Eläintenhoitajakoulutus suoritettu

Valmistuin viime vuoden loppupuolella eläintenhoitajaksi. Ammattinimikkeeni on nyt
eläintenhoitaja, tai oikeastaan ammattinimikkeeni on maatalouslomittaja. Koulutukseltani olen siis eläintenhoitaja. Koulutus, jonka kävin, on maatalouden perustutkinto, eläintenhoitajan osaamisala. Tämä tarkoittaa sitä, että minulla on valmiudet toimia eläintenhoitajana maatiloilla, eläintarhoissa ja kotieläinpihoilla. Sen lisäksi minulla on riittävä koulutus vaikkapa oman maatilan pyörittämiseen, tämä koulutus kun ylittää ne vaatimukset, joita maataloustukien hakemiseen vaaditaan. Voin työskennellä yrittäjänä tai palkansaajana- kaikki onnistuu.

Ammu rentoutuu kukkamaassa.

Tämän plökin yksi tarkoitus oli kertoa muun ohella eläintenhoitoalan opinnoista, mutta niistä kertominen jäi selkeästi vähäisemmäksi kuin perinnerakentamisesta kertominen. Yksi syy tälle on ollut se, että koulutuksesta ylipäätään on ollut melko vähän mitään kerrottavaa, suurin osa opiskelusta kun on tapahtunut joko kotona alan kirjallisuutta lukien tai sitten työmailla normaalin palkkatyön ohessa. Se onkin ollut parasta oppia- tekemällä oppii ja virheitä tekemällä vielä paremmin, tämähän on yksi Pientilan aforismeista, joista voit lukea lisää napauttamalla tuossa ruudun oikeassa reunassa olevaa linkkiä, jossa lukee "aforismit". Lisäksi toimiessani lomittajana yksityisillä maatiloilla en suinkaan ole voinut "raportoida" heidän eläinsuojissaan olevista eläimistä ja työnkuvastani mitään- olenhan vaitiolovelvollisuuden omaava alan ammattilainen, ja työni yksi osa-alue on luotettavuus.

Aloitin maatalouslomittajan työt täysin tyhjästä, mitään koulutusta tai työkokemusta minulla ei ollut ennen ensimmäistä työpäivääni. Ensimmäinen paikkani oli hevostila. Hevosista minulla on ollut kokemusta nuoruudessani, joten sen "meriitin" turvin pääsin lomittajaksi, ensin hevoslomittajaksi ja myöhemmin lomitin kaikkia 69 km säteellä olevia tiloja, riippumatta niiden eläinlajeista. Ainoastaan sikaloissa en ole ollut, koska niitä ei seudulla juurikaan ole.

Ammu alkutalvella.

Nautaeläimet nauttivat pikkupakkasillakin ulkoilusta
ja samalla niiden sorkkaterveys paranee.

Eläimen tulee osata seistä paikallaan eläintenhoitajan niin päättäessä.
Huomaa löysällä oleva riimunnaru.

Luottamus. Ystävyys. Lehmä on ystävä.

Leppoisan letkeää käppäilyä pitkin kylätietä-
rynnimistä tai jyräämistä ei tapahdu.

Aloitettuani lomittajan työt innostuin muutenkin eläintenhoidosta ammattina. Harrastuksenahan olen eläimiä hoitanut aina- tai oikeastaan kyseessä on elämäntapa. Hakeuduin sitten alan koulutukseen täynnä intoa uuden oppimisesta, mutta koin jonkinasteisen pettymyksen koulutuksen laadun vuoksi. Sitä oli aikuispuolella vähän ja sekin oli ajoittain heikkolaatuista. Otin kuitenkin kaiken oppimani ilolla vastaan ja kävin koulussa myös niinä päivinä kun se ei olisi ollut oppimisen kannalta järin tarpeellista. Opiskelin innolla.

Todistukseen kirjattiinkin lopulta kaikista käymistäni kursseista kiitettävä 3, kun asteikkona oli 1-3 kolmosen ollessa paras. Kaippahan se jotain kertoo innostuksestani alaani kohtaan. Vaikeimmaksi kurssiksi osoittautui maaseutuyrittäjyys, siinä kun pitää omata valmiudet toimia yrittäjänä maatilalla. Joten verotus, maataloustukien haku, ALV- verokannat ja lainsäädäntö piti omaksua hyvin pärjätäkseen tutkinnon osan näytössä. Minä tein näyttötyön vasikkakasvatuksesta. Tuota työtä varten jouduin etsimään tietoa mitä moninaisimmista lähteistä, maatiloilta ja lihataloilta. Pienistä osasista sain sitten koostettua katetuottolaskelman joka yllättäen osoitti, että välitysvasikoiden ternistä teiniin- kasvatus on kannattavaa jopa kokonaan ilman maataloustukia! Miksi sitten niin monella maatilan omistaalla menee niin huonosti?

Eläintenhoitajan urani jatkuu tästä eteenpäinkin, vaikka koulutus päättyikin. Jatkan tälläkin hetkellä kahden eri lomituksen paikallisyksikön alueella lomittajana ja vastuualueenani on 5 eri lähikuntaa. Lisäksi vanha navettani valmistunee ensi talveen mennessä, jolloin sinne muuttaa ensimmäiset eläimet vuosikymmeniin. Lisäksi syksyllä on alkamassa alan jatkokoulutus, johon mitä ilmeisemmin hakeudun opiskelemaan eläintenhoitajan ammattitutkintoa.

Joten pysykäähän linjoilla myös te, jotka seuraatte plökiäni eläintenhoitajan näkökulmasta!

Syntymän ihme!

Pientilalla on koettu onnellinen perhetapahtuma! Ja kaiken lisäksi tämä perhetapahtuma on peräti neitseellinen... Ruskis- Ammu nimittäin poiki pienenpienen sonnivasikan! :D

Uusi kaveri esittäytyy! Hää on Mooses! Kaverilla on muuten vihreät silmät.

Tämä tuli kaikille totaalisena yllätyksenä. Ammua ei ole siemennetty milloinkaan. Sitä ei myöskaan ole astutettu, vaan kaikki on tapahtunut joko pyhän hengen johdatuksesta, tai sitten kiertelevä kyläsonni on käynyt Ruskista morjestamassa... Tai sitten on se todenmukaisin vaihtoehto, että Ammu on tullut tiineeksi jo ties kuinka nuorena viettäessään aikaa yhtä nuoren sonnin kanssa samassa karsinassa... Kaikkea ne nykyajan nuoret...

Suomen pienin kahden naudan eläinsuoja...
Siellä se pieni lämmittelee villapaita päällä pahnojen alla!

Oikeennii terhakka ja viree vasikka hää o.

Kun kerroin asiasta naapurilleni, niin hän vain tokaisi, että maailma on ihmeitä täynnä! Ja toden totta, maailma on ihmeitä täynnä, eikä tämä ihme ole ainoa maailman ihme, jota ihmettelen. Mutta suuri ilo ja onni tästä yllätysvasikasta tuli. Olen ihan ammujen lumoissa koko mies!

Muutamaa tuntia ennen poikimista Ruskis oli rauhaton, hakeutui syrjäisen puun alle, jossa ei ennen ollut edes käynyt. Siellä se huuteli, ja kun menin katsomaan ja kyselemään, että mitä asiaa, se koitti kertoa jotain, mutta enhän minä ymmärtänyt, vaikka kuinka yritin. Ihmettelin tosin sitä, että kuinka sen utare nyt tolleen on kasvanut ja kovakin se on ja maitoakin näyttää tihkuvan... Mutta minun oli mentävä iltanavetalle töihin ja ainoa, jota pystyin tekemään, oli toivoa parasta. Mitä se sitten ikinä olisikaan...

Suuri yllätys koittikin, kun iltamyöhällä pimeässä töistä tullessani huomasin otsalampun valossa liikaa silmiä! Oli ne silmät, jotka aina ovat vastassa olleet ja oli ne uudet. Ne, jotka olivat puolet matalammalla, kuin toiset...! :D

Noh, siinä sitten tilannetta toteamaan ja tarkistamaan molempien vointi. Ei hätää kenelläkään. Ainoa vain, että oli kylmä yö tulossa... Vielä ennen nukkumaanmenoa siinä kymmenen jälkeen kävin pukemassa pienelle villapaitani lämmikkeeksi. Laitoin myös herätyksen kello kahdelta yöllä, jotta voisin varmistua näiden eläinystävieni hyvinvoinnista. Ei hätää. Hyvin meni ensimmäinen yö ja hyvin on mennyt myöhemminkin.

