Rakkaustarina maaseudun tosielämästä

Kerron teille tänään iltasaduksi kauniin rakkaustarinan maaseudulta! Toisin, kuin kaikki muut tarinat, niin tämä tarina, tämä on tosi.
No, oltiin siinä työkaverin kans hevostallia siivoomassa, kun yks äijä yht äkkiä kömpi sinne morjestaan. Olin ukon nähny ennenkin, ei siinä mitään. Eronnu miäs. Kova tyämiäs, näkeehän sen jo käsistäkin.
No, mun tyäkaveri on leski. Ukkohan heti iski silmänsä tähän mun tyäkaveriin, huomasin sen kyllä kaikesta. Mies huomaa, mitä toinen mies aikoo.
Seuraavana päivänä tää ukko huuteli pellon takaa huomenet ja hetken päästä tuli taas tallille. Oli ottanu vähän ja varmaan miettiny koko yän tota mun tyäkaveria ja miten sen sais kelkkaansa. Tuli sitten tosiaan ja ryhty jutteleen. Pyysi meiät kahveelle ja suostuttiin (hyi meitä, silleen työaikana lähetään toiseen taloon kahveelle! ) Ukko oikeen riemusta hihku, kun suostuttiin. Tai siis lähinnä, kun tää leski suastu... Minusta hää ei onneks ollu kiinnostunu.
Mentiin sinne ja hää oli kahveet keittäny meille. Alko sitten mittaan meistä verenpainetta (oikeesti, verenpainetta!!) ja kun totesi, että leskellä on hyvät arvot, niin alkoi esitellä tälle taloaan. Sanoinkin, että tolla menolla leski elää vielä satavuotiaaksi, kun ei ees verenpainetta oo! Kiertelimme taloa, katsoimme kaikki paikat ja mies ryhtyi ehdottelemaan leskelle, että tulisko se tähän taloon emännäksi.
Hirveen kiva ajatus mun mielestä! Elämä on sattumuksia täynnä. 　
Sitten jostain kummallisesta syystä ukko sai sellasen iilin, että minä ja tää leski oltaisiin suhteessa. Siis meillä on 30 vuotta ikäeroo... Ukko oli pahoillaan kun hää silleen toisten väliin koittaa kiilata. Sanoin koittavani kestää tämän jotenkin.
Toivottavasti mies ei luovu toivosta ja uskoo, että emme ole työkaverini kanssa pari.

Elämä on toisinaan aika hienoa! 　

Kuvitteletko eläväsi jossain demokratiassa? Onko täystyöllisyys utopiaa?

No niih! Ajattelupostaus vaihteeksi. Tällä kertaa unohdetaan sitten vanhat talot, kulttuurimaisemat ja karvaiset otukset, ellei sitten itteeni lueta siihen kastiin kuuluvaksi. Aattelin höpistä vähän tosta kansanvallasta. Ja siitä, mitä se on ja mitä sen piti olla. Ja saatan sanoa omia vankkumatomia mielipiteitäni jostain muustakin. Tiedossa on siis puhtaasti omasta vinkkelistäni kerrottuja totuuksia ja ihan silkkaa pääntäytettäkin. Antoisia lukuelämyksiä siis teille! :D

Suomea on perinteisesti pidetty hyvin edistyksellisenä maana monessa suhteessa. Täällähän naisetkin saivat äänestää vaaleissa ensimmäisenä maailmassa, niin ainakin väitetään. Kansa on saanut valita vapaasti päättäjänsä, Suomen vapaa talonpoikaisarmeija on saanut vapaasti tehdä joukkomurhia ja sotarikoksia sisällissodassa, kansa on saanut vapaasti valita, että liityimme EU:hun, joka vei vapautemme valita vapaasti kansallisesta kohtalostamme.

No mitä se on se "temokratia" sitten? Eikös se meinaa sitä, että kansalla on tosiaan vapaa päätäntävalta asioistaan? Mikä kansa? Me Suomalaisetko, joka koitamme elellä täällä kaamoksen kourissa? Onko meillä jokin vapaus? Jos niin mikä?

Oman näkemykseni mukaan Suomessa ei ole demokratiaa. Joo, täällä on toki edustuksellinen demokratia, eli valitsemme tosiaan päättäjät päättämään puolestamme asioita, joita heidän oletamme päättävän äänestäjiensä kannan mukaisesti. Että he olisivat tavallaan jonkinsortin luottamusmiehiä. No jaa, onhan tää jo nähty, että kun äänestämme eduskuntaan sen puolueen, tai henkilön, joka lupaa eniten meillä ennen vaaleja, niin kappas! Tuo äänestyksemme kohde onkin yht´äkkiä sulautunut siihen samaan harmaaseen massaan, jota jokainen edustaja ennen häntä on ollut. Siihen massaan, joka tekee päätöksensä ryhmäkurin velvoittamana. Jokaisesta tulee ennemmin tai myöhemmin tasapaksua massaa, joka unohtaa idealistiset lupauksensa realismin ja ulkoisen painostuksen vuoksi.

Tuo ulkoinen painostus on usein EU.

Mielestäni vuonna 1917 itsenäistynyt valtio nimeltä Suomi ei ole ollut enää vuoden 1995 jälkeen itsenäinen valtio, vaan osavaltio, tai vähintään sateliitti- tai vasallivaltio. Joudumme hyväksyttämään hyvin suuren osan kansallisesta lainsäädännöstämme tuolla jossain etelän kabineteissa. Samoin talouspolitiikkaamme ohjailevat omien kotoisten pankkiiriemme ja politikkojemme sijasta nuo kaukaiset tahot, jotka tällaiselle korvessa perunoita keittelevälle kansanosalle ovat jääneet täysin tuntemattomiksi tahoiksi. Eipä sillä, enpä mitään suurta kiinnostusta ole tuntenut heihin tutustuakaan, mutta enpä katso, että kansa nimeltä Suomalaiset tuollaista tahoa edes tarvitsisivatkaan.

Toimiiko demokratia? Sehän tarkoittaa käytännössä enemmistön diktatuuria, ei vapaata päättämisoikeutta. Otan esimerkin. Kuvitellaan, että olemme vaikkapa jossain työporukassa ja haluamme pitää evästauon. Osa meistä ei halua pitää taukoa lainkaan, koska he haluavat sada työn nopeasti valmiiksi ja lähteä kotiin. Osa haluaa ehdottomasti pitää tauon, koska heillä on sihen oikeus, koska TES sanoo niin. Sitten on muutama hiljainen, jotka menevät sen kannan mukaan, joka näyttäisi olevan eniten voitolla. He haluavat olla voittajan puolella. Mitä tästä voi sanoa. Kaikki ovat omalla tavallaan oikeassa- tai väärässä. Jokin yhteinen kanta on kuitenkin oltava, koska kyseesä on ryhmä, yhtenäinen porukka. Siispä äänestetään. Suurin osa äänestää jotain kantaa, joka siis voittaa. He, jotka äänestivät toisin, tunsivat hävinneensä jotain ja kärsineensä kaltoinkohtelua, sillä heidän sinäänsä aivan hyvä kanta ei voittanut, vaikka se olikin "ainoa oikea kanta". Enemmistö siis päätti heidän puolestaan, heidän oikeutensa omaan päätäntävaltaansa poistettiin. Onko se sinun mielestäsi demokratian perinteiden mukaista?

Suomalaista ei voi käskeä- hää laittaa hanttiin! Niin teen minäkin. Minua kun alkaapi käskemään, niin laitan jarrut kii, enkä varmasti tee ainakaan käskijän mielen mukaisesti mitään. Mutta silti uskon, että meitä ihmisiä pitää käskeä- pitää olla jokin arvoasteikossa suurempi, meidän yläpuolellamme oleva henkilö, jolla on valtaa. Sillä muussa tapauksessa meistä jokainen toden totta alkaisi tekemään kuten lystää ja siitähän seuraa täys anarkia. Ja kuitenkaan kukaan ei voi olla toista "tasa-arvoisempi". Joten, demokratia ei ehkä toimi, mutta diktatuurikan ei oikein innosta... Minkäs sille voi sitten.

