Vanha navetta: Tappeja ja tymlinkejä - korvaushirsien vaarnatapitus ahtaissa kohteissa.

Tervehdys, kansalaiset ja toverit!
Pientilalla tehdään hommia kuten ennenkin. Navettakin on jo hirsitöiden osalta valmis, joten lienee aiheellista kertoa hieman hirsitöiden tapituksestakin jotain. Enkä nyt tarkoita kehikon suu auki tuiottamista, vaan sitä, miten hirret vaarnataan valmiiseen seinään. Tässä kirjoituksessa keskitytään vain vaikeaan tapaukseen erityisen ahtaassa välissä - ylimmän hirren tapittamisessa katon ollessa vain hieman korotettuna paikaltaan.

Tähän pitäisi laittaa vielä yksi hirsi ja tapittaa se paikalleen.
Katto on nostettu följärien päihin
aseteltujen palikoiden varaan!

Kuvasarja osoittaa, millaiseen paikkaan viimeinen pitkän seinän hirsi tuli. Rakennuksessahan oli katto koko työmaan ajan paikallaan, tosin paikaltaan nostettuna ja korotettuna eräänlaisten hässäköiden varaan- joista kuvia myöhemmin. Katon paikallaan olo tietysti monimutkaistaa työskentelyä paljonkin, uudiskohteessahan hirret voidaan yksi toisensa jälkeen vain "pudotella" paikalleen yläpuolelta, jopa konevoimalla. Nyt hirret piti nostaa käsin ylös ja useinkin laittaa jotenkin kyljen kautta plumpsauttaen, koska suoraan ylhäälta laskeminen ei onnistunut - siellähän oli se vesikatto...

Myöskään vaarnatapitus ei onnistunut normaalilla tavalla, eli kairaamalla käsikairalla ylimmän hirren läpi alemman hirren puoliväliin asti. Tuo työ tehdään normaalisti ennen riveen asentamista, koska se tarraa lujasti kiinni kairanterään ja voi moottorikairaa käytettäessä jopa aiheuttaa tulipalon riskin. Kitka on aivan valtava, kun rive ei laikkaannu samalla tavalla kuin sammal, vaan kietoutuu kiinni kairaan.

Siispä käytimme satojen vuosien takaista tymlinki- menetelmää. Samaa tekniikkaa käytettiin myös alimpien kengityshirsien tapittamisessa.

Alempaan korvaushirteen on valmiiksi kairattu
hirren puoliväliin ylettyvä kolo tymlingille.
Huomaa merkintä, joka on nähtävissä hirren sivulla.

Alemman hirren merkintä kolon paikasta kopioidaan ylemmän hirren mahaan.

Kopioituun ja kohdistettuun merkintään ryhdytään
kairaamaan ikivanhalla taotulla
 kairalla tymlingille vastareikää.

rh

Tymlingin teon alkuvaihe: pätkä kuivaa hirttä
(samaa kuin seinähirsi) ja kirves.

Alustavaa muotoilua.

Veisto 8- kulmaiseksi, mutta samalla hieman soikioksi, tai elliptiseksi...

Valmis, vuoltu tymlinki.

Tähän se napautettiin paikalleen odottamaan
ylemmän hirren laskua sen niskaan.

Tymlinki, eli tympylä. Tämä menetelmä on kehittynyt aikana, jolloin napakaira oli ainoa varteenotettava vaihtoehto reikien kairaamiseksi puuhun. Varsinaisia itsevetäviä ryyvikärkisiä kairoja ei vielä ollut, joten kairaaminen oli työlästä. Joutuihan napakairaa painamaan koko yläkropan painolla- siitä nimityskin tulee: kairassa on vatsaan tukeutuva paininpuu.