Eihän noihin oikein kyllästy koskaan. Ei niiden puuhia tympiinny seuraamaan. Vaikka minäkin maatalouslomittajan työssäni näen vasikoita joskus jopa satamäärin yhdellä kertaa, niin aina ne ovat yhtä mukavia ja sympaattisia otuksia. Vasikoiden elämä kun on karkeasti arvioiden syömistä ja nukkumista, mutta kun siihen pääsee paremmin perille, on se myös avointa uteliaisuutta, iloa, väsymystä, tutustumista, leikkimistä, kaveriporukan etsimistä... Vasikoiden elämä ei siis poikkea paljoakaan meidän ihmisten elämästä. En tiä, mutta ymmärtääkseni ihmislasten ja eläinlasten kanssa pärjää kokolailla samanlaisilla elämänotteilla.

Uusi pieni tulokas onkin tämän yliluonnollisen ilmestymisensä johdosta kantanut nimeä Mooses. Toinen vaihtoehto olisi Messias, mutta kattoo ny...! Mooses sopisi sikälikin hyvin, että kun mummuni sai asiasta kuulla, niin hän kysyi minulta, että onko vasikka yhtään naudan näköinen, vai näyttääkö vasikka hirveltä! Ja hirvi on muistaakseni ulkomaankielellä moose... Joten olisko se sitten Mooses?

Kuinka suuri ilo voikaan olla pienestä otuksesta!

Kevään työssäoppia eräillä kotimaisilla karjatiloilla

Maatalous elättää minut. Niin outoa kuin se onkin, saan pääasiallisen elantoni tätänykyä maataloudesta, vaikka minulla ei itselläni varsinaista maataloutta olekaan. Tämä ei kuitenkaan ole este maatalousalalla työskentelylle, sillä olen jo vuodesta 2013 työskennellyt maatalouslomittajana kahden eri kunnan alueella. Minulla on muutama vakitila, joille minua kutsutaan niinsanotusti nimellä, eli sinne halutaan juuri minut. Olen tästä suuresti otettu, sillä minullahan ei ole varsinaisesti elämänmittaista kokemusta maatalousaloista, vaan olen kaiken opetellut itse, joko työn, kiinnostuksen, tai jossain määrin jopa koulun kautta. "Jossain määrin" siksi, että meidän opetuksemme oli ainakin ensimäisen, jo päättyneen, opiskeluvuoden perusteella vahvasti "opetelkaa työelämässä"- tyylistä koulupäivien vähyydestä johtuen.

Noh, minäpoika menin ja opettelin.

Talven ja kevään kestänyt  maatalouden perustutkintoon liittyvä työssäoppini päättyi loppukeväästä. Ehdin työskennellä emolehmätiloilla, lypsykarjatiloilla, kuttutiloilla, ja joillain tiloilla oli myös hevosia ja poneja. Olipa jopa muutama kanakin... Joten sikoja ja kaloja lukuunottamatta jo tämä ensimmäinen työssäoppini lomituspalveluilla oli varsin monipuolinen ja en usko, että olisin saanut samanlaista opetusta ja opastusta, mikäli olisin mennyt "perinteiseen tyyliin" yhdelle ja samalle tilalle siivoamaan komeroita. Nyt olin yksi työntekijä muiden joukossa, kaikkine vastuineni ja normaaleinen työsuhteineni - ja palkkoineni.

Eräälle tilalle menin suorittamaan pitkäkestoista sijaisapulomitusta. tarkoituksenani oli opetella tuolla tilalla appeen teko, josta minulla ei ollut aiempaa kokemusta. Se osoittautui varsin mielenkiintoiseksi ja tarkaksi toiminnaksi, sillä appeen eri ainekset punnitaan kukin erikseen ja lopuksi kaikki yhdessä. Niin siilosta leikattava säilörehu, kuin myös muuta aineet, kuten vilja ja kivennäiset, joille kaikille oli tietty kilomäärä "reseptissä" tarkoin määrättynä.

Tuolla tilalla kävi myös niin hienosti, että kun olin tullut norkoilemaan lypsyaseman kohdalle ja katselemaan nykyaikaisen lypsyaseman työvaiheita, niin isäntä ohimennen sanoi, että voit sinäkin tulla lypsämään. Vastasin hänelle, että mikäpä siinä, mutta sinun pitää näyttää minulle noiden nappuloiden merkitys ja käyttötarkoitus. Isäntä näytti ja katso, minusta tuli lypsäjä. Sen jälkeen työskentelin säännönmukaisesti konetöiden ohella myös tilalla lypsäjänä. Mikäs sen mukavanpaa, vaikka pidänkin konetöistä, ovat kuitenkin eläinalan työt erityisesti ominta alaani.

Tarkennan tässä vielä, että en ollut koskaan, siis milloinkaan lypsänyt millään muulla, kuin kannukoneella ennen tuota "komennustani" tilan 2x8 kalanruotoasemalla...

Maitotankin hallintapaneeli 

Nykyaikainen lypsykone vaatii paljon elektroniikkaa toimiakseen-
tässä vain osa siitä.

SAG- merkkinen lypsyyksikkö ja mittasäiliö.

Siinä sitä tulee taas teille ja meille kuluttajille juotavaksi. Parhaimmat lehmät lypsävät yli 60 kiloa päivässä.

Eräs tapa merkitä ummessa oleva neljännes. Tässä tapauksess ummessa on oikea takanen.
Siinä on tuo punainen panta ja se on tehokas konsti. Toinen yleisestri käytetty on maalata merkkivärillä
jalkaan merkki, että sen kohdalla olevaa neljännestä ei lypsetä. Kolmannessa merkintätavassa
lehmän kylkeen, lypsäjän puolelle merkitään esim. teksti OTU, joka siis tarkoittaa "oikea taka ummessa".

Tilan lypsyasema tosin poistui käytöstä loppukeväästä ja sen sijalle tuli lypsyrobotti. Katson olevani etuoikeutetussa asemassa siinä mielessä, että sain olla seuraamassa robotin kokoamista ja asentamista aivan pohjavaluista alkaen. Pääsin siis tutustumaan sellaiseen osa osalta ja myös harjoittelemaan sellaisen käyttöä- lopulta kolmihenkisen lomittaryhmämme "päälomittajana", eli tavallaan nokkamiehenä. Uskomatonta, mutta totta. Kuten aina sanon, tekemällä oppii! :D

Olin mukana myös muutamassa lehmän ja hiehon poikimisessa. Eräänäkin iltana, kun olimme työkaverin kanssa jo muutenkin täysin ylipitkäksi venyyneen päivän iltana siinä ilta yhdeksän, kymmenen maissa sammuttaneet navetalta valot ja olimme lähdössä kotiin, niin työkaverini tuli luokseni navetan valvontahuoneeseen ja sanoi, että meillä on iloinen perhetapahtuma meneillään. Minä siihen, että jaa, emme sitten lähdekään, vaan jäämme päivystämään poikimista. Kyseessä oli hieho, jonka poikimisen onnistumisesta ei ollut mitään takeita, kuten ei myöskään siitä, osaisiko se vasikkaansa hoitaa. Onneksi kaikki meni hyvin ja pääsimme melko pian lähtemään, muistaakseni poikiminen kesti vain puolisen tuntia. Jätimme vasikan yöksi emolleen.

Työssäopin näyttötilaisuuden kahdesta eri tutkinnonosasta tein eräällä tutulla lomitustilalla. Kyseessä oli emolehmätila, jolla oli myös sonneja lihanaudoiksi kasvamassa. Tavallaan kyseessä oli minulle tuttu talo, mutta edellisestä lomituskerrasta oli ehtinyt kertyä jo useita kuukausia ja siinä ajassa moni asia oli muuttunut: eläimet olivat pihaton sijaan laitumella, jonne ne ruokittiin, taloon oli tullut uusi traktori, yhdellä ennestään vieraalla traktorilla minun piti vetää vesivaunu laitumelle... Etukuormaajatraktorin perässä oli jatkuvasti kiinni käärijä... Haastetta ja muuttuneita tilanteita oli siis tarjolla! Eikä tässä vielä kaikki, vaan lisäksi muutama ammunen oli päättänyt tulla aidoista läpi mutta onneksi ne eivät lähteneet kälppimään maantielle.