No entäs se itsemääräämisoikeus? Onko kansalla oikeus määrätä omista asioistaan? En tarkoita kansakuntana, vaan yhtä kansalaista. Sinua, hyvä lukijani, tai minua, pernavellin keittäjää. Mistä saan päättää? Asun maalla, omalla pientilallani, minulla on kellari täynnä ruokaa, kalavedet lähellä, marjoja mettissä, riistaakin, jos metsästäisin. Todellisuudessa en saa päättää mistään suuresta asiasta elämässäni itse. Saan toki päättää, mitä puoletta äänestän. Edellyttäen, että en kerro sitä kenellekään. Vaalisalaisuus nääs. Saan käyttää valtion teitä, kunhan hoidan autoveroni ja vakuutukseni. Saan käyttää omaa kotitietäni, kunhan maksan sen käytöstä tiemaksua. Mikään kun ei ole ilmaista. Nuo kalat järvessäkin ovat jonkun muun, ja siksi minun tulee maksaa niiden kalastamisesta niin valtiolle, kuin kalastuskunnallekin...

Mitäs en saa? Noh, en saa rakentaa mailleni, ellen ensin pyöritä yhteiskunnan rattaita ja tarjoa kunnanmiehille mukavia kahvitteluhetkiä, kun he pohtivat rakennuslupahakemuksiani. Kun saan luvan rakentaa, minun pitäisi palkata ties mitä valvojaa pyörimään pihallani, vaikka osaan kaiken tehdä aivan varmasti itsekin. En saa päättää toimeentulostani itse, vaan joudun yhteiskunnan rattaisiin siinäkin, että olenkohan nyt aivan varmasti opiskelija, työtön, yrittäjä, vai palkkatyöläinen. Minä kun olen kaikkea tuota, niin voinko olla kaavamaisesti vain yhtä kategoriaa? Ainahan voin jättäytyä yhteiskunnan ulkopuolelle, mutta ai niin, olen silti kirjoissa ja kansissa. Verottaja muistaisi minua silti.

Vapaus!

Työllisyyskin on mielenkiintoinen aihe. Minua on suuresti viehdyttänyt ajatus siitä, että voisimme palata ajassa takaperin, tai oikeastaan, ottaa mallia menneistä ajoista ja järjestää tilanne, jossa jokaisessa maaseudun talossa ja mökissä olisi se hevonen, pari ammua ja muutama hehtaari heinämaita pieninä mettämoisioina pitkin tianoota. Kun tällainen elämänmuoto on hyvin työllistävää, niin maaseudulla olisi aivan toisessa mittakaavassa asutusta ja elämää. Jokaisen talon isäntäväki työllistyisi kotonaan. Mikäs sen parempaa. Ja tämä ylläpitäisi, ellei jopa lisäisi maaseudun palvelutarjontaa, kuten kauppoja ja terveydenhoitoa, joka puolestaan taas ruokkii maallemuuttoa, joka lisää kunnallisveronmaksajien määrää, joka taas kohentaa kunnan taloutta ja sen mukana palvelujen paranemista entisestään. Kaiken lisäksi se olisi ympäristön kannalta hyvä vaihtoehto: saastuttava työmatka-ajo jäisi suuressa mittakaavassa pois ja koska peltotyötkin tehtäisiin hevosella, niin ympäristöä rasittava koneellinen maanmuokkaus ja sen mukana maaperää kuluttava mururakenteen huononeminen pysähtyisi. Teoriassa pienemmältä alalta saisi paremman sadon, kunhan se tehtäisiin maan rakenteen ja kasvukunnon pohjalta, ei talouden ehdoilla.

Tällaisen elämänmuodon katoamisesta emme ikävä kyllä voi syyttää ulkoisia painostajia, sillä maatalouden rakennemuutos alkoi jo hyvin pian sotien jälkeen, siinä viiskytluvun paikkeilla.

Mutta voisiko pienipiirteiseen elämään olla paluuta? Uskoakseni voi, mutta sellaisen toiminnan saaminen sille asteelle, että se todella elättää ihmisen itsensä, tai useampiakin samassa perheessä, on vaikeaa. Paitsi jos elättämisen ajatellaan tarkoittavan elämän perustoimintojen ylläpitämistä niin kyllä, siinä tapauksessa se on mahdollista. Mutta rahaa sellainen elämä ei itsessään tuota. Jos ajatellaan, että rahaa ei tarvittaisi ainakaan paljoa, niin uskon, että siinä tapauksessa vaatimaton ja perinteitä kunnioittava elämänmuoto maaseudun pientiloilla voisi jatkua edelleenkin.

Onneksi sain elää kerran maassa, joka oli itsenäinen!

Työelämästä- elämää työläisenä

Olen elänyt elämää, jossa olen lähes poikkeuksetta ollut jonkun muun palveluksessa palkkatyössä. Olen kyllä virallisen mittapuun mukaan mitaten jonkin sortin yrittäjäkin olevinani, mutta tuo on -suoraan sanoakseni- puhtaasti verotustekninen kysymys... Minulla kun on tämä vanha pientila, joka on virallisesti verotustekninen maatila. Tämän johdosta olen ALV- velvollinen alkutuottajana ja tilani päätuotantosuunta on metsätalous. Pientilaa ei kannata ylipäätäänkään pyörittää yrityksenä, saati, että ei saisi tähän edes mitään veroetuja, niin sitten tämä vasta kallis harrastus olisikin!

Siispä olen työläinen.

Omaan vahvan henkisen perinnön niin maatalouden, kuin työläisyydenkin parista. Olen melkoisen kahtia jakautunut tyyppi tässä mielessä, sillä geeneiltäni olen noin 75% maataloustaustainen, mutta jostain syystä se loppu 25% on ollut nuoruuttani vahvasti leimaava piirre. Tehdastyö oli nuoruuteni maailma, jonka auvoisella avustuksella säästin suuret rahat talon ostoa varten. Siitä olen iäti kiitollinen nuoruuteni työpaikalle, sillä ilman sitä minulla ei olisi juuri mitään sellaista konkreettista materialistista elämää, jota minulla nyt on. Kiitos siis. Vaikka tuo työpaikka sitten menikin alta melko pian heti taloni ostettua, ajatusmaailmani jäi, enkä ole muuttunut henkisesti miksikään, olen yhä työmies. Olen aina ajatellut olevani mitä suuremmassa määrin nimenomaan työläinen ja vieläpä juuri noin kirjoitettuna. Ei siis duunari tai joku muukaan, vaan Työläinen. Työmies. Tehdastyöläinen. Metallimies. Metsätyömies. Vihertyöntekijä. Maatalouslomittaja.

Metsätyömies.

Elämäni vaiheita tehdastyön parissa olen kuvaillut jo aiemmissa kirjoituksissani, joten jätän niiden etsinnän ja kertaamisen ahkerimpien lukijoideni vaivaksi. Tämä nykyinen elämänikin Pientilalla ja joiltain osin myös maatalouslomittajana on tullut jo eiemmin aika hyvin selvitettyä, joten kertoilen tässä vapaamuotoisesti kaikkea mieleeni plätjähtävää.

Minua kiehtoo ajatus vapaudesta. Haluan olla ja elää, kuin itse haluan, minkään minua estämästä ja kahlehtimasta. Inhoan riippuvuuksia. Ne, jos mitkä, voivat kahlehtia minut, ne tekevät elämäni raskaaksi ja oloni vaikeaksi hengittää. Tälläkin hetkellä kasvatan entistä pidempiä hiuksia, sillä on hieno tunne, kun ottaa korkealla kalliolla hatun päästään ja antaa tuulen tuivertaa hiuksia. Muun ajan voin sitten pitää niitä letillä, tällainen itse tehty intiaani kun olen.