Koska reikien kairaaminen oli niinkin työlästä, tehtiin reikiä luonnollisesti niin vähän kuin mahdollista. Tai oikeastaan, reiät olivan niin lyhyitä kuin mahdollista. Tapituksesta kun ei saisi koskaan tinkiä vaikeassakaan kohteessa. Siispä reiät eivät olleet läpikairattuja, vaan ne porattiin sekä ylemmässä että alemmassa hirressä vain puoleen väliin puuta. Reiät piti siis kairata ennen hirsien nostamista lopullisesti paikalleen.

Oleellisen tärkeää on, että reikien kohta kopioidaan ylempään hirteen tarkalleen oikein. Muussa tapauksessa hyvin tarkasti vuoltu tymlinki vetää ylemmän hirren sivuun, tai vinoon ja sitä ei voi korjata - pitää tehdä kokonaan uusi tapitus.

Tällainen siitä sitten tuli. Siinä on ja pysyy ja on tapitettu paikalleen - ahtaudesta huolimatta!

Kun kairaukset on tehty, laitetaan sammal tai rive paikalleen ja lyödään tymlinki paikalleen. Tämän jälkeen koitetaan jollain ihmeen kostilla keplotella ylin hirsi katon ja kehikon väliin, plumpsautetaan se tappeihin ja lyödään kiinni. Siis nimenomaan lyödään, hirttä voi joutua rakennuksen sisäpuolelta nuijimaan tai hakkaamaan jopa lekalla, ainakin, jos salvuutyö ja tapitus on tehty huolellisesti - väljä hirsi toki solahtaa paikalleen omalla painollaankin.

Tästä on hyvä jatkaa. Seuraavaksi  kattorakenteiden tekoa ja joitain kuvia ylimpien hirsien vaihtotyöstä!

Heinäpoutia

Pientilalla tehdään heinäkin perinteiseen tyyliin niittämällä pihakedot ja ojanpientareet. Näillä ns. "joutomailla" kasvaa suuri joukko luonnon omia yrttejä, joiden tärket kivennäisaineet ja vitamiinit ovat hyväksi eläinten terveydelle. Joku on väittänyt, tai tehnyt peräti tutkimuksen, että luonnonniittyjen heinä on terveellisempää, kuin yksipuolinen peltoheinä. Olen itse samoilla linjoilla, en ollenkaan epäile, etteikö asia näin olisi.

Perinteiseen karjatalouteen kuului oleellisena osana niittytalous. Vanhojen talojen lohkomiskartoissa on erittäin tarkasti määritelty niittyalueet ja vähäiset pellot. Vähäiset siksi, että karjanhoito perustui yksinomaan niittytalouteen, eli niityiltä kerättyyn heinään. Pellot oli varattu viljantuotantoon, tarkemmin sanoen syysrukiin viljelyyn, johon Suomen kansa on nojautunut menneinä vuosisatoina. Ruis on ollut ravintotaloutemme tärkein osa ja sen viljely on vaatinut ravinteita, joita saatiin karjan lannasta. Lanta taas sai ravinteensa niityiltä kerätystä heinästä. Lopputuloksena tälle negatiiviselle ravinnekulkeumalle oli se, että niittyjen lajisto ei suinkaan yksipuolistunut, vaan monipuolistui. Parasta, mitä ihmiskunta on saanut luonnolle aikaan, on ollut vanhakantaisen karjanhoidon toteuttaminen niittytalouden avulla.

Niityt, metsälaitumet ja kedot, sekä muut perinnebiotooppeina tunnetut elinympäristöt taantuvat ja niiden lajisto köyhtyy, mikäli niiden hoito laiminlyödään. Useimmat, varsinkin näiden pientilojen ja mäkitupien, niityt ovat jo metsittyneet, pusikoituneet ja rehevöityneet. Niiden palauttaminen menneiden aikojensa avoimuuteen ja kukkaloistoon on vaikeaa, työlästä ja hikistä. Mutta lopputolos palkitsee tässäkin asiassa tekijänsä: kukkaniityt ovat erittäin kauniita ja sopivat oikeinkin hyvin vanhojen rakennusten muodostamaan soinnukkaaseen mosaikkiin.