Näyttöä oli saapunut seuraamaan työnantajani edusaja, tilan edustaja ja kaksi näyttötutkintolautakunnan jäsentä. Siinä valvovien silmäparien edessä koitin sitten tehdä työtä ihan kuin ketään ei olisi lähimaillakaan... Minua ei sinäänsä häirinnyt moinen valvontakomissio, mutta en nyt suoraansanoen pitänytkään työni vahtaamisesta. Mutta tämä oli välttämätön paha ja tutkinnoissa eteneminen vaati sitä, joten anti mennä si!

Lopullisen tuomion saan lähiaikoina, kunhan saan oman arvioni näyttötukinnon onnistumisesta toimitettua koululle. Sen jälkeen tiedän, minkä arvosanan sain! Mutta sikäli kun olen rivien välistä lukenut, ei tuo arvio ole mitenkään erityisen tyrmäävä... ;)

Kengityskurssilaisena

Kävin viimevuoden keväänä ja tämänkin vuoden keväänä hevosen kengityskursseilla. Viimevuotinen oli maksullinen ja tämänkeväinen oli ilmainen. Olen pyrkinyt, kuten moni varmaan lieneekin jo huomannut, käymään erilaisia kursseja ja koulutuksia oman ammattitaitoni vahvistamiseksi ja toisaalta ihan siksi, koska nuo kurssit ovat olleen tavattoman mielenkiintoisia!

HÄMEENKYRÖ, OSARA 2014

Viimevuotinen kurssi oli Hämeenkyrön Osaran maatalousoppilaitoksella, jolla on hyvät tilan moisen kurssin järjestämiseksi, hevostaloutta kun siellä opetetaan ja talosta löytyy kaksikin hevostallia. Tämä kurssi järjestettiin uudessa tallissa. En ollut aiemmin käynyt Osaralla ja yllätyinkin paikan laajuudesta ja monipuolisuudesta. Hetken jopa ajattelein, että voisin aivan hyvin hakeutua myös Osaralle opiskelemaan Ahlmanin sijasta, mutta Osaralla ei kouluteta eläintenhoitajia! Joten lopputuloksen tiedättekin...

Kouluttajaksi oli saapunut Osaran tallimestarin lisäksi tunnettu paikallinen kengittäjä, Petri Myllymäki. Päivämme alkoi varsin vähäisellä teoriaosuudella, lieneekö Myllymäki pikemminkin käytännön, kuin teoriapuolen miehiä? ;) Kengittäjä näytti meille mallisuorituksen, jonka luvan saatuani taltioin. Tämän jälkeen hän osoitti sormella tallin perälle ja sanoi: Näytin mallisuorituksen. Tuolla on hevosia, tehkää perässä.

Tässä kuvasarja kengityksen työvaiheista. Kylmämuokkaamista ei ole kuvattu. Samoin purkuraudan käyttö, joka olisi ensimmäisenä kuvana, puuttuu.

Kengityksen purku, menillään kengän irroitus.

Säteen puhdistus.

Kavion vuolu lyömäveitsellä.
Tätä ennen käytetään kavioleikkuria,
mikäli kavio on kasvanut kovin pitkäksi.

Raspaus, jolla kavio tasataan suoraksi ja viimeistelymuotoillaan.

Uuden, kavion mukaisesti kylmäsovitetun kengän naulaus.

Naulaus aloitetaan aina varvasosasta.

Naulojen katkaisu. Katkaisu voidaan tehdä myös vasaralla
pyöräyttämällä, tai naulat voidaan katkaista vasta kavion ollessa maassa.

Kotkauksen kiristys.
Tätä työvaihetta ei Teivon kurssin "Manne" käyttänyt lainkaan.

Kavion viimeistely, terävien särmien poisto:
ettei jää lohkamille mahdollisuuksia.

Kaanteiden naputtelu kiinni kavioon. Valmis.

Tässä vaiheessa meille osoitettiin hummia ja ryhdyimme itse kengittämään...

Miiikää tämä on? Mitä tälle pitää tehdä? :D

Kengitys on eräänlainen akrobatian laji...

Naulata pitää, vaikka kuinka joutuu olemaan kippurassa ja kampauskin menee sekaisin...

No niin, mitäpä siinä sitten... Ei muuta kuin hakemaan "sopiva" humma (kaikki samanlaisia laiskoja ja pulleita suokkeja!). Sitten vaan kengityspakki vierelle ja ihmettelemään, että mitähän tässä ny oikeen pitikään tehrä ja kuinkas tää kenkitys ny purettiikaa...

Kyllähän se siitä sitten alkoi jo hahmottua ja kun tuli aika käydä alasimella kylmämuokkaamassa kenkää, sain erityistä kiitosta muokkaamistyöstäni. Olenhan kuitenkin takonut ihan pikkupojasta asti, joten alasin ja pajavasara oli minulle ennestään suht tuttuja kapineita...

Meillä oli kaksi päivää aikaa harjoitella kengityksen purkua ja uudelleen kengitystä, sekä kenkien kylmäsovitusta, joten alkukangeudet pääsivät unohtumaan ja toisena päivänä työ alkoi jo sujua, kun oli tullut kengitetyksi useampikin suokki.

Todella raskasta puuhaa ihan pystymettästä kengittäjäksi ryhtyneelle kaverille. Voin vakuuttaa, että jalkani olivat monta päivää arat hevosen alla kyykistelystä! Eikä siinä vielä kaikki, sillä nuo hummat olivat sikäli fiksua väkeä, että huomatessaan, että mitäs tässä kolmella jalalla tasapainoilemaan, kun voi samalla nojata tuohon kengittäjäukkoon. Joten nepä ihan järkijään nojautuivat melko suurellakin massalla minua vasten ja samalla väsyneet reiteni ja pohkeeni saivat kannatella vielä osaa hummankin painosta! Voitte vain kuvitella, kuinka raskasta se on!

Sain tuosta kurssista oikein kurssitodistuksenkin. Ehkä pystyn sillä osoittamaan jonkinlaisen osaamiseni, jos joskus tulee tarvetta kengittää hevonen, tai koululla opintoihin liittyen on tarpeen sellaista asiaa selvittää.

YLÖJÄRVI, TEIVO 2015

Kengittäjä ja ihmeen notkea ravuri!

Teivossa järjestivät Hämeen hevosjalostus Ry ja Mustad Suomi Oy yhteisen kengityskurssin. Kurssipaikkana oli Teivon ravikeskus, tarkemmin ilmaisten Teivonlinna ja ravitallit. Tämä kurssi oli maksuton, eikä se kestänytkään kuin muutaman tunnin. Toisin, kuin Hämeenkyrössä, tämä kurssi alkoi pitkäveteisellä ja uuvuttavalla teoriaosuudella, jossa samalla varsin avoimesti mainostettiin Mustad- tuotteita. Mutta tämä sallittakoon, koska kyseessä oli kuitenkin yrityksen sponsoroima koulutuspäivä. Kurssin vetäjänä oli "Manne", jonka oikea nimi jäi minulle täysin pimentoon... Joka tapauksessä kyseessä oli henkilö, joka oli ilmeisesti norjalaissyntyinen, asui ruotsissa ja puhui meille englantia! Arvatkaapa, saiko tuosta mongerruksesta mitään tolkkua? Minä, jolla ei ole "torieestin" ja vähäisen venäjänkielen taidon lisäksi muuta kielipäätä, olin aivan ihmeissäni! Millä ihmeellä voisin tajuta moista erikoiskieltä, joka kuulostaa hollannin ja jonkin tuntemattoman intiaanikielen sekasotkulta? Tyydyin siis tulkkauksen puutteessa ihmettelemään ravirataa kiertävän ravitytön ohjastamista...

Utelias humma ja kurssin vejäjä "Manne" joku.

Hyvin syötyämme painelimme tallille, jossa kohteenamme oli täysin erilaisia hevosia, kuin edellisvuonna: ravureita!

