Mietteitä vuohienpidosta- vuohitalous eläintenhoitajan näkökulmasta

Lomittajana ja eläintenhoitajaopiskelijana törmää töissä jos millaisiin otuksiin. Nyt tarkoitan siis hoidettavia eläimiä, en niiden omistajia! :D Olen hoitanut hevosia, poneja, nautoja, kanoja, jopa minipossuakin! Ja nyt uusimpana ihmeenä- olen ollut vuohitilalla lypsämässä kuttuja!

Koska tulen kertomaan tässä kirjoituksessani lähinnä mietteitäni omasta näkökulmastani katsottuna ja vahvasti sillä vähäisellä kokemuksella kerrottuna, joka minulle on kertynyt asiasta, en takaa tietojen kirjanopillista oikeellisuutta. En myöskään voi missään nimessä kertoa kovin tarkkoja lähdetietoja tiloista, enkä varsinaan kertoa mitään koordinaatteja, saati julkaista kuvia. Joten visuaalisessa mielessä tämä kirjoitus tulee olemaan hyvin tönkkö, lähdetiedoiltaan vajavainen,  mutta sanahelinää ja ajatuslentoa on senkin edestä.

Vuohi, tuo köyhän miehen lehmä. Mitä siitä tiedän? En juuri mitään. Siskollani sellaisia oli joskus lemmikkeinä ja olivat muistini mukaan mukavia, mutta aivastuksen verran jääräpäitä. Karkailivat vaikka millaisesta aidasta ja välillä olivat mökkinsä katolla... Mutta jollain oudolla tavalla ne olivat hyvin sympaattisia otuksia. Vuohen perusilme on hymy! Jos olette joskus nähneet kuvia vuohista, niin nehän hymyilevat lakkaamatta! Samaan tapaan, kuin lapinkoiratkin hymyilevät aina.

Vuohet ovat märehtijöitä. Elävät lähes pelkästään korsirehulla ja saavat sen ohessa hieman täysrehua ja kivennäistä. Ne ovat suhteellisen pieniä, sitkeitä ja taudinkestäviä, tulevat vähällä toimeen, eivät vaadi komeita puitteita elämälleen- siis aivan kuten minä. :D Vuohi viihtyy hyvin kylmäpihatossa, kunhan sen kuivituksesta huolehditaan ja sille tarjotaan mukavat makoilupaikat. Pahnat ja sen alla turve ovat hyviä. Kestokuivikepohja siis.

Kokemuksieni mukaan vuohi lypsää keskimäärin noin 2.5-3,5 kiloa per naama. Jotkin lypsävät vähemmän ja toiset taas enemmän. Vaihtelua esiintyy, kuten eläimissä ylipäätäänkin. Vuohenmaito on mielestäni hyvää, eikä maistu ollenkaan niin voimakkaalle, kuin miksi sitä aina haukutaan- en tiedä miksi niin on. Makuasia?

Ja sitten siitä vuohienpidosta ja vuohienhoidosta...

Korostan vielä kerran, että kaikki kertomani on joko omien havaintojeni pohjalta ja vahvasti omasta näkökulmastani kerrottua, tai tilallisten itsensä kertomaa. Totta siis.

Vuohi on arvoton eläin. Sitä ei kannata hoitaa, sillä eläinlääkärikulut ovat suunnilleen samat, kuin mikä on vuohen rahallinen arvo. Jos vuohi sairastuu vähänkin pahemmin, ei sille siis anneta oireenmukaista hoitoa, ellei sitä voida antaa kotikonstein. Vuohen "hoito" tarkoittaa, ikävä kyllä, sen lopettamista. Ammutaan pultti päähän ja kaula auki.

Samoin jos vuohella on vaikea poikiminen, jota jotkut lystikkäästi kutsuvat "kilistelyksi", niin jos vuohelle ei voida antaa poikimisapua, sillekin ainoa hoito on se pulttipistooli. Samalla menetään myös kili. jota ei yritetäkkään pelastaa. Aika kamalaa touhua.