Oman Pientilani joka ainoa neliömetri on aikoinaan ollut karjan laitumena. Myös metsä on ollut laidunnettua hakamaata. Vanhassa valokuvassa, joka siis otsakekuvanakin, näkyy nuo tilaa ympäröivät riukuaidat. Ikävä kyllä, metsälaitumesta ei ole enää olemassa kuin rippeet jäljellä, mutta niittyjä täällä on paljon. Olen ne ottanut hoitoon heti ostettuani tilan vuonna 2008. Nyt hoito tuottaa jo tuloksia. Voin kesemmällä ottaa joitain niittyaiheisia kuvia parhaaseen kukinta-aikaan ja tehdä aiheesta kuvakollaasin.

Riukuaidat ympäröivät Pientilaa- kaikki maa on hyödynnetty karjan laitumena.

Heinää tehdään, mutta kuten kaikki huomaavat, ei pellolta, vaan ojasta.

Parhailta niittyalueilta teen heinää talven varalle, heikompituottoiset alueen joko laidunnan Ammulla, tai sitten niitän vain lajistonhoidon kannalta ja haravoin niittojätteen kompostiin multaa tuottamaan. Parhaat niittyni tuottavat heinää lähes viljeltyjen heinäpeltojen veroisesti, mutta lajistoltaan monipuolisemmin. En oikeastaan tajua, mistä nurmikasvit saavat ravinteensa, sillä en lannoita pihaniittyjäni mitenkään, en tietenkään! Mutta hienosti lainehtivat puntarpäät ja nurmitähkiöt, eli timoteit. Hälläväliä, millä ne kasvavat, kunhan kasvavat! :D

Heinää tehdään, mutta kuten kaikki huomaavat, ei pellolta, vaan pihaniityltä.

 Vaalikaamme perinteisen niittytalouden aikaansaannoksia- ne ovat parasta, mitä ihmiskunta on luonnolle tehnyt!

Maalaiselämää. Kuka kehtaa väittää, että eläisin 2000- luvulla?

Tervetuloa mukaan joukkoon kummaan, Morgaise!

Hevosmetsäajokurssilla Ikoollihih

7. päivä maaliskuuta oli jälleen eräs etappi tässä omassa elämässäni. Etappi siinä mielessä, että silloin oli hevosmetsäajon perusteet- kurssi. Tai pitänneekö sanoa pikemminkin alkusysäys, eikä niinkään etappi? Noh, joka tapauksessa olin siis kurssilla, jolla ensimmäistä kertaa tässä elämässäni ohjastin työhevosia. Aimmin olen joskus noin 13 vuotiaana ohjastanut kerran ravuria joten koko ohjastaminen oli minulle uutta ja työhevosetkin näin konkreettisena tapauksena samoin. Työheboiset ovat kuitenkin yksi kiinnostukseni kohde muun eläinalan ohella ja haluankin lisätä osaamistani tuolla sektorilla. Siksi kävin tuon kurssin.

Olen hankkinut ensimmäiset omat hevostyökoneeni jo joskus 10-15 vuotiaana, paljon ennen kuin minulla oli mitään hajuakaan tästä Pientilasta. Jokin suuri visio minulla on kyllä aina ollut vanhoja työmenetelmiä ja maatalouden töitä kohtaan. Olenkin aina ollut hieman kansanperinteen elävöittämä tapaus. Yksi haaveistani kun on joskus tehdä täällä Pientilallani peltotyöt konevoiman sijaan moottorilla, jonka lämpö ei nouse yli 37,2- 38,2 celssiusasteen.

Perinteisestihän maaseudulla lähes jokaisessa talossa oli työhevonen, jopa kaksikin. Hevosta käytettiin näillä korpimaiden pientiloilla kesäisin peltotöissä, niin äestyksissä, kuin kynnöilläkin. Talvisin suuret joukot pientilallisia siirtyi valtion metsiin ajamaan tukkia vesistöjen ääreen, jokien suvantoihin ja järvien jäille. Kevään tullen tukit uitettin jokia ja puroja pitkin paikkakunnan teollisuuslaitoksiin.