Raspaten... 

Jos olivatkin suokit laiskoja, pulleita ja rauhallisia, niin nämä nuoret lämppäriravurit olivat uteliaita, epäileväisiä, säpäköitä... Koko ajan liikkeessä. Arvelin, että tästäpä taitaakin tulla mielenkiintoista siltä osin, mutta... Nuo olivatkin paljon helpompia kengittää, kuin suokit! Ihan vain keveytensä vuoksi. Muuten ne toki häsläsivät omiaan koko ajan.

Itte kengitin kuikelon juoksijapojan!

Ulkomaankielinen selostus teki kurssista ajoittain täysin sietämätöntä ja jouduimmekin kurssilaisten kesken koko ajan kyselemään toisiltamme, että mitähän se nyt oikein sanoi ja tarkoitti... Onneksi saimme jonkinlaisen tulkkauksenkin lopulta, mutta ei kylläkään riittävää.

Kokonaisuutena voin kuitenkin kertoa, että molemmilla kursseilla kannatti käydä ja varmasti sain kartutettua taaskin omaa osaamistani niin kengityksen, kuin yleisen hevosmiestaidon parissa.

Mietteitä vuohienpidosta- vuohitalous eläintenhoitajan näkökulmasta

Lomittajana ja eläintenhoitajaopiskelijana törmää töissä jos millaisiin otuksiin. Nyt tarkoitan siis hoidettavia eläimiä, en niiden omistajia! :D Olen hoitanut hevosia, poneja, nautoja, kanoja, jopa minipossuakin! Ja nyt uusimpana ihmeenä- olen ollut vuohitilalla lypsämässä kuttuja!

Koska tulen kertomaan tässä kirjoituksessani lähinnä mietteitäni omasta näkökulmastani katsottuna ja vahvasti sillä vähäisellä kokemuksella kerrottuna, joka minulle on kertynyt asiasta, en takaa tietojen kirjanopillista oikeellisuutta. En myöskään voi missään nimessä kertoa kovin tarkkoja lähdetietoja tiloista, enkä varsinaan kertoa mitään koordinaatteja, saati julkaista kuvia. Joten visuaalisessa mielessä tämä kirjoitus tulee olemaan hyvin tönkkö, lähdetiedoiltaan vajavainen,  mutta sanahelinää ja ajatuslentoa on senkin edestä.

Vuohi, tuo köyhän miehen lehmä. Mitä siitä tiedän? En juuri mitään. Siskollani sellaisia oli joskus lemmikkeinä ja olivat muistini mukaan mukavia, mutta aivastuksen verran jääräpäitä. Karkailivat vaikka millaisesta aidasta ja välillä olivat mökkinsä katolla... Mutta jollain oudolla tavalla ne olivat hyvin sympaattisia otuksia. Vuohen perusilme on hymy! Jos olette joskus nähneet kuvia vuohista, niin nehän hymyilevat lakkaamatta! Samaan tapaan, kuin lapinkoiratkin hymyilevät aina.

Vuohet ovat märehtijöitä. Elävät lähes pelkästään korsirehulla ja saavat sen ohessa hieman täysrehua ja kivennäistä. Ne ovat suhteellisen pieniä, sitkeitä ja taudinkestäviä, tulevat vähällä toimeen, eivät vaadi komeita puitteita elämälleen- siis aivan kuten minä. :D Vuohi viihtyy hyvin kylmäpihatossa, kunhan sen kuivituksesta huolehditaan ja sille tarjotaan mukavat makoilupaikat. Pahnat ja sen alla turve ovat hyviä. Kestokuivikepohja siis.

Kokemuksieni mukaan vuohi lypsää keskimäärin noin 2.5-3,5 kiloa per naama. Jotkin lypsävät vähemmän ja toiset taas enemmän. Vaihtelua esiintyy, kuten eläimissä ylipäätäänkin. Vuohenmaito on mielestäni hyvää, eikä maistu ollenkaan niin voimakkaalle, kuin miksi sitä aina haukutaan- en tiedä miksi niin on. Makuasia?

Ja sitten siitä vuohienpidosta ja vuohienhoidosta...

Korostan vielä kerran, että kaikki kertomani on joko omien havaintojeni pohjalta ja vahvasti omasta näkökulmastani kerrottua, tai tilallisten itsensä kertomaa. Totta siis.

Vuohi on arvoton eläin. Sitä ei kannata hoitaa, sillä eläinlääkärikulut ovat suunnilleen samat, kuin mikä on vuohen rahallinen arvo. Jos vuohi sairastuu vähänkin pahemmin, ei sille siis anneta oireenmukaista hoitoa, ellei sitä voida antaa kotikonstein. Vuohen "hoito" tarkoittaa, ikävä kyllä, sen lopettamista. Ammutaan pultti päähän ja kaula auki.

Samoin jos vuohella on vaikea poikiminen, jota jotkut lystikkäästi kutsuvat "kilistelyksi", niin jos vuohelle ei voida antaa poikimisapua, sillekin ainoa hoito on se pulttipistooli. Samalla menetään myös kili. jota ei yritetäkkään pelastaa. Aika kamalaa touhua.

Kilipukit kolkataan heti niiden synnyttyä löymällä niiden pää esimerkiksi betonisokkeliin. Niitä ei kasvateta isoiksi, koska niillä ei ole senkään vertaa arvoa, kuin kutuiksi kasvatettavilla vuohilla. Vuohen liha on arvoltaan merkityksettömässä marginaalissa, niitä kun ei huolita teurastamoihinkaan. Vuohet menevät Honkajoki Oy- nimiseen yritykseen poltettaviksi "ongelmajätteenä". Voitteko kuvitella, jopa vuohien kauniit ja usein moniväriset taljat päätyvät hävitykseen! Ma ei aina ummara tata...

Jos joku ei ole vielä huomannut, elämme markkinataloudessa.

Itse en ole joutunut lahtariksi ryhtymään, enkä eläintenhoitajana missään tapauksessa sellaiseksi halua ryhtyäkään. Haluan hoitaa eläimiä, en tappaa niitä. Se ei sovi ajatusmaailmaani, se ei ole minua varten. Olen aivan liian "eläintenystävä" siihen puuhaan.

Joskus sitä kuitenkin joutuu toimimaan omaa haluaan vastaan. En halua tappaa ketään, se tässä on käynyt varmaan jo selväksi. Töissä sattui kerran inhottava tapaus, joka on jäänyt pysyvästi mieleeni. Siellä  oli yksi kuttu poikinut kolmoset, vaikka kutullahan on vain kaksi nisää. Sehän tarkoittaa sitä, että heikoin ei pääse juomaan maitoa ja se taas tarkoittaa sitä, että se heikkenee entisestään. Pienin näistä kolmesta kilistä oli jo erään päivittäisen tarkastuskierrokseni aikana hautautunut pehkuihin, kun muut olivat sen mennen tullen jyränneet. En olisi sitä edes löytänyt, mutta se ajoittain huusi aivan sydäntäsärkevästi, että auttakaa. Kaivoin sen pehkuista esille, mutta se ei enää edes pysynyt jalkeilla. Kaunis, pieni lumenvalkoinen kili. Kerrottuani isännälle asiasta, hän totesi, että se oli ollut jo hetken huonona ja että se pitäisi tappaa. Isäntä kysyi minulta, millainen olen luonnoltani, että onnistuisiko se. Ikinä en ollut ketään vielä tappanut, enkä ole ikinä siihen mitään kutsumustakaan kokenut. No, poikkeus tähän on kalat, mutta pahaa sekin tekee...  Vastasin isännälle. että jos on pakko, niin teen sen. Mutta ymmärsin toki itsekin, että vaihtoehdot ovat vähissä, pieni kili kuolee joko kylmään ja nälkään, tai sitten se on kolkattava. Kovia vaihtoehtoja eläintenhoitajalle. Mutta muita vaihtoehtoja ei ollut. Joten päätin, että otus pääsee päiviltä. Kun pieni kili huutaa että auttakaa, mutta ainoa annettavissa oleva apu on kolkata se, niin siinä ei tee mieli hyppiä riemusta. Tämän enempää en halua asiasta kertoa.

Hetken ajattelin ottavani sen takin alle ja tuovani kotiin...

