuli vielä tinneriohenteinen kaksikomponenttimaali ja sävynä on Tamrokcin (Sandvik) oranssi. Ainakin kapistus näkyy nyt hyvin ja erottuu jo pitkältä, milloin olen tietöissä!

Hommasin perälevyyn myös hammasterän kulutusteräksi. Hammasterä on aivan ehdoton työssä, kuin työssä, sillä se jättää talvella tien karheaksi ja kesällä puree hyvin murskeeseen ja soraan.

Kaikkineen perälevy tuli töineen ja osineen hyvin edulliseksi. Laskin, että jäin noin 400-600€ voitolle, jos pidän verrokkina tehdasuuden vastaavan hankintaa. Ja kuitenkin tämä levy terineen kaikkineen kestänee minun käytössäni seuraavat vuosikymmenet, onhan se käytännössä peruskorjattu ja vastaa tehdaskunnostettua. Mutta siinä uudessa ei siis olisi ollut toivomaani rungonkääntömahdollisuutta...

Tommottinen siitä sitten oli tullakseen.

Kyllä puree maahan tuo hammasterä, kun kuraa on pesunkin
jälkeen vielä ihan levyn yläosassakin!

Kyä ny kelepaa aurailla lumija, jos vaa niitä nys sittev vaa tulis!

Korvenraivaajasukupolvi: mennyttä aikaa, vaiko täällä taas?

Otsikon kysymyksenasettelu on molemmilta osiltaan täyttä totta. Peltoja raivattiin aikoinaan paljon niinä historian vaiheina, jolloin perustettiin uusia pientiloja. Peltoja raivattiin paljon silloin, kun torpat ja mäkituvat itsenäistyivät erityisesti 1920- luvulla "torpparivapautuslakien" voimalla. Omaksi muuttunut maa sai ihmiset panostamaan tilanpitoon, kun jatkuva pelko häädetyksi tulemisesta kaikkosi. Osin torppareita oli vielä 30- luvulla, mutta silloin niitä oli enää lähinnä valtiolla ja pääasiassa kruununtorppareina, heitä kun koskivat eri lait, kuin muita torppareita.

Peltoja raivattiin paljon myös jälleenrakennuskaudella, jolloin mitä synkimmätkin peräkorvet ja suot raivattiin asutuspolitiikan turvin viljelysmaaksi. Syntyi kokonaan uusia kyliä paikkoihin, joilla aiemmin asui lähinnä metsän eläimiä... Nuo korpiseuduille raivatut asutustilat täyttivät silloisen tarpeen, joka niille oli asetettu: kiinnittää suuri siirtolais- ja rintamamiesjoukko maahan, omaan maahan, jonka eteen voi tehdä työtä ja jonka menestyminen on vain omista voimavaroista kiinni. "Sitoa turpeeseen" oli termi, jota käytettiin jo Tsaarin Venäjällä. Tällä tavalla ehkäistiin "merkityksetön" elämä, jolle nyt on keksitty virallisia termejä, kuten syrjäytyminen. Mielestäni tuo päämäärä asutuspolitiikalla saavutettiinkin ja ihmiset saatiin työskentelemään oman ja perheensä hyvinvoinnin takaamiseksi.

Nykyihminen katsoo autioituvia taloja ja kokonaisia tyhjilleen jääneitä kyliä tyystin toisesta lähtökohdasta, työpaikkojen ja palvelujen läheisyys suurinpana johdattajanaan. Näillä korvenraivaajilla päätoiminen työpaikka oli oma tila ja lisäksi satunnaiset metsätyöt, jotka nekin saattoivat olla viereisessä valtionmetsässä. Autioituvissa taloissa on joskus vietetty elämää, joka oli parasta mahdollista elämää juuri heille ja sinä aikana, jotka siinä talossa asuivat. Lopulta kuitenkin nykyaikainen elämä toisenlaisine tarpeineen ja vaatimuksineen teki tehtävänsä ja pellot jäivät hunningolle, paketoitiin, tai metsitettiin ja väki muutti kasvukeskuksiin tai jopa ulkomaille. Tilat ja talot jäivät niille sijoilleen rapistumaan menneiden aikojen työn ja sisun muistomerkeiksi. Ajan unho leijaili kätköistään harmaantuneiden latojen ja kaatuneiden aitojen ylle.

Nyt on aika toinen.