Työ muiden palveluksessa taistelee rajusti monia elämänohjeitani vastaan. Voinko muka elää, kuten opetan, ollessani jonkun palveluksessa? Voinko tehdä jonkin asian, kuten haluan, vain siksi, että haluan? En voi. Minun tulee tehdä työni kuten kulloisellakin maatilalla työt "kuuluu" tehdä, vaikka oma näkemykseni olisikin ristiriidassa talonväen  näkemyksiin nähden. Olen asiakaspalvelutyössä, joten teen sitten työn talon tavalla, mutta se ei tarkoita sitä, että minun tulisi luopua omista näkemyksistäni ja uhrata omat periaatteeni työelämän alttarilla. Ehkä ristiriitaista ajattelua, mutta millonkaan ei saa unohtaa, että työssäni on kyse siitä, että menen jonkun todellisen henkilön kotiympyröihin tekemään hänen omia töitään. En voi sörkkiä ja hämmentää heidän elämäänsä, kukapa siitä voisikaan pitää? Jos joku tulisi kotiini sanomaan, että "oot tehny ton ihan väärin, ans mää näytä, mitenkä se tehrää", niin kyllä lähtisi mäkeen melkoista kiitolaukkaa moinen opastaja!

Ja kaikkein tärkeintä on kuitenkin se, että eläimet voivat hyvin. Muu on merkityksetöntä. Meistä jokainen on omalla tavallaan väärässä ja kaikki on kuitenkin vain mielipidekysymyksiä, jos lopputulos on hyvä.

Miksi siis olen työläinen, enkä yhtään suuremmassa määrin yrittäjä?

Yrittäjänä saisin päättää omista asioistani. Saisin olla kotona, jos ei huvita olla työmaalla. Saisin ratkaista elämänkohtaloni itse, ilman työnantajan vaikutusta.

Ja pyh! Tuo kaikki julkisuudessa ja keskusteluissa paasattu liirumlaarum on todellakin silkkaa, jotain sellaista, jota kolaan töissä päivittän pois lehmien parsista. Kuinka muka voisin yrittäjänä päättää omista asioistani? Ne päättäisi minun puolestani niin asiakkaat, kuin verottajakin. Koska yrittäjän työttömyysturva on mitä on, eli huono, en voisi ylläpitää nykyistä elämääni päätoimisena opiskelijana, sivutoimisena maatalouslomittajana ja osa- aikaisena työttömänä, sekä ALV- velvollisena tillallisena. Kaikkeen siihen tuo vaikuttaisi. Jos ryhtyisin yrittäjäksi, minun tulisi puskea pitkää päivää viikonpäivästä ja kellonajasta riippumatta, saamatta erikseen mitään sunnuntailisiä tai muita vastaavia työläisen etuja. Yrittäjä ei ole työntekijä, vaan hän vastaa itse kaikesta paperityöstään ja sivukuluistaan. Hän istuu koneella naputtamassa tilejään ja hänen hyllynsä pursuavat edellisten vuosien kuitteja, joita on pakko säilyttää vuosia mahdollisia tarkastuksia varten. Minullakin niitä on johtuen metsätalouden harjoittamisesta. Samoin joudun jo nyt tekemään kolme veroilmoitusta, joten en halua niitäkään yhtään enempää. Elämäni olisikin siis paljon kahlehditunpaa, kuin elämäni nyt. Siispä ei kiitos yrittäjyydelle, sen ainoasta edusta huolimatta: saisin olla vapaa työnjohdosta.

Ja kuitenkin ja kaikesta huolimatta suurin ja utopistisin ajatelmani ja haaveeni on aina ollut se, että voisin olla työssä kotona, voisin vaikkapa muutamalla lehmällä, tai puutarhatillalla pyörittää omaa talouttani siinä määrin järkevästi ja kannattavasti, että eläisin miten kuten, mutta kuitenkin olisin elossa. Sekä henkisesti, että fyysisesti. Tästä johtuen olenkin ollut hieman, noh, kateellinen maanviljeliöille ja eläintilallisille, sillä heillä on mahdollisuus tehdä työtä itselleen, vain oman taloutensa parhaaksi.

Yleensä en tunne termiä "kateellisuus". Voin kaikille tässä julkisesti paljastaa, että en ole kellekään kateellinen, varsinkaan heidän taloutensa ja omaisuutensa vuoksi, mutta tätä yllämainittua kansanosaa kohtaan kyllä tunnen jonkinlaista tunnetta, jonka voisi kuvailla vaikka kateudeksi. Hyvät tilalliset, olkaa onnellisia, kun teillä on asiat kaikesta huolimatta noin hyvin. Älkää keskittykö niin paljoa mollaamaan toisianne, kyräilemään heitä, jotka ovat vaihtaneet Valioilta Arlalle, älkää miettikö, miksi naapuri osti uuden traktorin. Todetkaa sen sijaan, että saatte olla kotonanne töissä, teillä mahdollisesti on puoliso ja ehkä lapsiakin. Mitä siinä silloin voi vaikuttaa se, että maidon tuottajahinta laskee? Talousko on onnen määritelmä, eikä elämän laatu?

Pientilan aforismeja Nr:o 2

On tässä tullut vapaapäivien kunniaksi mietittyä... Jospa jotain näistä korpifilosofisista ajatuksistani julkaisenkin. Tässä tulee muutama vanha viidakon sananlasku öhh... Pientilan elämänohje. Saa noudattaa, jos tuntuu omalta!

-Kaiken voi tehdä kymmenellä eri tavalla väärin.
Mitä se on?
Tämä tarkoittaa sitä, että jonkin asian toteuttaminen ja päätökseen vieminen ei vaadi sitä, että jokaisen persoonan olisi tehtävä asiat juuri samalla tavalla, kuin on opetettu, tai samalla tyylillä, kuin kaikki muutkin asian ovat tehneet. Jonkin asian voi siis tehdä usealla eri tavalla, muiden mielestä se kuitenkin voi olla ja yleensä muiden mielestä onkin väärin, mutta hällä väliä, porskutellaan silti eteenpäin vaan!

-Koskaan ei saa luovuttaa, milloinkaan ei saa lannistua!
Mitä se on?
Se yksi hyvin tärkeä elämänohje: jos luovuttaa, ei saavuta mitään, kaikki käden ulottuvilla oleva jääkin ulottumattomiin. Luovuttavan ihmisen elämä juoksee sormien lomasta kuin rantahiekka ja tuuli vie sen mennessään, etkä löydä sitä enää milloinkaan.

-Paras elämä on itse tehty.
Mitä se on?
Mielestäni elämän on oltava sellainen, kuin sen itse on halunnut, ei sellainen, kuin jokin ulkopuolinen taho, tai olosuhteet ovat ennalta asettaneet. Jos haluaa jotain, jotain sellaista, jota ei ole ennestään, tai jota ei ole muista syistä saanut, on se jotenkin kyettävä järjestämään elääkseen elämää, joka miellyttää itseä. Sillä lopultakin on kaikkien tärkeintä vain se, että elää kuten haluaa, ei se, mitä muut siitä ajattelevat.

-Halutessaan kaiken voi tehdä toisin.
Mitä se on?
Tämä on ylläolevan aforismin sisarversio. Ei ole syytä elää, kuten maailma olettaa että juuri sinun kuuluisi elää, vaan pitää elää kuten itse haluaa. Vain se on yhden ihmisen henkilökohtaisella mittapuulla mitaten ihmisarvoista elämää. Jos maailma olettaa, että sinun tulisi soittaa klarinettia, koska suvussasi on aina oltu muusikoita, voit silti huoletta ryhtyä autokorjaajaksi, jos pidät sitä enemmän omaan elämääsi kuuluvana. Jos kaikki ystäväsi muuttavat lähiön slummiin, ei sinun tarvitse, sillä kaiken voi halutessaan tehdä toisin, kuin "kuuluisi" tehdä!!