Mutta vaikka joskus sattuukin tällaisia elämän kurjuuksia kohdalle, niin siitä huolimatta en vaihtaisi nykyistä elämääni ja tätä eläinalaani mihinkään muuhun elämään! Kuinka suurta iloa tuokaan, kun parikymmentä kiliä yrittää kiivetä syliin ja maistelevat puntista ja hihasta ja pitävät hauskaa ääntelyään. Ja hymyilevät! :D

Loppuun vielä loppukevennykseksi kuva, joka on imaistu netistä, joten se ei ole minun ottamani, eikä minulla ole hajuakaan, kenen kuva se on. Omistaja ilmoittautukoot, jos haluaa....

Kuvittele parikymmentä tuollaista kiipeämässä syliisi! :D

Eläintenhoitajan työssäoppia

Tammikuulla aloittamani työssäoppijakso jatkuu yhä. Johtuen siitä, että teen työssäopin todellisessa työssä ja aidoissa työtilanteissa ei minulle kerry jokaiselta päivältä tunteja. Koska teen lomitusta koulun ohella, eikä toisin päin, kertyy työssäoppitunnit samaa vauhtia, kuin työssäolotunnit. Tavallisestihan työssäoppi järjestetään esimerkiksi yhden kuukauden yhtämittaisena palkattomana harjoittelujaksona, mutta minä teen asiat toisin, koska voin tehdä ne toisin ja koska se sopii kaikille osapuolille, niin mikäs tässä.

Tähän mennessä olen hieman jo kertoillutkin aiheesta kirjoituksessa tyossaopissa lomittajana. Tuolloin TOP- jakso oli vasta aluillaan, nyt se alkaa olemaan jo loppusuoralla. Jotta voin heti perään aloittaa seuraavan... Näyttötutkintopohjaisessa koulutuksessa kun olen!

Olen nyt ollut mielestäni varsin monipuolisesti erilaisilla maatiloilla töissä. Olen ollut vasikkakasvattamossa, eli välikasvattamossa, jolla oli vain juottovasikoita ja teinivasikoita. Olen ollut paljon myös emolehmätiloilla, lihanautojen parissa ja lypsykarjatilalla niin appeen teossa, kuin lypsämässäkin. Kaiken tämän höysteenä olen työskennellyt hevosten ja ponien kanssa, sekä erikoisuutena kaiken huippuna kanojen parissa! Kaikkea sitä... Mutta mikäs siinä, keikki eläimet ovat hauskoja kavereita ja koska tulen niiden kanssa oikein hyvin juttuun, niin nautin hölmönä jokaisesta hetkestä eläinten parissa. Eli työstään voi todellakin nauttia, kunhan työ on nauttimisen arvoista, eikä pelkkää arkista ja henkisesti raskasta puurtamista vain rahan vuoksi.

Pieni vaalee. Tämän päästin karsinasta vapasti navettaan imemään maitoa emostaan.

Törmäsin tämän TOP- jakson ansiosta ensimmäistä kertaa elämässäni emolehmätiloihin, joita on nyt ollut kaksi, joista toisella olin kahdesti. Täytyy myöntää, että olen vakuuttunut emolehmätilojen vasikkaystävällisyydestä. Sori vaan kaikki vasikkansa heti vieroittavat, mutta kyllähän se on paljon luonnollisenpaa, että vasikka saa olla emonsa kanssa elämänsä alussa edes joitain kuukausia, kuin että jos hänet heti emostaan vieroitettaisiin. On aivan ihanaa katsella, kuinka emo ja vasikka luovat ensihetkistä lähtien lämpimän suhteen toisiinsa ja kuinka emo tuhauttelemalla sieraimiaan häätää muut eläimet vasikkansa luota. Lihakarjan emovaistot ovat ilmeisen hyvät, lienevätkö jopa paremmat, kuin lypsykarjan?

Ainoa selkeä miinus emolehmäilyssä on mielestäni se, että kun vasikka ja emo luovat hyvin kiinteän suhteen toisiinsa ja heidät sitten joudutaan kuitenkin jossain vaiheessa vieroittamaan,  niin se jos mikä on epämiellyttävää ja kurjaa puuhaa. Siinä tuntee olevansa väärintekijä. Emo ja vasikka huutavat kurkku suorana päivätolkulla seinän läpi toisilleen. Vasikka saattaa hyppiä karsinastaan pois ja jopa teloa itsensä vapaustusyrityksissään pahastikin. Emo saattaa änkeytyä vasikkansa luo heti, jos navetan ja pihaton välistä ovea vähänkin avaa. Molemmat ovat hyvin kiihtyneitä ja stressaantuneita. Lopulta kummaltakaan ei enää lähde ääntä, kuuluu vain epämääräistä pihinää, joka voisi olla huvittavan kuuloista, ellei tietäisi miksi ääntä ei enää lähde...

Päivän saldo.

Eläintenhoitajan työkaverit.

Toisella näistä emolehmätiloista sain olla lomittamassa yhtäjaksoisesti niin pitkään, että talon ja eläinten tavat tulivat minulle tutuiksi ollessani koko ajan talon ainoa ihmisolento. Se tarkoitti myös suurta vastuuta eläinten hyvinvoinnista, Toki myös vastuuta koko talosta, mutta eläinten hyvinvointi on minulle tässä se tarkeämpi asia, kuin nuo materialistiset sivuseikat.

Tuolla tilalla seurasin myös vasikoiden kehitystä niiden ensihetkistä alkaen, sillä päivätaukoni aikana oli syntynyt uusi, pieni ja ruskean musta angus- risteytysvasikka. Tuo oli ilmestynyt pihaton perälle, josta sen tarkastuskierroksen aikana havaitsin. Emo oli häätänyt kaikki muut elävät sen ympärilta pois ja katseli vasikkaansa ja vuoroin minua sen näköisenä, että kattos ny, tuollainen tuli, mitäs tehdään sen kanssa? Oikeasti tilanne tuntui aivan tuolta! Noh, tapani mukaan höpöttelin niin emolle, kuin vasikallekin ja sain emon luottamuksen tarkistaa vasikka. Noh, terve ja hyvinvoiva lehmävasikkahan se! Sepä vaan, että tuo piti saada sisälle emoineen... Eipä siinä mitään, vasikka, joka painaa lähes saman, kuin itsekin, kantoon. Kannoin sen sylissäni siten, että vasikan kaikki jalat olivat sylissäni "kimpussa". Emo luonnollisesti hätääntyi, että mihin viet pieneni, mutta seurasi kiltisti sisälle navettaan. Mutta miksi kaikki muut emot ja hiehot pelkäsivät kauhuissaan tilannetta juosten niin kauas minusta, kuin mahdollista? Olinko heidän silmissään vasikkaa ryöstämään tullut peto, jota pitää kavahtaa? Kukaan ei kuitenkaan tullut "puolustamaan" vasikkaa. Outoa...

Sisällä kannoin vasikan karsinaan ja emo tallusteli perässä. Kuivasin vasikan vielä uudelleen pyyhkeellä ja jätin sen emolleen. Emo ja vasikka tutustuivat karsinassa jo aiemmin olleeseen emoon ja pikkuvasikkaan. Tuo pikkuvasikka oli parisen viikkoa uutta tulokasta vanhempi, mutta silti paljon pienempi!