Halkoa ajamassa.

Päivämme kurssilla alkoi kahvittelujen merkeissä. Kävimme välillä katsomassa ulkolaisilla valjailla työvaljastusta ja itse pyysin nähdä myös perinteisen kotimaisen luokkivaljastuksen. Perinneukkona luokkivaljastus ja suomenhevoset on se yhdistelmä, jota eniten arvostan, mutta kyllä nämäkin lempeät jättihevoset ulkolaisine valjaineen arvonsa ansaitsivat. Sitten söimme ruokaa, jota oli varsin riittävästi... Ylipäätään kurssilla ei nälkä riivannut, sillä niin moneen kertaan siellä syötiin ja kahviteltiin, että mielestäni kurssimaksu kattoi vain ruokailut ja kahvittelut ja opetuksen saimme kaupanpäälle!

Pikkuhummat.

Onko mäkivyö riittävän kireällä? On.

Miika Åfelt selittää, kuinka aisankannatusremmillä
voi joko keventää, tai painottaa luokkia.

Pieni ammuystävä. Tämä se kavereineen karkasi kesken kurssin...

Koulutuksemme alkoi omassa "alokasryhmässäni" jättimäisen, kolmen penkkirivin reen ohjastamisella. En eläissäni ole vielä moista rekeä missään nähnyt! Koostaan huolimatta se oli kuitenkin helppo ohjastaa ja reki kääntyi yllättävän pienessä tilassa, se kun liukuu sivuttain, eikä "kiskoilla", kuten juna.

Julmetun kokoinen reki ja ensimmäinen ohjastaminen lähes kahteenkymmeneen vuoteen!

Maalaismaisemassa.

Koivutukkien juontoa "helheisiin" kiinnitetyllä juontosaksella.

Ruotsalainen vempautusrauta tositoimissa. Rangan toinen pää nostetaan
 raudan päälle ja sitten omalla painolla painetaan
puun toinen pää ylös ja vempautetaan se rekeen.
Aatelkaas, tääkin tartti hakea ruattista tää kikka...

Nykykalustoa.

Tässä kärryssä on apumoottoriveto ja hydraulinen kuormaaja, sekä työvalot!

Työkengitys. Hokkeja käytetään jopa kahdeksan per kenkä.

Kengityksen tarkistus.

Varsinaista metsäajoa saimme kukin kokeilla niin halkojen ajossa, kuin koivutukkien juontamisessa. Ajoimme myös rankatavaraa. Tukinjuonnossa käytimme tyypillistä, myös traktorien juontovinsseistä tuttua kolmileukaista juontosaksea, joka oli mallia ketunrauta. Se kiinnitettiin kapineeseen nimeltä "helheet". Suomen armeijan kirjassa "Hevosopas" vuodelta 1962 moiset löysät aisat tunnetaan kokonaisuutena nimellä "käsihevonen". En tiedä, mistä sana helheet ovat peräisin, se lienee pikemminkin jonkin tietyn paikkakunnan murteellinen ilmaisu.

Tässä mystisten "helheiden" demonstraatiota.

Suomalainen luokkivaljastus kera "helheiden".

Ameijan hevosoppaan mukaan tämä helhehevonen onkin käsihevonen.

Koulutuksesta jäin nyt sitten sellainen iili, että kyllä se oma hevonen on tosiaan hankittava. Tämän tueksi ostinkin jo kahdet valjaat, umpilänkivaljaat raskaaseen työkäyttöön ja perinteiset luokkivaljaat kevyempään kärryajeluun. Valjaista lisää kuvien muodossa joskus tulevaisuudessa!