-Kaikesta joutuu maksamaan.
Mitä se on?
Tällä ei ole sinänsä mitään tekemistä rahalla maksamisen kanssa, vaan tällä tarkoitan sitä, että elämässä ei mitään saa ilmaiseksi. Jos haluaa elää, kuten itse haluaa, eli tehdä asiat toisin, ei se ole helppoa: voi joutua perustelemaan eri tahoille ratkaisujaan, ihmissuhteet saattavat kärsiä, jotain voi jäädä kokonaan saamatta, koska saa sen sijaan jotain muuta. Saadessaan elää kuten haluaa, joutuu siitä maksamaan jonkin hinnan. Mikä se milloinkin on ja millainen kenelläkin, ei sitä voi mitenkään ennalta tietää. Pitää vain uskaltaa tehdä kuten haluaa, ja toteuttaa itseään.

-Olosuhteiden ollessa epäsuotuisat, on vaihdettava olosuhteita, ei elämäänsä.
Mitä se on?
Jos olet vaikkapa syntynyt paikkaan, joka ei tarjoa sinulle sopivia eväitä elämääsi, vaihda olosuhteita, älä haaveitasi, saatika elämääsi olosuhteiden vaatimusten mukaiseksi, vaan muokkaa olosuhteet sopiviksi itsellesi.
Toinen hyvä esimerkki tähän on se, että mikäli ympärilläsi olevat ihmiset aiheuttavat sinulle tarpeettomasti mielipahaa ja mollaavat sinua rakastamiesi asioiden vuoksi, älä muuta omia suunnitelmiasi, sillä juuri ne suunnitelmat ovat oikeita sinulle. Sen sijaan hylkää huonot ihmiset, älä ole heidän kanssaan tekemisissä ja kohtele heitä, kuin ilmaa. Älä käännä myöskään toista poskeasi, sillä se on typerää. Puolustaudu tarvittaessa.

Jos et ole syntynyt maalle, tai saanut perinnöksi tällaista maisemaa, mutta haluaisit sellaisen,
niin toteuta haaveesi, sillä haaveet eivät toteudu itsestään.

-Haaveet eivät toteudu itsestään.
Mitä se on?
Voit haaveilla vaikka koko ikäsi jostain asiasta, mutta rohkeutesi ei riitä haaveen toteuttamiseen. Lopputuloksena olet vanha ihminen, joka siunailee kiikkustoolissa, että "olisi silloin nuorena pitänyt..." Haaveet eivät siis toteudu itsestään, eikä niitä toteuta kukaan muukaan sinun puolestasi, joten toteuta sinä ne!!

Taas uusia lukijoita, tervetuloa teillekin ihmettelemään Pientilan touhuja!!

Pientilan aforismeja

Laitanpa muutaman yleisesti Pientilalla noudatettavan aforismin, tokaisun, tai elämänohjeen sananselityksineen. Millä nimellä noita nyt sitten ikinä kutsuisikaan!

-Meistä jokainen on omalla tavallaan väärässä.
Mitä se on?
Se on ajatus siitä, että kukaan ei ole oikeasti oikeassa, mutta kaikki luulevat olevansa oikeassa. Ja toisten mielestä kaikki muut ovat kuitenkin väärässä ja oma idea on se paras. Siispä kaikki ovat kuitenkin väärässä.

-Tekemällä oppii ja virheitä tekemällä vielä paremmin.
Mitä se on?
Se on sitä, että pitää aina yrittää! Kun tekee, tekee vaan, vaikka ei vielä osaisikaan, niin jonain päivänä huomaa, "määhän osaan!" Ja kun tekee virheen, tietää, minkä seurauksena se tuli, joten osaa jatkossa välttää saman virheen toistamista.

-Jos ei tee virheitä, ei tuskin saa mitään muutakaan aikaiseksi.
Mitä se on?
Liittyy hieman edelliseen. Eli jos ei uskalla tehdä milloinkaan virheitä ja pelkää epäonnistumisia yli kaiken, ei todennäköisesti uskalla ylipäätään mitään muutakaan, joten pelon vuoksi kaikki hyvät ja oikeatkin, hyvin tehdyt asiat jäävät toteuttamatta, koska pelkää. Pelkää.

Pitää uskaltaa kokeilla myös kaikkea sellaista,
joka yleisen käsityksen mukaan on älytöntä.
Mutta jos se tuottaa iloa ja on mukavaa,
 niin siinä tapauksessa annan yleiselle käsitykselle 
melkö vähän painoarvoa. Meistä jokainen on kuitenkin
vain ja ainoastaan omalla tavallaan väärässä.

-Kerta se on viimeinenkin.
Mitä se on?
Kuten voidaankin arvata, on tämä muunnelma yleisestä "kerta se on ensimmäinenkin"- versiosta. Tällä tarkoitan usein sitä, että vaikka jokin asia elämässä olisikin tältä erää siinä, niin ei se tarkoita sitä, etteikö tuo viimeinen -jokin- olisi silti aivan yhtä arvokas, kuin kaikki muutkin -jotkin.

-Elämä on useinkin aika omituista.
Mitä se on?
No eikö muka oo? :D

Täydentelen tätä kokoelmaa sitä mukaa kun jaksan, huvittaa ja jotain mainitsemisen arvoista tulee mieleen!

Tervetuloa mukaan myös uudet lukijani!

Mietteitä vuohienpidosta- vuohitalous eläintenhoitajan näkökulmasta

Lomittajana ja eläintenhoitajaopiskelijana törmää töissä jos millaisiin otuksiin. Nyt tarkoitan siis hoidettavia eläimiä, en niiden omistajia! :D Olen hoitanut hevosia, poneja, nautoja, kanoja, jopa minipossuakin! Ja nyt uusimpana ihmeenä- olen ollut vuohitilalla lypsämässä kuttuja!

Koska tulen kertomaan tässä kirjoituksessani lähinnä mietteitäni omasta näkökulmastani katsottuna ja vahvasti sillä vähäisellä kokemuksella kerrottuna, joka minulle on kertynyt asiasta, en takaa tietojen kirjanopillista oikeellisuutta. En myöskään voi missään nimessä kertoa kovin tarkkoja lähdetietoja tiloista, enkä varsinaan kertoa mitään koordinaatteja, saati julkaista kuvia. Joten visuaalisessa mielessä tämä kirjoitus tulee olemaan hyvin tönkkö, lähdetiedoiltaan vajavainen,  mutta sanahelinää ja ajatuslentoa on senkin edestä.

Vuohi, tuo köyhän miehen lehmä. Mitä siitä tiedän? En juuri mitään. Siskollani sellaisia oli joskus lemmikkeinä ja olivat muistini mukaan mukavia, mutta aivastuksen verran jääräpäitä. Karkailivat vaikka millaisesta aidasta ja välillä olivat mökkinsä katolla... Mutta jollain oudolla tavalla ne olivat hyvin sympaattisia otuksia. Vuohen perusilme on hymy! Jos olette joskus nähneet kuvia vuohista, niin nehän hymyilevat lakkaamatta! Samaan tapaan, kuin lapinkoiratkin hymyilevät aina.

Vuohet ovat märehtijöitä. Elävät lähes pelkästään korsirehulla ja saavat sen ohessa hieman täysrehua ja kivennäistä. Ne ovat suhteellisen pieniä, sitkeitä ja taudinkestäviä, tulevat vähällä toimeen, eivät vaadi komeita puitteita elämälleen- siis aivan kuten minä. :D Vuohi viihtyy hyvin kylmäpihatossa, kunhan sen kuivituksesta huolehditaan ja sille tarjotaan mukavat makoilupaikat. Pahnat ja sen alla turve ovat hyviä. Kestokuivikepohja siis.