Tuo aiempi pikkuinen olikin sairas. Ei se sen vuoksi niin pieni ollut, sen emo vain oli ensikko. Mutta tämä vasikka oli kipeä. Sen korvat olivat kylmät, se oli ajoittain aivan hervoton... Toisinaan taas mitä iloisin ja leikkisin ja kuitenkin joi normaalisti. Seurasin tilannetta yön yli ja lopulta havaitsin, että se ripuloi ikään kuin pilaantunutta maitoa. Suolisto ei siis toiminut ja maito meni imeytymättömänä lävitse. Ripulissa oli myös merkkejä verestä. Soitin eläinlääkärin neuvoteltuani isännän kanssa ensin puhelimitse tilanteesta. Puin vasikalle myös vasikkamanttelin, eli loimen. Eläinlääkäri totesi vasikalla olevan suoli(sto)tulehdus ja siihen oli lääkityksenä injektiolääke. Toisen antoi eläinlääkäri, toisen annoin minä seuraavana päivänä. Vasikka tervehtyi hyvin, josta olen oikein onnellinen. Tulee hyvä mieli, kun voi auttaa pieniä ja isompiakin otuksia! Ja mistä minulle myös tuli hyvä mieli, niin siitä, että tuo eläinlääkäri soitti minulle jopa kotiin kysellessään vasikan vointia! Taisi olla eläinlääkärikin kutsumusammatissaan... ;)

Eläintenhoidon ohella olen päässyt käyttämään myös erilaisia koneita. Koneita olen käyttänyt ilmeisesti perinteisten sukupuoliroolien velvoittamana, sillä eikös se nyt yleensä ole niin, että naiset hoitaa eläimet ja miehet koneet? Itse tekisin mieluusti toisin päin, eläinhullu kun olen... Mutta käytän toki mielelläni erilaisia koneita ja traktoreita ja uuden oppiminen on aina mieluisaa. Ensistressistä ja tietotulvasta selviydyttyäni... :D

Eräänlaisia "koneita"ne ovat nuokin, turvekärryt ja paskaraappa.
Aika iso tuo pihatto, eikö? Hyvä, ettei sinne ihan eksy...

Erittäin pehmeillä parsipedeillä on lisäksi turvekuivitus.

Nämä konetyöt ja niistä kertomiset jätän omaan erilliseen postaukseensa. Tästä kirjoituksesta tulisi muuten niin pitkä, että tätä ei jaksaisi kerralla lukea kuin korkeintaan fanattisimmat eläintenhoitajat! Joten siihen asti, kuulemiin!

Työssäopissa lomittajana

Olen tammikuun alkupäivistä lähtien saanut suorittaa koulun työssäoppijaksoa aiheena "eläinten hoitaminen ja hyvinvoinnista huolehtiminen". Mutta eikös minun pitänyt olla maatalouslomittaja? Jep joo, olen sitäkin! Onnistuin juonittelemaan asiani niin, että saan tehdä koulun työssäoppijakson työsuhteessa, saan siis siitä normaalisti palkan! Yleensähän työssäopit ja työharjoittelut ovat palkattomia. Noh, eivät ole nyt. Tunnenkin olevani hieman etuoikeutettu, mutta niinhän se menee, että tasa- arvoisessa yhteiskunnassa toiset nyt vaan ovat vähän enemmän tasa- arvoisia, kuin toiset... ;)

Olen hieman edellä koulun aikataua, sillä varsinaisesti tämä työssäoppijakso olisi vasta keväällä. Minulla on silloin, toivon mukaan, peltokasvien tuottaminen- työssäoppi, joka tarkoittaa suomeksi sanottuna maanviljelyä. Peltohommia, kuten äestyksiä ja kylvöjä. Siksi teen tämän työssäoppijakson jo nyt, vaikka aihetta ei ollakaan koulussa vielä edes pahemmin käsitelty, lieneekö tarkkaan ottaen vielä edes aloitettukaan. Noh, tämä on sitä henkilökohtaistamista, jota meillä aikuispuolella opiskeleville toitotetaan ja jota näköjään kovasti halutessaan ja neuvotellessaan myös pääsee toteuttamaan.

Kerronpa hieman, mitä olen työssäopissa, tai noh, töissä lomittajana, viimeviikkoina tehnyt. Olen ollut tilalla, jolla on eläimiä, paljon eläimiä. Minulla oli kesällä yksi vasikka, tuolla tilalla niitä on noin 120! Lisäksi on kuusi hevosta ja poni. Hevosissa on sekä ratsuja, että ravureita, mutta pääasiassa kuitenkin ravureita.

Nuo vasikat ovat oikein hauskoja ja sympaattisia otuksia, olen aina hyvällä mielellä niiden kanssa työskennellessäni. Enpä voisi kuvitellakaan mitään parenpaa, kuin tämä työ, tämä elämä. Vasikoiden avoin uteliaisiuus, hämmästely ja iloisuus ovat jotain niin aitoa, jota ei ihmisten kanssa voi kokea, kun me ihmiset olemme sellaisia pidättyväisiä. Joitain poikkeuksia lukuun ottamatta...

Hevosetkin ovat hienoja eläimiä ja tuolla tilalla pääsin kosketuksiin ravureiden kanssa, jotka muuten ovat minulle, ratsastajapojalle, jääneet melko vieraiksi. Yleensähän miehet ravaavat kärryissä, mutta minä olenkin hevosen selässä. Siispä piti tietysti kokeilla ratsastaa myös ravurilla, suurella ja voimakkaalla suomenhevosella. Ainoa vaan, että hevosella oli ratsastettu vasta noin 30 kertaa... Mitäpä siinä miettimään, selkään vaan ja onnea! Kylläpä olikin ravuri nopea! Enpä olekaan moista kyytiä ennen kokenut, tuuli vain suhisi korvissa ja lumi piiskasi naamaa. Tätä lisää, eks nii? :D

Aina ei kuitenkaan eläintenhoitajan elämä ole pelkkää iloa. Yhtenä päivänä aamunavetan ja iltanavetan välisenä vapaa- aikana oli kuollut yksi noin nelikuinen vasikka. Se löytyi potköttämästä kyljellään ja maha palloksi turvonneena. Vasikoilla voi olla 50 erilaista tautia, johon se voi kuolla. Tuo oli saanut niistä yhden, mutta todennäköisesti kyseessä oli jonkin sortin puhaltuminen. Näitä pallomahoja löytyi sitten myöhemmin muitakin ja niille juotimme lomittajaparini kanssa rypsiöljyä pullosta. Varauduin vaikeaan pullojuottoepisodiin... Yleensä ne inhoavat sitä, mutta tuo olisi hörppinyt enemmänkin! Öljy pysäyttää märehtijän pötsin mikrobitoiminnan ja samalla mahojen kaasuntuotanto loppuu. Tämä estää suoliston ja mahojen turpoamisen ja eläimen menehtymisen. Toinen vaihtoehto, se viimeinen, olisi lyödä reikä mahan kylkeen ja päästää paineet sillä tavalla pois. Vasikka jäi kuitenkin henkiin, eikä edes tarvinnut puhkomista.

Pääsin myös rokottamaan muutaman sairaan eläimen. Sain myös hyvää oppia eläinten havainnoinnista ja ennen kaikkea sen tärkeydestä. Jos eläintenhoitaja ei ajoissa havaitse muutoksia eläimissä, saattavat ne kuolla hyvinkin nopeasti. Opin myös, että aina ei kannata tehdä, kuten on "aina tehty", vaan kannattaa mieluimmin tehdä sillä tavalla, kuin asia on toimivanpi. Otan esimerkiksi ravuriorin taluttaminen tarhaan. Sain ohjeen, jonka mukaan ori olisi pitänyt viedä kaksin käsin siten, että toinen käsi on riimussa, toinen riimun narussa ja ketju suussa. Noh, kylläpä vaan olikin melkoista menoa ja tempoilua! Ei ollut hyvä, oli paha. Ei näin. Jotain muuta pitää kokeilla. Kokeilin viedä sitten siten, että en roikkunut pollen naamassa, eli riimussa ja lopputulos oli suorastaan loistava. Eli luovuus kunniaan.

Lisäksi sain kokeilla minulle uutta konetta "säähveriä", joka olikin kaikessa kiikkeryydessään varsin mielenkiintoinen tuttavuus...

En ottanut tilalla valokuvia, joten toimikoon Ruskis mannekiinina, jälleen kerran!

Karva- ammun päältä ei lumikaan sula.
Miksi minulle tulee tästä otuksesta ihan karhu  mieleen?

Hevoset elämässäni- elämä hevosten parissa.

Hevoset. Heboizet. Konjit. Hoputtimet. Kuinka vaan ja millä kielellä kukakin niitä kutsua haluaa.