Ja jos joku ihmettelee, että mikä se on se Ikoollih, niin se on Ikaalinen ikaalislaisten kielellä. Ikoollihih on siis yhtä kuin Ikaalisissa... :D

Muisteluita menneistä töistä- Kuisti

Jo useita kertoja lupailemani ja Teidän lukijoiden pyytelemä "Muisteluita menneistä töistä"- kirjoitussarjani alkaa! Ensimmäisenä kerron päärakennukseni kuistista, ihan vain siksi, että se on parhaillaan ajankohtainen asia. Askartelen kuistiini noita ikkunoita, joita ilman se on ollut jo parisen vuotta... Tietysti olisi loogista aloittaa tällaisen juttusarjan kirjoittaminen vaikkapa ostohetkestä, tai sitten perustusten korjaamisesta, mutta kuten elämä yleensäkin, ei tämä kirjoittelusarjanikaan noudata mitään logiikkaa. Kirjoitan mitä kirjoitan ja mistä kirjoitan. Kunhan nyt jotain kirjoittelen! Eiköhän ne ostohetken kunnot ja perustusten korjailutkin sieltä aikanaan ilmesty kaiken kansan luettavaksi!

Päärakennukseen ei alunperin ole kuulunut kuistia. Ei ainakaan tässä laajennetussa asussa. Silloin, kun päärakennukseeni kuului vain savupirtti ja keittiö, eli ennen vuotta 1949, on tässä saattanut olla kuisti, mutta koska mitään varmaa dokumenttia ei asiasta ole säilynyt, on siltä osin kaikki pelkkää arvailua.

Pientilan päärakennuksen suurtilamainen kuisti.

Talon entinen isäntä koirineen.
Silloinen ulko- ovi on harmillisesti kadonnut jonnekin.

Koirankoppikuisti.

Kuin suoraan 90- luvun omakotitalosta tai mistä lieneekään...
Ei kuitenkaan vanhasta talosta, maaseudulta!!

Tämä kirjasta kopioitu kuva toimi muutaman muun
ohella innoittajana nykyisen kuistini mallille.

Inhokkikuisti vielä kerran.

Jossain vaiheessa, ilmeisesti 90- luvulla kuisti kuitenkin paikallisen timpurin toimesta oli talon päätyyn askarreltu. Kuistissa ei ollut sokkelia ja routa- aikoina sen ovi aukeni- jos aukeni. Kuisti siis liikkui vapaasti miten sen mieli kulloinkin teki. Lattiakin oli vain mallia terassi, jonka sitten kuistin purkamisen yhteydessä siirsin rantaan ja tein siitä osan laituriani- painekyllästettyä terassilautaa kun oli.

Alusta lähtien minulle oli selvää, että moinen kuisti ei talooni jää, sen enempää tyylinsä, kuin rakunnusteknisen laatunsakaan vuoksi. Kuisti siis koki purkutuomion ja se lähti lätkimään yhtenä ensimmäisistä päärakennusta koskevista purkutöistä.

Halusin kuistin, jossa olisi kakskytluvun tyyliä, kuten talonikin on. Halusin myös, että kuisti on lämpöeristetty ja että siihen on mahdollisuus tehdä erillinen pesuhuone vesipisteineen. Tämä siksi, että en joutuisi hankkimaan pesukonetta keittiööni tai jotain muuta yhtä vaarallista. Vuotava vesi kun on puutalon surma.

Kuistin pohjat kaivettiin aina kallioon asti. Jopa kalliota joutui työstämään kiilaten ja lohkoen, sekä timantilla sahaten salaojien ja sadevesiputkien mahduttamiseksi sokkelin alle. Tällä kertaa kuistiin siis tuli sokkeli. Kun itselleen tekee, ei ole varaa oikoa missään ja kaikki työt tulee tehdä siten, että niiden laatu ei jää harmittamaan sitten eläkeukkona. Sokkeliin tuli myös pikeykset vesieristeeksi ennen pesutilan harkkomuurausta. Tässä annoin nykyajalle periksi, ihan vaan sokkelin lämpöeristävyyden vuoksi...