Kokemuksieni mukaan vuohi lypsää keskimäärin noin 2.5-3,5 kiloa per naama. Jotkin lypsävät vähemmän ja toiset taas enemmän. Vaihtelua esiintyy, kuten eläimissä ylipäätäänkin. Vuohenmaito on mielestäni hyvää, eikä maistu ollenkaan niin voimakkaalle, kuin miksi sitä aina haukutaan- en tiedä miksi niin on. Makuasia?

Ja sitten siitä vuohienpidosta ja vuohienhoidosta...

Korostan vielä kerran, että kaikki kertomani on joko omien havaintojeni pohjalta ja vahvasti omasta näkökulmastani kerrottua, tai tilallisten itsensä kertomaa. Totta siis.

Vuohi on arvoton eläin. Sitä ei kannata hoitaa, sillä eläinlääkärikulut ovat suunnilleen samat, kuin mikä on vuohen rahallinen arvo. Jos vuohi sairastuu vähänkin pahemmin, ei sille siis anneta oireenmukaista hoitoa, ellei sitä voida antaa kotikonstein. Vuohen "hoito" tarkoittaa, ikävä kyllä, sen lopettamista. Ammutaan pultti päähän ja kaula auki.

Samoin jos vuohella on vaikea poikiminen, jota jotkut lystikkäästi kutsuvat "kilistelyksi", niin jos vuohelle ei voida antaa poikimisapua, sillekin ainoa hoito on se pulttipistooli. Samalla menetään myös kili. jota ei yritetäkkään pelastaa. Aika kamalaa touhua.

Kilipukit kolkataan heti niiden synnyttyä löymällä niiden pää esimerkiksi betonisokkeliin. Niitä ei kasvateta isoiksi, koska niillä ei ole senkään vertaa arvoa, kuin kutuiksi kasvatettavilla vuohilla. Vuohen liha on arvoltaan merkityksettömässä marginaalissa, niitä kun ei huolita teurastamoihinkaan. Vuohet menevät Honkajoki Oy- nimiseen yritykseen poltettaviksi "ongelmajätteenä". Voitteko kuvitella, jopa vuohien kauniit ja usein moniväriset taljat päätyvät hävitykseen! Ma ei aina ummara tata...

Jos joku ei ole vielä huomannut, elämme markkinataloudessa.

Itse en ole joutunut lahtariksi ryhtymään, enkä eläintenhoitajana missään tapauksessa sellaiseksi halua ryhtyäkään. Haluan hoitaa eläimiä, en tappaa niitä. Se ei sovi ajatusmaailmaani, se ei ole minua varten. Olen aivan liian "eläintenystävä" siihen puuhaan.

Joskus sitä kuitenkin joutuu toimimaan omaa haluaan vastaan. En halua tappaa ketään, se tässä on käynyt varmaan jo selväksi. Töissä sattui kerran inhottava tapaus, joka on jäänyt pysyvästi mieleeni. Siellä  oli yksi kuttu poikinut kolmoset, vaikka kutullahan on vain kaksi nisää. Sehän tarkoittaa sitä, että heikoin ei pääse juomaan maitoa ja se taas tarkoittaa sitä, että se heikkenee entisestään. Pienin näistä kolmesta kilistä oli jo erään päivittäisen tarkastuskierrokseni aikana hautautunut pehkuihin, kun muut olivat sen mennen tullen jyränneet. En olisi sitä edes löytänyt, mutta se ajoittain huusi aivan sydäntäsärkevästi, että auttakaa. Kaivoin sen pehkuista esille, mutta se ei enää edes pysynyt jalkeilla. Kaunis, pieni lumenvalkoinen kili. Kerrottuani isännälle asiasta, hän totesi, että se oli ollut jo hetken huonona ja että se pitäisi tappaa. Isäntä kysyi minulta, millainen olen luonnoltani, että onnistuisiko se. Ikinä en ollut ketään vielä tappanut, enkä ole ikinä siihen mitään kutsumustakaan kokenut. No, poikkeus tähän on kalat, mutta pahaa sekin tekee...  Vastasin isännälle. että jos on pakko, niin teen sen. Mutta ymmärsin toki itsekin, että vaihtoehdot ovat vähissä, pieni kili kuolee joko kylmään ja nälkään, tai sitten se on kolkattava. Kovia vaihtoehtoja eläintenhoitajalle. Mutta muita vaihtoehtoja ei ollut. Joten päätin, että otus pääsee päiviltä. Kun pieni kili huutaa että auttakaa, mutta ainoa annettavissa oleva apu on kolkata se, niin siinä ei tee mieli hyppiä riemusta. Tämän enempää en halua asiasta kertoa.

Hetken ajattelin ottavani sen takin alle ja tuovani kotiin...

Mutta vaikka joskus sattuukin tällaisia elämän kurjuuksia kohdalle, niin siitä huolimatta en vaihtaisi nykyistä elämääni ja tätä eläinalaani mihinkään muuhun elämään! Kuinka suurta iloa tuokaan, kun parikymmentä kiliä yrittää kiivetä syliin ja maistelevat puntista ja hihasta ja pitävät hauskaa ääntelyään. Ja hymyilevät! :D

Loppuun vielä loppukevennykseksi kuva, joka on imaistu netistä, joten se ei ole minun ottamani, eikä minulla ole hajuakaan, kenen kuva se on. Omistaja ilmoittautukoot, jos haluaa....

Kuvittele parikymmentä tuollaista kiipeämässä syliisi! :D

Seihtemen pykälän huaste

No nii! Sain tämän haasteen Keskeneräiseltä. En ole eläissäni mihinkään haasteeseen vastannut, en edes haastemiehen haasteisiin. Sen sijaan haastan toisinaan ihan puuta heinää, mutta onneksi yleensä vain ihan mitä sattuu.

Mutta astiaan...

Jos joku keksii, miten ystäväni Kääpänen liittyy haasteeseen, niin aika viksu o!

1. Oletko keittiön hengetär ja mikä on bravuuriruokasi?

Hehe! No juu, kodin hengetärhän se tässä kirjoittelee! Tai no, miksi ei niinkin... Veikkaan vahvasti, että kysymyksen asettelulla on ajateltu, että bloggarit ovat naisia. Sanokaa, jos olen oikeassa. Tietysti voisi pohtia, onko tuo nimike liian sukupuolistava ja loukkaako se sukupuolten välistä tasa- arvoa. Kutsunkin siis itseäni pikemminkin androgyynisti keittiön hengehenkilöksi. 

Ja se bravuuriruoka... Njaa, oliskohan se vaikka savukuha, tai sitten jokin lukuisista slaavilaistyyppisistä uuniruoistani? Vastaan kuitenkin: keitetyt kananmunat, jotka on haettu läheiseltä pienkanalalta.

Esimerkki suosimastani slaavilaistyyppisestä uuniruokaperinteestä.

2. Mitä harrastat (Muuta kuin bloggaamista)?

Harrastan? En minä harrasta. Minä elän. Ja se tarkoittaa, että kaikki asiat, joita teen, tai suoritan, kuuluvat elämääni ja tarkemmin sanoen elämäntapaani. En minä harrasta perunanviljelyä, minä kasvatan niitä pysyäkseni hengissä seuraavaan vuoteen. En minä harrasta perinnerakentamista, se on osa minua, en voi olla korjaamatta nurkkia. Perinteiseen tyyliin, ilman muuta! Muun ohella elämäntapaani kuuluu kalastus, puutarhanhoito, metsätyöt, eläimet, opiskelu eläintenhoitajaksi, työssäkäynti lomittajana, lukeminen (joskin nykyään lähinnä koulukirjoja), vanhat koneet ja masiinat ylipäätään, huonekalujen entisöinti, sepäntyöt, puusepäntyöt... Noh, monenlaista siis!