Olen touhunnut enemmän ja vähemmän säännöllisesti hevosten parissa. Olen harrastanut hevosia, tai ehkä pikemminkin pitäisi sanoa, että olen harrastanut jonkin sortin ratsastusta jo jonkin aikaa. En ole milloinkaan käynyt mitään ratsastuskoulua, tai edes lukenut ratsastusta käsittelevää kirjallisuutta. En kuulu heihin, jotka hakevat täydellistä istuntaa, vaan heihin, joille ratsastaminen ja hevosten kanssa oleminen tuottaa jo itsessään iloa. Minua ei ole milloinkaan viehättänyt ajatus hevosesta urheilun, tai jonkin suorituksen välikappaleena, työvälineenä, tai "ajoneuvona". En oikein ymmärrä, kuinka hevosta voidaan pitää puhtaasti voittoa tuottavana kapineena, joka saa mennä lihoiksi heti, kun sen ylläpito ylittää siitä saatavan tuoton, tai tuotto- odotukset eivät enää ole riittävän korkeat. Raha, raha, raha.

Sen sijaan olen ollut kiinnostunut hevosten käyttäytymisestä ja niistä itsestään, ihan sellaisenaan. Jään aina hevosia nähdessäni seuraamaan niiden keskinäistä käyttäytymistä, sekä yhden yksittäisen hevosen toimintaa sekä yksilönä, että lauman jäsenenä. Seuraan niiden kommunikointia ja elekieltä. Kun havaitsen hevosen tekevän jonkin eleen, niin yritän mietiskellä, että miksi se tekee noin. Onko sillä jokin syy niin tehdä ja jos on, niin pääseekö se tavoittelemaansa päämäärään sillä keinolla, jonka se on valinnut.

Tunsin aikoinaan vanhan miehen, joka asui yksinään vanhan pientilansa harmaassa hirsirakennuksessa. Tuolla miehellä oli koko ikänsä ollut hevonen, jolla hän tekin niin metsätyöt, kuin peltohommatkin. Traktoria hänellä ei ollut milloinkaan. Mitäpä sitä sellaista hankkimaan, kun hevosesta on myös seuraa ja ajankulua. Tuolla hevosesella oli matala hirsitalli, joka ei takuulla täyttäisi tämän päivän talleille asetettuja mitoituksia, mutta en usko, että hevonen kärsi tallin mataluudesta millään muotoa. Sen kohtelu ja hoito oli muilta osin erinomaisella tasolla ja sillä oli suuri, monipuolinen luonnonlaidun. Nämä nykyiset "tallimääräykset" ovat ihan älyttömiä. Hevostalli voi olla jopa kolmisen metriä korkea...

Minä ajauduin hevosten pariin ehkä hieman vahingossa. Tai no, jos nyt satunnaisesta kokeilusta voi puhua vahinkona. Meidän koulullemme, ala- asteelle, tuli joskus paikallinen tallinpitäjä vetämään talutusratsastusta. Olin tuolloin noin 10 vuotias. Tuosta hetkestä on jo hyvinkin parikymmentä vuotta aikaa. Pidin hevosen selässä olosta jo tuolloin, mutta en jäänyt vielä ensimmäisestä kerrasta koukkuun. Myöhemmin sitten kävimme perheeni kanssa samaisella tallilla uudelleen ja tuo käynti venähtikin melko pitkäksi, taisi olla vuoden, tai parikin, kunpa muistaisinkin. Tuolloin opin ratsastuksen perusteet ja vaikka en olekaan koskaan pitänyt kenttätunneista, niin olen kuitenkin tyytyväinen, että niitä tuolla oli. Mutta suurinta iloa minulle tuotti jo tuolloin laukkaaminen pitkin mettäteitä! Sain jo nuorena mennä yksin isolla, mustalla arabilla minne mieleni teki.

Sitten tallilla käynti hiipui ja loppui. Hevoset kuitenkin jäivät elämääni, joskin taka- alalle. Koko ikäni olen haaveillut ottavani itselleni isoja eläimiä, mahdollisesti hevosia. Vaikka en olekaan milloinkaan hevosta omistanut, tai vuokrannut, niin tämä ajatus on minua riivannut pahemman kerran.

Kävin aiemmin eräässä perinnetapahtumassa, jossa oli myös hevosia. Tapahtuman teema oli entisaikainen metsätyö ja puunkorjuu. Hevoset liittyivät metsätyöhön hyvin kiinteästi, sillä maataloustraktorit syrjäyttivät hevoset metsätyössä vasta 60- 70- luvuilla. Myöhemminhän myös maataloustraktorit tulivat syrjäytetyiksi ensin juontokoneilla ja lopulta nykyaikaisilla harvestereilla ja ajokoneilla.

Tämä kuva ei ole nelkytluvulta. Tämä on vuodelta 2013.

Hevoset palasivat elämääni ilmeisen lopullisesti hieman yli vuosi sitten, kun päädyin hevostallille maatalouslomittajaksi. Tuo pesti jatkuikin sitten yhtämittaisesti koko talven. Tuolla tallilla tehdessäni eläinalan töitä ja hoitaessani hevosia sain jonkinlaisen henkisen varmistuksen siitä, että ala on kuin minua varten olemassa, tai sitten minä olen alaa varten olemassa. Niin luonnollista ja miellyttävää on työni eläinten parissa. Onhan se toki monin verroin raskaanpaa fyysisesti, kuin nuorenpana tekemäni teollisuustyö, mutta milloinkaan en enää voisi kuvitellakaan istuvani tehtaassa tekemässä "työtä", joka ei ole työtä.

Olen tehnyt hevosalan töitä myös muuallakin, maatalouslomittajan nimikkeellä tietenkin. Olen siis työsuhteessa lomatoimistoon, jonka kautta maatalousyrittäjien lomia ja lomituksia pyöritetään. En kuitenkaan voi kovin tarkasti kertoa, missä ja millaisissa paikoissa olen ollut, sillä en itsekään pitäisi, jos joku minun kotonani käynyt kertoisi netissä, että joo, siellä oli sellaista ja tuollaista... Joten, tyydyn kertomaan vain yleisesti ja pintapuolisesti näistä asioista.

Viime keväästä lähtien olen touhunnut näiden islantilaisten kanssa.

 Viimevuoden keväällä innostuin menemään ihan hevostallille, mutta en töihin, vaan asiakkaaksi. Menin ratsastamaan eräälle tallille, jolla on pelkästään islanninhevosia. Olen sen jälkeen käynyt tallilla ihan säännöllisesti, jopa viikottain ratsastamassa. Issikat ovat makuuni ehkä hieman pieniä, mutta niiden yleinen maatiaismainen olemus valtavine talvikarvoineen ja mukavine luonteineen on tehnyt minuun vaikutuksen. Pienuus ei suinkaan ole negatiivinen piirre, sillä sehän on itse asiassa hyvin taloudellista. Mihin sitä suurta ja näyttävää kokoa loppujen lopuksi edes tarvitaan?

On se jämee... Kyllä menisi äes mukavasti täällä pientilalla tuollaisen vetämänä!

"Lehmä on ystävä"

Näin minulle sanoi kerran eräs vanhenpi nainen, jolla on itsellään pääasiassa maatiaiskarjaa. Tuo karja on todellakin hänelle selvästikin joukko persoonallisia ystäviä, ei siis epämääräinen ja kasvoton karja. Ei joukko korvamerkkien numeroita, vaan joukko nimettyjä nautoja, joiden tavat ja tottumukset ovat hoitajansa tiedossa ja jotka tuntevat hoitajansa tavat. Tavoiteltava tilanne, eikö vain? Ja monellako suomalaisella maatilla on enää tuollaista? Aika harvalla, etten sanoisi.

Lehmä ON ystävä.

Tuolla tilalla naudat saavat kulkea vapaasti niin pihassa, kuin navetassakin. Kun pihaan ajaa, niin joutuu häätämään nautoja edestään, kun ne hölmöparat eivät tajua väistää autoa itse...Kukaan ei ole niille pahaa tehnyt ja ne luottavat ihmiseen. Ne eivät ole käytännössä juuri koskaan kiinni. Parressa eivät koskaan, sillä jos ne ovat kiinni, ovat ne sisälläkin pitkässä ketjussa, joka mahdollistaa niiden luontaisen liikkumisen.

Voisitko olla olematta tämän ystävä?

Tuskinpa...

Kävelyllä kesällä. Ruskis on selvästi huomannut juuri kuvaajan.
Hämmästynyt niin, että meinaa kaatua kyljelleen!

Ikinä en ole joutunut pelkäämään, että Ammunen tekisi jotain pirunkuria.