Pellonraivausta Pirkanmaan pohjoisilla metsäseuduilla joulukuussa 2014

Vanha pientilani on entinen karjatila, jolla kaikki viljelyyn kelpaava maa on raivattu aikoinaan pelloksi. Kaikki se maa, jota ei voinut viljellä, oli kuitenkin myös aidattu ja karja laidunsi jopa metsää. Tuo oli menneinä vuosikymmeninä aivan yleistä ja silloiset maatiasrodut myös löysivät metsistä syötävää, toisin kuin nykyiset teholypsäjät. Tuo minunkin kesähoidossa ollut ammunikin söi suurella innolla sieniä ja varpuja, jopa kuusen havuja. Tilani pellot ovat suurelta osin jääneet pois viljelystä samoihin aikoihin, kun pellonpaketointi oli valtiovallan taholta jopa suositeltavaa ja sitä tuettiin rahallisesti. Osin pelloillani kasvaakin jo vaneritukin kokoista koivua...

Plökissäni aiemminkin vilahtanut Mettämoisio- niminen paikka on pieni pelto kallion päällä, lähellä naapurin satavuotista tukkikuusikkoa. Maalajiltaan se on hikevää hiesumaata. Tuo moisio on ollut jouten pitkään ja siinä kasvaneet puut olivat saaneet alkunsa 80- luvun lopulla.

Tästä lähdettiin. Mettämoisio on antautunut luonnolle ja kutistunut vaivaiseksi
 ruohoa kasvavaksi poluksi- takana ovat hoidon ja ylläpidon vuodet,
jolloin näilläkin saroilla oli pientiloille suuri taloudellinen merkitys.

Totesin tässä päivänä muutamana, että koska aion jatkossakin pitää eläimiä, omiakin sellaisia, tarvitsen luonnollisesti peltoa ja heinämaita, sekä laidunta. Tarvitsen käytännössä kaiken sen viljelykelpoisen maan takaisin peltomaaksi, joka täällä aikoinaankin on ollut viljelyssä. Siispä hain moottorisahani, teroitin sen ja katso: ryhdyin jälleen pellonraivaajaksi!

"Vainovalkeat" palavat taas- jokilaakso peittyy savuun.
Horisontti paljastaa, että nyt ei olla kaikkein alavimmalla paikalla...

Pellonraivuu on hidasta, raskasta, työlästä, kuraista, nokista... Mutta ah, niin kovin palkitsevaa! Kaadoin ensiksi kaikki puut, jotka kasvoivat pellolla, tai sen ojissa. Näistä puista sain osin hyvää aidaspuuta riukuaitoihin ja tolppia lauta- aitoihin. Lisäksi tuli polttopuuta ja jopa pari ihan rakennuspuutakin johonkin tulevaan rakennuskohteeseen- en tiedä vielä mihin. Risua ja latvuksia tuli myöskin paljon ja nämä oli järkevin hävittää saman tien polttamalla, vaikka märkiä olivatkin. Koko jokilaaksomme oli- jälleen kerran- peittyneenä savuun, joka verhoili maiseman merkilliseen kaapuunsa.

Talkooväkkee

Tuon jälkeen käynnistin uskollisen palvelijani, Ford- 4000 traktorin. Laitoin kantokoukun perään, aivan kuin silloin jälleenrakennusajallakin, ja nypin puiden juuret ja kannot yksitellen ylös. Sitten nuo juurakot luonnollisesti piti raahata, vetää, pyöritellä ja ängetä pellonreunoille kuivumaan ja odottelemaan keväällä toistuvaa poltto- operaatiota. Polttaen saan niiden sisältämät lannoiteet ja kivennäiset talteen typpeä lukuun ottamatta, joka tuhoutuu polttaessa. Tuhkat levitän pellolle. Biolannoitetta parhaimmillaan!

Sitten hain vanhan yksisiipiseksi muutetun välttini ja kynnin tuon jumalattoman juurakkoisen ja kunttaisen maan. Työ vastasi käytännössä uudiskyntöä, vaikka olinkin juurakot jo nyppinyt pois. Maa kuitenkin sisältää aina paljon pientä juurta, jotka nyt nousivat osin ylös ja näkyviin odottamaan jälleen kerran toistuvaa juurien keräämistä käsipelissä.

Puutahan tällaiselta työmaalta kertyy. Etuoikealla polttotopuuta,
keskellä aidantolppia ja taaenpana riukuaidan aidaksia.

Siistinpää jo. Taustalla vasemmalta lukien liiteri, vanha sauna ja päärakennus.

Kynnin maan. Oli suhteellisen haastavaa, nimittäin välillä vältti
repi neliön palan juurikunttaa mukanaan ja
 toisinaan traktori vain jauhoi paikallaan...

Nyt on niin märkää- niin niin niin märkää, niin.

Kevääksikin jäi vielä juuria nypittäväksi.
Tästä saa hyvän kuvan maan juurakkoisuudesta.

Korvenraivaajan kotona on juurakkokasoja siellä sun täällä.