Ja muuten: en harrasta bloggaamista. Nih! :D

Elämäntapaani kuuluu muun ohella koneiden korjaaminen. En harrasta sitä!

3. Unelma- ammattisi lapsena? Miten haaveillesi kävi?

Jaa-a. Lapsena... Täytyy myöntää, että en ole koskaan ajatellut unelma- ammatteja, mutta sen sijaan olen halunnut rallikuskiksi. En muista, olisinko halunnut tehdä sitä työkseni... Sen sijaan nuorena ajattelin ryhtyväni eräoppaaksi. Sitten tajusin, että joutuisin opastamaan kaupunkilaisia ja ties ketä tekemään metsään nuotion ja hiihtämään umpihangessa ja kaikessa muussakin päivittäiseen elämään liittyvissä asioissa. Joten menin metetallialalle. Unelmani tällä hetkellä on elämä, jota elän ja työ, jota teen. Eläimet!!

Mmmmuuh!

4. Sisustuksesi kulmakivet- värit, materiaali, tyyli vai joku muu?

Talonpoikaisuus ja jugend. Kirveellä veistetty ja tummaksi petsattu. Muotopuoli ja symmetria.
Väreistä voisin sanoa, että kaikki muut, paitsi sisustuslehtien musta- valkoinen värimaailma (ja elämä). Käytän värejä ja maaleja mielelläni. Paljas puu on outoa minulle ja niin se oli talonpoikaistaloissakin outoa. Siispä maalaan. Ainoastaan pirttini seinät ovat yhäkin mustat savupirtin seinät ja sellaiset saavat ollakin niin kauan, kuin minä saan asiaan vaikuttaa.

Sisustukseni kulmakivet: ikivanha ja itte korjattu.

5. Millainen on musiikkimakusi? Onko sinulla lempiartistia?

Ha! Olenko minä joku teinipoika? :D Vastaan, että en ole. Mutta vastatakseni haasteen kysymykseen, niin vanha iskelmä ja sota- ajan laulut iskevät. Uutena ja itseänikin hämmästyttävänä asiana olen yllättäen huomannut pitäväni reggae- musiikista. Niin ja kyllä se Johanna Kurkelan ääni on jotenkin uskomaton!

6. Jos saisit valita, millä historian vuosisadalla, tai -kymmenellä eläisit? Miksi?

Tää ei ookkan nii yksikkertane, kuv vois aatella. Oon itte aina aatellu, että oon niinku joku 1800-1900 lukujen vaihteen Ukko jostai mettästä. No joo, niin mää oonki kaikkine pellonraivuineni sum muineni. Mutta haluaisinko oikeesti elää sen aikuista eloa, niin jaa a. Voi olla, että mää pääsisin kuiteski ny helpommalla, vaikkem mää isomalti vaikeuksia pelkääkkä.

Mutta sopisin kyllä kaiken parhaite johonki muuhu aikakautee, ku tähä nykysee.

Vai onko tää ny iha jus tätä päivää?

Mutta on se vaa hyvä, että tota asiaa ei oikeesti tartte miättiä.- se or ratkastu valmiiks meirän kaikkien pualesta!

7.Pakopaikkasi? Onko sinulla sellaista? Mikä se on?

Pakopaikkani mistä? Mistä paeta? Onko se joku selviö, että pitää paeta? Jotain ja jonnekin? Elämäni ei ole niin kamalaa, että minun pitäisi systemaattisesti paeta jotain- jotain mystistä ja ahdistavaa, jotain, jota kaikilla vakavasti otettavilla ihmisillä pitäisi olla kaapissaan. En pakene- kohtaan kaiken vastaan tulevan sellaisena, kuin se on vastaan tullakseen. Niin maailman, kuin sen päällä tallustelevat ihmisetkin.

Jos ihan pakko olisi paeta, niin kai minä tuonne änkeytyisin!
Ja kömpisin sieltä sitten viidenkymmenen
vuoden päästä vanhana partaisena Ukkona töllistelemään maailman menoa...

Älkää olko ollenkaan murheissanne, vaikka en haastakaan nyt ketään henkilökohtaisesti! Mutta mikäli joku inspiroitui omaehtoisesti suorittamaan haasteen ja sai siihen innoitteen plökistäni, niin mielelläni käväisen lukaisemassa omat vastauksenne, kunhan ilmoitatte täällä plökissäni ottaneenne haasteeni vastaan.

Autioitunut maaseutu- korpiseutujen kaikonnut elämä.

Varoitus! Tämä kirjoitus sisältää murheellista kuvamateriaalia suomalaiselta maaseudulta. Kuvat voivat aiheuttaa ahdistusta ja masennusta, eikä niiden katsomista suositella kenellekään. Pientilan Ukko ei ota vastuuta kuvien aiheuttamasta mielipahasta.

Edellinen kirjoitukseni korvenraivaamisesta käsitteli sivujuonteissaan myös autioitunutta maaseutua ja hunningolle jääneitä peltoja. Kirjoitukseni aiheutti toivottua palautetta joista osa käsitteli autioitumisen tunteikkaita vaikutuksia. Itse kirjoitin aiheesta lähinnä neutraalista näkökulmasta, jossa vain totesin, että maaseutu autioitui ja talot jäivät tyhjilleen, mutta aikoinaan ne talot olivat niissä asuneille ihmisille koko elämä. Avaan tällä kirjoituksellani aihetta hieman pintaa syvemmältä.

Sotien jälkeinen aika toi maaseudulle uutta verta ja elinvoimaa, ihan konkreettisestikin. Suuri joukko siirtolaisia ja rintamamiehiä istutettiin maahan, raivaamaan ja viljelemään omaa maataan. Uusi väestö lisäsi maaseudun palveluita ja pieniä kyläkauppoja ja kouluja rakennettiin lisää, vaikka niitä varsinkin nykymittapuulla arvioiden oli jo ennestäänkin hyvin runsaasti. Väestö lisääntyi ja maaseutu kävi jopa ahtaaksi! Työvoimaa oli runsaasti tarjolla ja se oli edullista. Mutta työvoimaa myös tarvittiin paljon, sillä sotien jälkeinen maa- ja metsätalous ei ollut kehittynyt juuri lainkaan sotia edeltävältä ajalta periytyvään, runsaaseen työvoiman käyttöön perustuvista työtavoista.

Tässäkin saunassa on aikoinaan rentouduttu raskaan työviikon
jälkeen ja kuivattu syksyisin sipuleita. Sauna on selvästi
luksus- versio, tuollahan on oikein valotkin!

Olen jo niin vanha mies, että muistan tämän talon olleen pystyssä
ja tämä epämääräinen kumpu oli talon tupakeittiön uuni.

Kyllä, se on pultti. Julmetun kokoinen pultti.

Suuri ja varakas talo, kun on ollut oma höyrykonekin.
Siellä se tönöttää pihlajikossa, jossa aikoinaan oli puimasuuli.

Pienen korpimökin pieni savupiippu. Tämäkin mökki oli hyvissä voimissa
vielä joitain vuosia sitten, kunnes tuli nykyihminen ja purki sen!!

Mystinen vanha mökki metsässä. Asuvatko tontut siinä?

Oho, en tiennytkään, että perunakellari voi edes teoriassa kallistua kyljelleen.

"-Mihkäs mää nää viän? -Nakkaa sinne patterille!"
Vanhat tonkat ja vadit lähteessä. Lähteessä? Miksi?