Taidetta koteihin.

Allekirjoitan vanhan naisen kertoman toteamuksen täysin. Olen samaa mieltä- lehmä todellakin on ystävä. Tavallisestihan koiria, kissoja ja hevosia on totuttu pitämään ystävinä ja naudan tehtävä on kasvaa isoksi, tuottaa maitoa ja vasikoita ja lopulta hyvää lihaa. Ei siinä, että se väärin olisi, mutta omien kokemusteni ja emppiiristen havaintojeni perusteella voin vakuuttaa, että nauta on hyvin viisas, oppivainen, leikkisä ja tunteikas otus. Siis aivan kuin kuka tahansa meistä. Tällainen havainto tuotantoeläimestä saa miettimään, että haluan tarjota näille ystäville niiden elinaikana mahdollisimman hyvät olot. Onneksi olen melko vapaa siitä ajatusmallista, että nautoja kasvatetaan vain hyödyksi, niistä itsestään millään muotoa välittämättä, tai niiden lajityypillisille toiminnoille sijaa antamatta. Eläintenhoitajana ja maatalouslomittajana pyrin turvaamaan kaikkien eläinten olot ja annan niille parhaan mahdollisen hoidon, jonka voin niille antaa.

Ja kun miettiikään menneitä aikoja, voi vain ajatella, kuinka paljon lehmille ovatkaan lypsyllä ollessaan emännät ja nuoret naiset kertoneet asioitaan. Otsakontaktissa lypsettävään lehmään ollessaan voi hyvin kuvitella, että näille on kerrottu kaikki asiat maan ja taivaan väliltä ja vähän maan altakin... Käytin siksi nimikkeitä emännät ja nuoret naiset, että aikoinaanhan mies ei milloinkaan lypsänyt. Miehet hoitivat hevoset. Talliin ei naisia edes päästetty. Kaikki on nykyisin ihan nurin... Miehet lypsävät lehmiä ja naiset ovat tallilla... Mieleeni tulee väkisinkin elokuva Häjyt ja toteamus: "kummalliseksi mennyt tämä maailma: raavaat miehet syö salaattia ja nuoret naiset juo viinaa". Tai jotenkin noinhan se meni.

Ammu aamuauringossa.

Kuten te lukijani olettekin plökistäni huomanneet, on naudan pitäminen lemmikin ja ystävän asemassa aivan mahdollista. Sen voi ottaa mukaan metsäretkelle ja marjaan. Sen kanssa voi käydä iltakävelyllä pitkin kyläteitä- tosin silloin saa osakseen jokseenkin... Noh... Hämmystyneitä katseita. Naudan kanssa voi viettää aikaa, sitä voi harjata kuin hevosta. Sillä voi ratsastaa. Sille voi opettaa "temppuja". Monikäyttöisiä kavereita siis!

Tämä ratsastuskuva vain esimerkkinä nautaeläinten monikäyttöisyydestä.

Aikuisopiskelijan arkea eläintenhoitoalalla

Opiskelijaminäni arkipäivät, eli siis koulupäivät, soljuvat eteenpäin. Olen käynyt nyt koulua syyskuun alusta joka ainoana päivänä, joina koulua ylipäätään on ollut. En siis ole lintsannut, tai joutunut muutenkaan olemaan vielä pois. Paino sanalla vielä, sillä maatalouslomittaminäni on sopinut yhden lomituskeikan, joka leikkaa erään koulupäivän pois. Noh, mitäpä tuosta. Ehkä pysyn kärryillä opetuksesta poissaolosta huolimatta.

Pieniä söpöjä ammuja. Näistä tulee kuitenkin joskus suuria tuotantoeläimiä ja
lopulta joku syö ne. Näin se vaan menee. Silti ovat kamalia nuo korvan
kokoiset korvamerkit, huh!

Poissaolotapauksissa joudumme ilmoittamaan luonnollisesti opettajalle, että emme pääse kouluun. Noilta päiviltä meillä on itsellämme velvollisuus hankkia tietoomme poissaolopäivänä annettu opetus. Opettajat tai muu koulun henkilökunta eivät materiaalia ole meille tyrkyttämässä ja aivan ymmärrettäväähän se on, heillä on tekemistä muutenkin. Niin ainakin luulen...

Viimeaikoina olemme opiskelleet muun ohella pieneläinten hoitoa, rehuoppia ja tuotantoeläinpuolen otuksista olemme käsitelleet lampaat ja siat. Pieneläinten hoitoa olemme käyneet vasta teoriassa, mutta pääsimme jo käymään koulun pieneläintilassa. Koululla on nimittäin kohtuullisen kattava otanta lemmikkeinä käytettäviä pieneläimiä. Löytyy siperian maaoravaa, marsuja, kaneja, undulaatteja... Koululla asuu myös deguja, enkä nyt tarkoita mitään pulituuria hörppiviä heppuja :D

Pieneläinten hoito- ja hyvinvointi kuuluu maatalouden perustutkintoon, niin outo ajatus kuin se onkin. Siis marsut ja maatalous? No, maataloudessa tuotetaan marsuille heinää ja toisaalta meidän osaamisalanammehan on eläintenhoitaja. Emme ole pelkästään tuotantoeläintenhoitajia, vaan ilmeisesti sitten jonkin sortin yleiseläintenhoitajia. Ja valinnaisina aineina on mahdollisuus ottaa pieneläinten, koirien ja muiden sen sorttimentin otusten hoitoa käsitteleviä tutkinnon osia.

Minä en ole ajatellut ottaa näitä pieneläinpuolen valinnaisia, sillä en todellakaan usko työllistyväni kaninharjaajaksi. Pieneläimet ovat toki mukavia ja itsellänikin on sellaisia ollut koko ikäni, mutta uskon ja toivon, että tuotantoeläimet työllistävät minua jatkossakin. Aion suuntautua nautoihin, lampaisiin ja hevosiin. Lisäksi otan peltokasvien tuottamisen yhdeksi tutkinnonosaksi. Asun maalla, joten ehkä se jossain määrin selittää nämä valinnat mielenkiintoni lisäksi.

Olemme olleet myös koulun navetalla, josta jo jotain kerroin aiemminkin. Koulullahan on siis "perinteinen" parsinavetta, siellä on erilliset lypsimet, eikä se siis ole nykytrendien mukainen pihatto- ja robottinavetta. En tiedä, onko se hyvä, että asia on noin, sillä joillain koulutiloilla on robottinavetat ja näiden koulujen oppilaat saavat rautaisannoksen sellaisten navetoiden oppeja. Me joudumme, tai saamme, kuinka vain, hankkia robottiopit työssäoppimalla.

Otin valokuvaamalla kopiot koulun seinällä olevista työohjeista.

Tästä voitte lukea, olisitteko hyviä navettatyöntekijöitä!

Koulupäiväni alkaa yleensä siten, että heräilen niinkin myöhään, kuin 06.30. Tämä on aivan uskomatonta, sillä töihin usein heräsin jo 04.40. Aamulla ennen kouluun lähtöä käyn ruokkimassa hoitovasikkani ja siivoan sen kuivikkeet. Sitten ajelen koululle tasan 60 kilometriä ollakseni siellä ennen yhdeksää. Koulu alkaa yleensä 09.00. Ruokailu on meille ilmainen, sillä olemme perusasteen opiskelijoita. Pidän tätä melkoisena etuna! Opiskelemme tavallisesti 7 tuntia eli pääsemme lähtemään kotiin 16.00. Matkoihin minulla menee tunti suuntaansa, joten istun vähintään kaksi tuntiä päivittäin autossa. Onneksi en kärsi ajamisesta.

Navetan uutta puolta, eli lypsylehmien osastoa. Sanoisin, että uutta, valoisaa ja puhdasta.
Mutta samalla hyvin laitosmaista. Sairaala vai tehdas?

Navetan molemmissa reunoissa on ruokintapöydät, tai pikemminkin
ruokintakäytävät. 

Kiipesin katonrajaan ottamaan yleiskuvan. Tässä erottuu hyvin navetan rakenne.
Lantakourut ovat molenpien lehmärivien perässä ja kourut ovat peitetyt ritilöin.
Navetassa on lietelantala.

Tervetuloa lukijakseni, tarjah!