Pari rakennuspuutakin löytyi- tietäisipä vain,
mihin nämäkin vielä päätyvät!

Nyt maa on käännetty ja se odottelee routaantumista. Keväällä juurien polton jälkeen tuon maahan patteripaskaa kera turpeen, jos sitä silloin on saatavilla. Sen jälkeen äestän maan ja kylvän sen heinälle. Heinää meillä tarvitaan, sitä syövät monet eläimet, joista kaikkia en ole itsekään vielä edes nähnyt. Aikanaan selviää, kuka ne heinät syö, mutta olen varma, että joku tulevista eläinystävistäni ne antaumuksella popsii!

Ei ihmekään, jos pelto on vähän märkä, kun kaivo on heti pellon vieressä!
Tuskin kärsivät kasvit kuivuutta tällä pellolla, kun pohjaveden pinta
on -30 cm. maanpinnasta. On muuten lähes korkein kohta
tiluksiani tämä kaivon paikka.

Vanhakin nyt nuortuu

Traktori nimittäin. Kirjoitin aiemmin syyskuulla olleeni metsätöissä. Tein tuolloin 4,5 metrisiä tukkeja tuulenkaadoista. Lue tästä tuo vanha postaus: http://pientilanukko.blogspot.fi/2014/09/metsatyot-pientilalla.html  Kirjoituksessa oli mainittu, että tulen myöhemmin juontamaan puut traktorilla lanssille. No, nyt sekin päivä on nähty ja eletty. Puut ovat tien varressa telapuiden päällä odottelemassa ensin kuorimista ja lopuksi pois vientiä. Tukeilla ei ole enää mitään kiirettä ja vienkin ne pois luultavasti vasta kevväämmällä. Tai sitten jonain muuna ajankohtana, kattoo ny...

63 vuotta. Eikä tunnu missään!

Vanha Ferguson TE- A- 20 traktori vuosimallia 1951 pääsi näyttämään todelliset, mutta näihin päiviin asti hieman uhohduksissa olleet kykynsä. Traktoria on tähän asti käytetty lähinnä talvisin lumihommissa ja kesäisin huvihommissa. Juurikaan mitään raskasta työtä se ei ole nähnyt edes vahingossa, saati, että olisi itse päässyt oikein kunnon ryskätöihin. No nyt tuo vetreä, mutta arvokkaasti harmaantunut vanhus pääsi viimein röytämään oikein jo menneen nuoruutensa uholla ja voimilla!

Kyseessähän on traktorimalli, joka suomessa tunnettiin aikoinaan "Harmikkina", "Verkuna" ja ties minä kaikkena. Ferguson oli ensimmäisiä traktoreita, joissa käytettiin Harry Fergusonin kehittämää hydraulista nostolaitetta. Nostolaitteen teki erinomaiseksi sen painonsiirtojärjestelmä, joka lisäsi raskaassa työssä vetävien pyörien painoa nostolaitteen automatiikalla. Painonsiirtojärjestelmän avulla pienikin traktori pystyi suorittamaan työn, johon aiemmin oli vaadittu vähintään tuplaten painavanpi vetokone.

Käyttöentisöin tämän "Verkuussonin" jo joskus kymmenkunta vuotta sitten. Remontti oli tyypillinen ikuisuusprojekti ja se veikin valehtelematta ainakin viisi vuotta, ellei kahdeksankin... Mutta enpä sitä ihan joka päivä korjaillutkaan. Traktori oli käytännössä purettu siten, että ainostaan sen runko oli koossa, muut osat olivat kaikki purettuina kunnostusta varten. Osat hiekkapuhalsin ja maalasin. Samoin renkaat oli uusittava. Tyypillinen 60- vuotis kasvojen kohotus siis... :D

Yllättävän näppere vehjes on tuollainen vanha raakkori. Voipi aurata lumet, kyntää pernamaan, lanata tietä, härnätä kesämökkiläisiä... Hieman liian nopea se tosin on, hidasta vaihdetta ei oikein metsä- ajoon tahdo löytyä. Sillä hoituu ihan hyvin tuollainen pienimuotoinen savottakin kaikesta huolimatta. Tosin, näitä pidettiin jo niiden ilmaantumisen aikaan liian pienenä savotoille. Niitä käytettiin kuitenkin muun ohella polanneteiden jyräämiseen. Mutta tulipahan tässä nyt todistettua, että ihmiskunta on ollut väärässä nelkytluvun lopulta lähtien: Ferguson soveltuu metsätyöhön.

Hyvin kulkee tyvipöllikin "Pikkuharmaalla".

Ihmiskunnan suurimmat savutukset. Tästä näkee hyvin,
kuinka suuria nuo tukit ovat traktoriin verraten.