Uuden kuistin sokkelin kaivuutyömaata 2010.

Pesuhuoneen oven paikkausta.
Kuka lieneekään sitä joskus moisesta paikasta järsinyt...

Itse kuisti on rankorakenteinen, perinteiseen tyyliin kenttiin jaetulla ulkovuorauksella ja sisäpaneloinnilla vuorattu. Siinä on kuistin puolella 100 millimetrin pellavaeristys seinissä, katossa 150 mm. pellavat ja lattiassa noin 200 mm. selluvillaa. Pesuhuoneen puolen seiniin tullee noin 150-200 mm. pellavaeristettä ja kattoon noin 200 mm. Ulkovuorauksen alla on tuulensuojalevyt, katossa pontattu tuulensuoja- aluskate- yhdistelmä (näppärä keksintö!!) ja sisäpuolella paperinen ilmansulku. Katteena on saumarimahuopa varustettuna alushuovalla.

Kesän 2011 sokkelin valuhommia.

Liippasin sementtilaastista tuollaiset "vedenohjaimet" sokkelin kylkiin.
Vettä kun tuota kallioa pitkin juoksee...
Harmaa Uponal- putki on sadevesiputki, joka päättyy kivipesään.

Tässä pesuhuoneen osuutta.

Ulkopuolelta kuisti on alaosastaan perinteiseen tyyliin peiterimavuorattu ja yläosastaan vaakapaneloitu paneelilla, jossa helmi. Muuten paneeli on "tavallista", joskin järeää, keilavuorta. Maalina on pellavaöljymaali. Kuisti siis edustaa rakennustapaa, jossa kuisti on muusta rakennuksesta selkeästi poikkeava niin maalityypiltään, väriltään, kuin vuoraustavaltaan. Kuisti onkin mallia "talonpoikaisen pramea".

Kuisti on nyt siinä vaiheessa, että sen sisäpuoli on ikkunoiden asennusta ja smyykitystä vaille valmis. Seinät on jo maalattu, samoin katto. Sisäkatto olikin sitten melkoinen askarreltava. Siinä vierähti hetki, jopa kaksikin! Mutta ajattelin niin, että jos teen elämässäni tämän yhden kuistin tähän taloon, saa sen tekemiseen mennä ihan kaikki se aika, kuin tarpeen on.

Helmikuussa 2015 tilanne oli tämä. En ilmeisesti ole ottanut
yhtäkään kuvaa kuistityömaasta vuoden 2011 vuoden jälkeen!!

Tästä kuistista tulee hieman toisenlainen, kuin siitä, joka tässä jo olikin.

Esimerkkikuva suosimastani värimaailmasta.
Tuo matto ei siihen kuulu, se on vain väliaikaisena suojana.
Tässä ruman, lakatun oven tilalle vaihdettu
porstuan ja kuistin välinen ovi ja entinen ulkoikkuna.

Lisää värimaailmakuvia...
Vasemmasta ovesta pääsee pesuhuoneeseen.

Tuosta käy hyvin ilmi, mihin sen itsetekemäni ikkunan aion laittaa.
Osaako kukaan arvata? :D

Sisäkattoa, ilman listoitusta tosin. Oli melko haasteellinen timprattava!

Hain kivilouhimolta rääppikiviä, Niistä saa askarreltua ihan kivoja askelmia ja rappuja.

Kuistin metsänpuoleinen ikkuna.

Lattiankin taisin viime kesänä ehtiä maalaamaan. Tuo lattia onkin hauska, sillä se on tehty vanhoista lankuista ja antaa visuaalisella ilmeellään vaikutelman siitä, että kyseessä olisi oikeasti 100 vuotias kuisti! Noo, ikkunatkin ovat tuota yhtä itse tekemääni lukuun ottamatta vanhoja nekin, samoin kuin ovet...Tähän kuistiin tulee myös aiemmin kertomani kuistin ikkuna. Olen pyrkinyt tekemään kuistin siten, että se todella näyttää vanhalta, mutta hyväkuntoiselta. Mukavanha, keinotekoisesti kulutettu rustiikkityyli ei ole minua varten.