Uudet menetelmät ja koneet metsien hoidossa ja maanviljelyksessä aiheuttivat paljon työttömyyttä aiemmin hyvin työllistettyjen pienviljelijä- metsätyömiesten parissa. Uutta aikaa ennakoivien maataloustraktoripohjaisten metsätraktoreiden ja lopulta monitoimikoneiden tultua metsiimme työvoiman tarve väheni entisestään ja samaan aikaan alkanut maataloustuotteiden ylitarjonta, niinkutsuttuine voivuorineen sai valtion tukemaan viljelystä luopumista. Useat pientilat tarttuivatkin tuohon helppoon rahaan, myivät periaatteensa ja lopulta naulasivat ikkunansakin umpeen ja muuttivat toisenlaisen elämän pariin. Maaseutu alkoi rappioitua ja kuivua pystyyn, odottaen maannouseman kaatavan sen lopulta takaisin maan poveen.

"Mis on miun hevosein?" Haravakone on pellonreunassa
odottamassa heinämiestä, joka ei enää milloinkaan saapunut.

Minua on koko pienen ikäni murehdittanut maaseudun kadonnut elinvoima ja erityisesti olen tuntenut sympatiaa pienviljelijöitä kohtaan, joista suuri osa oli entisiä vuokraviljeliöitä ja uudistilallisia. Itse en ole syntynyt maatilalla, en edes maalla, mutta olen kuitenkin koko ikäni ollut maalla ja tarkemmin ilmaistuna pitäisi ehkä sanoa, että olen mettästä kotoisin. Sukujuuriltani olen noin 75% maalainen, jos nyt tämän kaltainen rotu- oppi tässä suvaittaneen.

Muistan kuitenkin, kuinka sukuni yhden haaran maatilaa vielä viljeltiin ja että olen ihan pienenä käynyt katsomassa siellä lehmiä. Varhaisinpia muistikuviani ovat ylipäätään juuri maalaiselämään liittyneet muistikuvat ja erityisen hyvin muistan, kuinka nuo pellot kynnettiin viimeisen kerran tuolla samalla Ford- traktorilla, joka on nyt täällä minulla. Istuin pienenä poikana kotitiemme koivukujalla, tien penkalla ja katselin ihmeissäni, kuinka maa muuttui kynnettäessä mustaksi. Muistan myös, kuinka ne pellot lopulta istutettiin metsälle. Mikä murhe. Olin tuolloin alle kymmenen vuotta, mutta jo silloin ajattelin, että toi ei voi olla oikein.

Nuoruuteni ajan nuo pellot puskivatkin sitten viljan sijasta koiranputkea ja väkkyröitä puuntaimia. Katselin niitä kummastellen, kuten seurasin maaseudun yleistä alasajoa. Rakennukset ja navetat rapistuivat koulumatkani varrella ja pienet mökit ja isommatkin talot jäivät tyhjilleen. Kaikkia rakennuksia ei enää edes viitsitty pitää kunnossa, vaan niiden kylliksi lahottua ne hajotettiin lopullisesti. Pala suomalaista sielunmaisemaa oli kadonnut.

Vanha kivinavetta, vaikka ei siltä näytä. Eipä ole emäntä ihan
 hiljakkoin navettapolkua tallannut. Tätä navettaa ei enää ole.

Vanha navetta tässäkin. Edustaa erikoista korjaustapaa,
jossa laho hirsi "korjataan" valamalla talon sisälle betoniseinät...

Pienin koskaan näkemäni betonitiilinavetta! Tuonne sopii juuri ja
juuri kolme nautaa. Mutta se on sentään oikein betonitiiltä... Ja tilalla on alle
puolihehtaaria peltoa, mutta onpahan komea navetta kuitenkin...

Metsänreunat pusikoituivat, kun karja ei enää laiduntanut niissä. Lepikot olivat tulleet jäädäkseen. Pelto- ojissa alkoi kasvamaan pajukkoa, tuota muinaisten isäntien häpeäpuuta. Saamaton oli sen talon isäntä, joka ei edes ojistaan pajuja pois perannut. Nuoruuteni maaseudulla oli vielä kyläkauppojakin, jopa useita, lisäksi oli kouluja, kirjastoautoja, asiamiesposteja... Lisäksi tiet pidettiin edes kutakuinkin kunnossa ja tehtiin jopa uusiakin teitä.

Pientilan kiviaitaa soraharjulla.
Peltojen uudelleen hyödyntämistä romulaanin muodossa.

Kyläkaupat- ja koulut vetivät puoleensa uutta, nykyajan siirtolaisjoukkoa, maallemuuttajia. Heitä oli erityisesti vielä ennen tätä nykyistä taantumaa liikeellä. Nuo siirtolaiset ovat ihmisiä, joilla ei näytä olevan mitään kosketusta aitoon maaseutuun, vaan he ovat vinkumassa maalle katuvaloja, suojateitä, kävelyreittejä. He näyttävät haluavan tehdä maaseudusta lähiön ja pyrkivät sitä päämäärää kohti omissa pienissä hyvinvalaistuissa pihoissaan. Heidän talonsakin ovat kaikki samanlaisia ja ne on tuotu tehtaasta. Ja mikä ihmeellisintä: ne on pystytty savipellon keskelle! Ei siis kumpareelle ja metsäreunaan, vaan savikkoon... Annan mun perinneäijän kaikki kestää!

Sitten nuo viimeisetkin muinaisuuden reliikit, eli kyläkaupat ja koulut lopettiin. Maaseudun jo 1950-60 luvuilla aloitettu alasajo oli saatu verrattoman tehokkaasti päätökseen. Maaseudulla ei ollut enää lainkaan palveluja. Ei ole linja- autovuoroja, ei ole teiden kunnossapitoa... Ja kaiken muun alasajon lisäksi valtiovalta höpäjää niinkin älyttömiä, että teiden kunnossapito pitäisi jättää kokonaan niitä käyttävien harteille, eli siis maalaisten. Pidämme jo nyt tiemme kunnossa hyvin olemattomattoman kunnanavustuksen varassa ja maksamme tiemaksumme oman tiemme kunnossapitoa varten. Maksamme sähkömme, nuohouksemme, vetemme, jopa jätevetemme! Maksamme veroja omistamistamme maista ja kiinteitöistämme. "En aina oikein jaksa ymmärtää..."

Minulle on joskus jopa sanottu kunnan virkamiesten taholta, että "mitäs siellä asutte, ei sinne ole kukaan käskenyt muuttamaan. Muuttakaa lähiöön." Maaseutuvastaiset asenteet ovat näinä aikoina voimissaan.

Olen seurannut maaseudun elämän kaikkoamista satavuotisista taloista ja pihoilta. Olen kulkenut polkuja, joita ei ole ihminen karjoineen kulkenut vuosikymmeniin. Olen kuvannut pihoja, joiden rappio on liian voimakasta kestettäväksi. Olen tutkinut rakennuksia, joiden katto on tullut alas, mutta joissa yhä leijailee elämän henki. Olen käynyt katkaistussa talossa, jossa ei jostain syystä kuulunut kännykkä. Olen käynyt autiotalossa, jonka keittiössä oli yhä kattila liedellä ja lautanen pöydällä. Sieltä oli lähdetty joskus jonnekin, oli ehkä ajateltu, että tullaan vielä takaisinkin. Ei tultu, ketään ei näkynyt, kukaan ei palannut. Kenties vain yksi hiirulainen kävi innosta puhkuen tutkimassa, olisiko lautaselle jäänyt vähän evästä hänellekin, mutta lautanen oli tyhjä, ruoka oli loppu ja perunamaa kasvoi ohdaketta.

Toiset autioituneet talot tulevat seisomaan ryhdikkäinä vielä vuosia,
ellei vuosikymmeniä, kiitos niiden rakennuspaikan ja -tavan.

Perinnönjako on per... No kaikki tietävät, mistä se on silloin,
kun talokin laitetaan puoliksi. Ihan konkreettisestikin.
Ei sitä tuon tarkemmin ole voinut jakaa, mutta kumpi sai ulko- oven?