Tää kone tuli ihan puun takaa. Ei tarvita jumalattoman leveitä ajouria: vanha
traktori vie käytännössä vain saman verran tilaa, kuin mönkijä kärryineen.
Huomaa, että vaikka maa on sula, ei siinä näy merkkejä kulumisesta.
 Etualalla on metsästäjien polku, joka on paljon pahemmin jättänyt
jälkensä isänmaamme ystävällisiin kasvoihin.

Lada Niva 2121 1.6 -85 ja joukkoliikenteen yhteiskunnalliset vaikutukset.

Asun maalla sellaisessa peräkorvessa, että täällä ei olisi toivoakaan pärjätä ilman moottoriajoneuvoja. Julkisia yhteyksiä ei käytännössä ole kuin koulupäivisin ja silloinkin aivan liian vähän. Maaseudun palvelut ajetaan alas vähän kerrassaan ja maalaisille sanotaan, että ei siellä ole pakko asua. Muuttakaa kaupunkin. Se on sitä nykyaikaa se...

Mielestäni maaseudun asukkaille tulisi voida tarjota edes jonkinlaiset peruspalvelut. Valitettavasti näistäkin on paljon tingitty. Kunnalliset palvelut heikkenevät kuntaliitosten vuoksi usein juuri liitoskunnissa. Samaan aikaan "pääkunnassa" saatetaan tehdä mittavia rakennusprojekteja esimerkiksi kunnan/ kaupungintalojen suhteen. Tasa- arvo ei toteudu. Joskin vanha totuus on aina ollut se, että tasa- arvoisessa yhteiskunnassa toiset nyt vaan ovat muita tasa- arvoisenpia.

Koskapa en siis voi käyttää julkisia yhteyksiä, eivätkä ne sovellu omiin tarpeisiini oikein muutenkaan, olen hankkinut jo aikoja sitten maastoauton. Maastoauton siksi, että minun on päästävä perille kaikissa tunnetuissa keliolosuhteissa. Milloin työt, milloin kalareissut tai opiskeluni ovat johdattaneet minut mitä erikoisimmille poluille ja metsäteille. Nuo kaikki reissut olisivat jääneet siinä muodossaan tekemättä, ellei minulla olisi ollut maastoautoa.

Käytän autoani myös paljon "rekkaveturina". Kiskon sillä milloin minkäkinlaista kuormaa. Olen sillä kuljettanut veneitä, peltotyökoneita, tukkeja, hirsiä, rakennustavaraa ylipäätään ja ennen kaikkea kymmeniä motteja rankaa! Sitä minulla menee paljon, koska minulla on puulämmitys. Talostani löytyy leivin-, pönttö- ja pystyuunit, sekä puuhella ja yläkerrasta Porinmatti. Lisäksi on rantasauna ja vanhan saunan Aitokiuas ja pata, sekä kamiina. Puuta siis palaa paljon. Joten olenkin sitä kuljetellut milloin miltäkin työmaalta Nivallani kotiini.

Rekkaveturi. Suoraan metsätöistä kuorma liiterin eteen.
Tietä ei liiterille varsinaisesti ole.

Auto on jokapäiväsen käyttöauton roolinsa ohella myös harrastusautoni. Olen siihen hankkinut varsinkin aiempina vuosina hyvin paljon alkuperäisiä varaosia Eestistä, eli Virosta. Nyttemmin käytän toisia kanavia, joilla saan osat suoraan Venäjältä. Auto on iältään hyvin lähellä museoajoneuvoille säädettyä kolmenkymmenen vuoden ikärajaa. Aionkin mitä luultavammin museorekisteröidä autoni mahdollisinman pian, kunhan saan sen maalattua...

Periaatteessa kannatan julkisia liikenneyhteyksiä, mutta niiden ongelma ympäristön kannalta on se, että mikäli esimerkiksi linja- auto on lähes tyhjä, saastuttaa se matkustajaa kohden enemmän, kuin yksityisautoilu. Kun taas ajatellaan julkisien yhteyksien yhteiskunnallisia merkityksiä, niin on selvää, että niiden merkitys on suuri. Milläs ne kortittomat ja autottomat mummut täällä mettäkylillä asioilleen kirkolle pääsisivät, jollei julkista liikennettä olisi? Vaikeaa se olisi. Entä pienet koululaiset? Taksilla ehkä, mutta se maksaa ja matkustamisen sosiaalinen vaikutus jää yksinäisellä taksimatkalla pois. Asiassa on siis hyvät ja huonot puolet, kuten elämässä aina. Täytyy vain muistaa, että ei niin huonoa asiaa olekaan, etteikö siinä olisi jotain hyvää. Sama toki toimii toisinkin päin.

Pikkuisen pukkaa huurua pakkasella...