Tuleva projekti: navetan korjaus

Hirsinen navettani on tehty 1945, eli välittömästi sotien jälkeen. Otsakekuvassa on tämän navetan edeltäjä, joka tarkkaan tihrustaen vaikuttaa melko samankaltaiselta- ja kokoiselta rakennukselta. Nykyinen "uusi" navettani on tyypillinen parihuone. Eläinsuojan osalta se on hirsinen ja sen toisessa päässä on vanhakantaiseen rakennustapaan kuuluva rankorakenteinen, lautavuorattu suuli, tai pikemminkin heinälato. Ladossa on haljaspuolikaslattia. Näiden kahden "huoneen" väliin jää käytävä, jota kutsun navetan solaksi. Solan perällä on ulkovessa. Sisävessaahan minulla ei ole, eikä tule!

Navetta ensimmäisen esittelyn aikana, ennen kuin ostin sen. Näkymä omalta pihatieltä.

Tässä kuvassa yllättävänkin ryhdikkäänä...

Villi piha, villit visiot.

Navetan tyyppi on länsisuomalainen luontinavetta, eli parsinavetta. Lanta luodaan ulos lantaluukusta, joka on lantakourun päässä. Savolaistyyppisestä sekasontanavetasta poiketen kestokuiviketta ei tässä navettatyypissä käytetä. Navetassani on perinteiset puuparret ja siellä on kaksi parsipaikkaa lehmille. Lisäksi on karsina, joka on ilmeisesti vasikkaa varten. Ilman vasikoitahan ei tule myöskään maitoa. Ilmanvaihto on luonnollinen, hormiin perustuva painovoimainen ilmanvaihto. Yllättävää, eikö totta? ;)

Tuon navetan lattiarakenne on tuottanut minulle päänvaivaa jo vuodesta 2008. En ole saanut selville, onko navetassa betonilattia, lautalattia, vaiko maalattia. Nyt, kun navettaa on talven mittaan tyhjennetty sinne säilötyistä polttopuista ja tavaroista selvisi, että navetassa on ollut alkujaan betonilattia, joka on sen rikkouduttua korvattu äärivanhollisella puupedillä! Ammut ovat siis betonipermannon sijaan loikoilleet puisella, hieman korotetulla parsipedillä. Mikäs sen kivempaa, liukas se tosin on saattanut olla... Mutta veikkaan, että kylläkin lämmin. Tuo betonilattian olemassaolo varmistui argeologisissa tutkimuksissani, joissa selvitin vasikkakarsinan puulattian alla olevia rakenteita. Noh, sillä oli säilynyt osia betonilattiasta. Samoin siellä oli muumioitunut vasikanpaska! Joten voin kaikille epäilijöille todistaa, että kyllä, tämä Pientila on takuulla entinen karjatila! Karjan määrä nyt tosin ei päätä huimaa, mutta hällä väliä, karjatila mikä karjatila. En suinkaan minä mikään suuruudenhullu ole, enhän?

Navetan korjaaminen tulee olemaan näkökulmasta riippuen melkoinen souvi. Hirsirunko on pahoin lahonnut ja se pitää kengittää sekä alaosastaan, että välipohjan niskojen kohdalta. Samoin rakennusta pitännee korottaa, jotta se täyttäisi nykyiset määräykset hevostallien korkeudesta. Tarkoitukseni kun on ottaa sinne hevonen ja lehmä. Ovi täytyy suurentaa, välipohja tehdä kokonaan uusiksi, korjata murentunut sokkeli, valaa lattia lantakouruineen, tehdä betonilantala ja kattaa se, uusia parsirakenteet, uusia sähköt, purkaa ulkovessa ja tehdä sen paikalle karjakeittiö, johon muurata piippu, laittaa pata ja vetää karjakeittiöön vesi.