Jos rakennukset eivät ymmärrä itsestään hajota,
niin ainahan voi kaataa puun niiden päälle.

Näitä menneen elämän muistomerkkejä katsellessani tunnen syvää murhetta. Murhetta siitä, että jokin ulkopuolinen mahti oli aiheuttanut kokonaisen elämänmuodon häviämisen maaseudulta. Pienviljälijäväestö oli ajettu erinäisin pakottein ja kannustimin luopumaan elämänmuodostaan ja muuttamaan palkkatyöläisiksi kasvukeskuksiin ja ulkomaille. Tällainen samanlainen rasismi on aivan yleistä myös muissa maissa, kuten nyt Australiassa, jossa "liian kalliiksi" tulevat aborginaalikylät tuhotaan ja väestö pakkosiirretään kaupunkien slummeihin. Suomessa tuo vain tehtiin ilman pakkosiirtoja, näännyttämällä kansanosa korpeensa.

"Myin mettäni, paketoin peltoni, join rahani.
Mitä enää voin tehdä tilallani? Hoo, keitänpä pontikkaa sentään!"

Pienviljelijä on paljon unanalaisenpi otus, kuin aito porosaamelainen. Silti vain saamelaisuus tunnustetaan omaksi kulttuurikseen.

Kunnia kaikille edesmenneille pientilallisille, korvenraivaajille ja uudistilallisille, sekä kaikille heille, jotka jaksavat kunnostaa ja ylläpitää tätä vuosisataista kulttuuriperintöämme!

Kaikki, mitä vesimyllystä on jäljellä.

Vanhan vesimyllyn yläkivi. Alakivi on jo mystisesti
"kadonnut". Tulitikkuaski mittakaavana.

Antimaterialistinen varustebloggaus

Tänään kirjoitan aiheesta, joka tässä materialistisessa maailmassamme on sitä vastavirtaa, sitä kelkasta pudonnoiden ja pudotettujen purnaukseksi leimattua jaanaamista. Se on sitä höpinää, jota ei kuule ostoskeskusten käytävillä, eikä sitä kuule kauppojen kassoilla. Sitä kuulee harvoin ja vain todella rohkeat uskaltavat sanoa sen ääneen. Vielä harvempi kehtaa sellaiseksi julistautua.

Se sana on antimaterialismi.

Minä olen antimaterialisti.

Ja olen usein leimautunut sen vuoksi- milloin miksikin. Hipiksi, kommunistiksi... Riippuu suuresti leimaajan omista henkilökohtaisista elämänarvoista. On kuitenkin hienoa huomata, että maailmassa on joitain muitakin "tärähtäneitä", jotka eivät kulje materialististen markkinavoimien eturintamassa.

Mielestäni suuri määrä erilaisia uusia tarvikkeita, vaatteita, tai varusteita ei tee elämääni yhtään sen onnellisemmaksi, vaikka ostelisin mitä kaikkea hilua ja kampetta. Tarvitsen ylipäätään hyvin vähän mitään sälää elämässäni. Mitä se merkkivaatteen logo siinä resun paidan hihassa nyt sitten lopultakaan merkitsee? Kertooko se tosiaan jotain siitä, kuinka hyvä, tai huono ihminen sitä kantaa? Pöh, sanon minä. Ei kerro. Se kertoo ainoastaan sen, että paitaa kantaa henkilö, joka kuvittelee logolla olevan jokin statusarvo ja että häntä sen vuoksi katsottaisiin ylöspäin. Hah, nauran hiljaa mielessäni moiselle keikarille.

Ostan vaatteita erittäin harvoin. Viimeksi ostin koulua varten työtakin! Mutta silloin kun ostan, ostan sellaisia vaatteita, joiden uskon, tai ainakin toivon kestävän minulla vuosia. Ostan yleensä laadukkaita kotimaisia vaatteita ja jalkineita, mutta käytän niitä jopa vuosikymmeniä. Tällöin uuden ja ehkä hintavammankin vaatteen hinta jakautuu käyttövuosia kohden tasaisesti ja kalliskaan vaate ei ole kallis, kun sitä vertaa siihen, että joutuisi ostamaan halvan vaatteen vuosittain.

Luonnollisesti olen hankkinut myös kirppareilta tavaraa ja vaatteita. Siis silloin harvoin, kun nyt ylipäätään mitään ostan. Sieltä saa edullisesti kampetta, joka toisinaan on myös ihan laadukastakin. Osa kestosuosikkivaatteistani on hankittu kirppiksiltä. Samoin kotini antiikkihuonekalut ovat osin ostettu noista paikoista. Ovat kestäneet jo toista sataa vuotta jossain toisaalla, joten eivätköhän ne minullakin vielä saman verran kestäne...

Telvisioakaan en enää aikoihin ole katsellut. Sieltä tulee vain pelkkää amerikaanojen tusinasarjoja. Missä on laatu? Missä ovat ne ohjelmat, joista maatalouslomittajana ja opiskelijana maksan Yle- veroa?

Rahakaan ei tee onnelliseksi. Minulla on sitä aina ollut, milloin enemmän, milloin vähemmän, mutta milloinkaan sen määrä ei ole vaikuttanut onnellisuuteni tasoon. Siihen ovat vaikuttaneet tavallisesti vain ne asiat, jotka eivät maksa mitään, tai niitä ei ainakaan voi rahalla ostaa. Raha tuo toki turvallisuuden tunnetta ja varmuutta elämään, mutta enemmän varmuudentunnetta saan siitä, kun menen kellariini ja totean, että minulla on perunoita taas seuraavaksi vuodeksi vaikka jonkun muunkin syötäväksi asti. Samoin turvallisuudentunnetta tuo monen vuoden klapupinot. Noh, jonkinlaista materialismiahan sekin on, että en anna itseni ihan tuulen mukana ajelehtia ja kerään varastoja. Mutta materiaalia materiaalin vuoksi- ei, ei. Sitä en kaipaa juurikaan. Mitä nyt pientilalla toki kaikenlaista työkalua tietysti tarvitaan. Mutta älypuhelimet, tabletit ja soittimet. Täh? En käytä.

Kaikkea ei saa rahalla. Kuvassa monia sellaisia asioita. Löydätkö yhtäkään?

Koska tämä kirjoitus on antimaterialistinen varustebloggaus, kerron, mitä kaikkea jätin tänään ostamatta!! Tässäpä näitä: En ostanut tänään kanilleni uutta Fleksiä tai valjaita, joita sitten blogissani esittelisin kaikille ja tekisin niistä testiä. En ostanut uutta televisiota, sillä mitäs minä sillä muka tekisin? Vanhakin pölyttyy vintissä. En käynyt siinä kaupassa, jossa sänkipartaiset miehet kävelevät paidan ylin nappi auki. Minulla on jo paita, jonka ylin nappi on auki- se itse asiassa on pudonnut johonkin. En ostanut edes uutta karvalakkia, sillä vanha karvalakkini palvelee takuulla vielä vuosia, vuosia.

Sen sijaan kävin hakemassa navetasta lypsylämmintä maitoa, jonka hankkimiseen ei tarvinnut käyttää valuuttaa. Söin tänään itse valmistamaani ruokaa. Nostin lantut, jotka kasvoivat tänä vuonna hyvin. Ajoin traktorilla rankaa liiterilleni, jotta minulla on parinkin vuoden päästä talvisin mahdollisuus lämmittää pirttiäni. Katselin pikkulintujen touhuja auringonkukkapellolla.

Tämä on elämä, jonka olen aina halunnut ja jossa olen onnellinen.

Myös lakastuva luonto on kaunis. Oletteko huomanneet, kuinka hienoja
geometrisiä muotoja auriongonkukan siementen asettelussa luonto onkaan laatinut?