Kilipukit kolkataan heti niiden synnyttyä löymällä niiden pää esimerkiksi betonisokkeliin. Niitä ei kasvateta isoiksi, koska niillä ei ole senkään vertaa arvoa, kuin kutuiksi kasvatettavilla vuohilla. Vuohen liha on arvoltaan merkityksettömässä marginaalissa, niitä kun ei huolita teurastamoihinkaan. Vuohet menevät Honkajoki Oy- nimiseen yritykseen poltettaviksi "ongelmajätteenä". Voitteko kuvitella, jopa vuohien kauniit ja usein moniväriset taljat päätyvät hävitykseen! Ma ei aina ummara tata...

Jos joku ei ole vielä huomannut, elämme markkinataloudessa.

Itse en ole joutunut lahtariksi ryhtymään, enkä eläintenhoitajana missään tapauksessa sellaiseksi halua ryhtyäkään. Haluan hoitaa eläimiä, en tappaa niitä. Se ei sovi ajatusmaailmaani, se ei ole minua varten. Olen aivan liian "eläintenystävä" siihen puuhaan.

Joskus sitä kuitenkin joutuu toimimaan omaa haluaan vastaan. En halua tappaa ketään, se tässä on käynyt varmaan jo selväksi. Töissä sattui kerran inhottava tapaus, joka on jäänyt pysyvästi mieleeni. Siellä  oli yksi kuttu poikinut kolmoset, vaikka kutullahan on vain kaksi nisää. Sehän tarkoittaa sitä, että heikoin ei pääse juomaan maitoa ja se taas tarkoittaa sitä, että se heikkenee entisestään. Pienin näistä kolmesta kilistä oli jo erään päivittäisen tarkastuskierrokseni aikana hautautunut pehkuihin, kun muut olivat sen mennen tullen jyränneet. En olisi sitä edes löytänyt, mutta se ajoittain huusi aivan sydäntäsärkevästi, että auttakaa. Kaivoin sen pehkuista esille, mutta se ei enää edes pysynyt jalkeilla. Kaunis, pieni lumenvalkoinen kili. Kerrottuani isännälle asiasta, hän totesi, että se oli ollut jo hetken huonona ja että se pitäisi tappaa. Isäntä kysyi minulta, millainen olen luonnoltani, että onnistuisiko se. Ikinä en ollut ketään vielä tappanut, enkä ole ikinä siihen mitään kutsumustakaan kokenut. No, poikkeus tähän on kalat, mutta pahaa sekin tekee...  Vastasin isännälle. että jos on pakko, niin teen sen. Mutta ymmärsin toki itsekin, että vaihtoehdot ovat vähissä, pieni kili kuolee joko kylmään ja nälkään, tai sitten se on kolkattava. Kovia vaihtoehtoja eläintenhoitajalle. Mutta muita vaihtoehtoja ei ollut. Joten päätin, että otus pääsee päiviltä. Kun pieni kili huutaa että auttakaa, mutta ainoa annettavissa oleva apu on kolkata se, niin siinä ei tee mieli hyppiä riemusta. Tämän enempää en halua asiasta kertoa.

Hetken ajattelin ottavani sen takin alle ja tuovani kotiin...

Mutta vaikka joskus sattuukin tällaisia elämän kurjuuksia kohdalle, niin siitä huolimatta en vaihtaisi nykyistä elämääni ja tätä eläinalaani mihinkään muuhun elämään! Kuinka suurta iloa tuokaan, kun parikymmentä kiliä yrittää kiivetä syliin ja maistelevat puntista ja hihasta ja pitävät hauskaa ääntelyään. Ja hymyilevät! :D

Loppuun vielä loppukevennykseksi kuva, joka on imaistu netistä, joten se ei ole minun ottamani, eikä minulla ole hajuakaan, kenen kuva se on. Omistaja ilmoittautukoot, jos haluaa....

Kuvittele parikymmentä tuollaista kiipeämässä syliisi! :D