Mitäs vielä... Ai niin. Korjata suulinpuolen katto, tehdä solan päähän katolle poikkiharja ja siihen ovi ylisille, korjata suulinpuolen ulkovuoraus, uusia ja suurentaa sen ovi, joka on jossain vaiheessa pienennetty. Olisko vielä jotain? Noo, onhan sitä jo tuossakin muutamaksi päiväksi!

Lahoa löytyy hieman alhaalta...

...hieman ylhäältä...

...hieman päädystä...

... ja hieman karmista.

Rakennuksen profiili on vääristynyt. Katso harja/ räystäslinjoja.
Tuollaisia ammuja minullakin sitten joskus tuolla majailee!:D

Tällaiset vanhat ja pienet puunavetat on yleensä purettu niiden käytön loputtua tai viimeistään siinä vaiheessa, kun lahoa on alkanut ilmaantumaan niin paljon, että korjaaminen tulisi tarkoituksettoman kalliiksi. Minua ei moiset asiat tule estämään, joten tulen korjaamaan navettani sen menneiden loiston päivien henkeen! Tiedän, että minulla on tässä vaatimattoman näköinen rakennus, mutta vaatimaton ulkomuoto peittää harvinaisuuden: monenko pihapiirissä lymyää näin pieni navetta?

Työt navetan parissa ovat jo alkaneet. Nyt on vaarallisen laho, romahtamisvaarassa oleva välipohja purettu. Välipohjan lankut olivat selkeästi kierrätystavaraa: osa oli vanhoja lattialankkuja, osa särkylautoja, olipa jokunen kinnaskoskelaisellakin tehty joukossa. Ja kaikki sienten vallassa ja pölisevän lahoja. Ihme, että välipohja ei ole tullut omia aikojaan alas!

Navetta oli täynnä, siis todella täynnä polttopuita! Tässä enää rippeet jäljellä...
Siksi sitä ei ole päässyt edes tutkimaan ennen kuin vasta tänä vuonna!

"...Argeologissa kenttätutkimuksissa havaittiin merkkejä varhaisesta länsisuomalaistyyppisestä
karjanpidosta.  Karja on ollut navetassa puupedeillä..."

Puuparret, puupedit, puuseinät. Puuta, kaikkialla puuta vain!

Argeologisissa tutkimuksissa selvisi myös, että navetassa on ollut
edistykselliset  betonipermannot, jotka murentuessaan
(pula- ajan betoni) korvattiin puisilla pedeillä.
Palattiin siis takaisin vanhaan, tuttuun ja turvalliseen materiaaliin!

Lahoa välipohjaa: Ei näytä kuvassa niin pahalta, kuin oikeasti on.
Välipohjan kannatinkin väliaikaisesti tuettu.
Täysin pölyävää ruskolahoa, sekä tuota valkoista sientä.
Mikrobitasapaino reilusti plussalla, mutta ei niin hyviä mikrobeja nuo...

Näitä välikaton lankkuja ei enää voinut pelastaa.

Kertoilen tulevina vuosina työn edistymisestä. Arvioitu aikataulu on, että navetassa ei ole ammuja vielä ensi talvena, mutta ehkä seuraavana, ja jos ei vielä silloinkaan, niin ainakin siinä hyvin lähellä tuota ajankohtaa on. Eli sellaiset parisen vuotta tuon parissa saattaa viivähtää. Mutta aikaa on ja kiirettä ei mihinkään, vaikka eläintenpitohalut polttelevatkin jo pahemman kerran, eikä sitä varsinaisesti millään muotoa helpottanut tuo viimevuotinen hoitovasikan pito! Se on menoa nyt, sen tiedän. Paluuta normaaliin elämään ei enää ole.