Mistä tämä kaikki hulluttelu on alkanut??

Tänään muistellaankin tosi vanhoja. Eli minua. Ja tarkkaan ottaen sitä, mistä tämä minun perinnerakentamisinnostukseni on lähtöisin. Mistä se on alkanut ja miksi. Mikä on ollut alkusysäyksenä perinnerakentamiselle, sen ideologialle ja rakennustavalle. Toisin, kuin tästä aloituksesta voisi päätellä, en nyt aio porata päähäni kolmatta silmää, jonka kautta jalot ajatukseni pääsevät valloilleen, vaan tarkoituksenani on esitellä paljolti kuvallisen ilmaisun kautta niitä rakennuskohteita, joita olen tehnyt ennen kuin minulla oli tätä Pientilaa. Teen tänään poikkeuksen, joita en tule tekemään montaa: kerron jotain siitä, mitä olen ollut ennen tänne tuloani ja mitä olen puuhastellut silloin.

No, rakennellut kaikkea, tietenkin...

Aivan totaalisena alkuna taisi olla jokin varhaislapsuuteni joulu, jolloin sain joululahjaksi sarjan työkaluja. Olisinko ollut vielä edes koulussa, tuskinpa. Olin ehkä viivivuotias. No niillä ja muutamalla muulla työkalulla tein sitten paikalliselta sahalta saamistani pintalaudoista ja rimanpätkistä pienen mökkerön. Kyllä, se oli mökkerö, ei niinkään maja. Aikanaan se katosi maailman tuuliin, mutta innostus jäi. Pysyvästi.

Tuon mökkerön jälkeen ryhdyin 12 vuotiaana askartelemaan jostain isäni työmaasta yli jääneistä pattinginpätkistä "hirsimökkiä" Tein sen siis salvostekniikalla. Tuo mökki on takuulla yksi suomen pienimmistä rakennuksista, mutta se on näihin päiviin asti palvellut koto-kotonani pikkulintujen jyvämakasiinina. Tuon rakennuksen pihan tein myös ensimmöisen peltoni, tai no, pikemminkin kasvimaan. Siis metsään...

Pikkuaittani, yksi lapsuuteni saavutuksista. Aloitin tekemään tätä ollessani 12 vuotias.

Pikkuaitassa on myös lasi-ikkuna.

 Tuon pikkuaitan rakentamisesta jäi jonkinasteinen palo salvosrakennetta kohtaan. Vaikka se ei varsinainen hirsirakennus vielä ollutkaan, niin se kuitenkin avasi näkemyksiä muun ohella pitkänurkkaisen sahanurkan maailmaan. Olin jo tuolloin lukenut valtavat määrät kirjallisuutta koskien suomalaista talonpoikaistaloa, perinne- ja hirsirakentamista sekä perinteistä pintakäsittelyä. Tuollaista intoa ja kokeilunhalua piti päästä hyödyntämään. Siispä kirves teräväksi ja metsään!

Olin ottanut sen viimeisen askeleen, jonka jälkeen ei ollut enää paluuta tavallisten kunniallisten kansalaisten pariin. Olin ryhtynyt perinnerakentajaksi. Olin metsässä, minulla oli kirves, justeeri ja kuorimarauta. Eikä traktoria, vaan vetokapula ja veijerilenkki... Näillä välineillä isäni kanssa kaadoimme, karsimme ja kuorimme tukit. Osa niistä kannettiin metsästä olkapäällä, osa vedettiin perässä. mutta ne tuotiin ihmisvoimin pihaamme. Se oli fyysisesti kovaa työtä 13 vuotiaalle pojalle.

Noista tukeista sitten palhosin päät Bilnäsin veistokirveellä. Nurkkakiville alkoi nousta aavistuksen itäistä rakennusperinnettä omaava pitkänurkkaisena salvottu aittatyylinen rakennus. Varaus on umpinainen ja tilkkeenä on käytetty sammalta. Joka kannettiin metsästä säkillä, kuinkas muuten.

Perimmäisenä ajatuksena tässä rakennuksessä oli se, että teen siihen kaikki osat aivan itse. Ja niin tein. Taoin saranat, pultit, ikkunan haat, pielilautojen naulat. Kaikki itse. Tein jopa oven puukoppalukon avaimineen takomalla.

Rakennuksessa on tervattu lautakatto. Ja kuinka ollakkaan, myös terva piti olla itse tehtyä, siispä oli lähdettävä hakkuuaukealle kantojen nostoon ja valmistettava pieni tervatehdas.

Rakennus valmistui aikanaan vuonna 2001, enkä mielestäni ollut tuolloin kovinkaan vanha. Olin nimittäin 16 vuotias. En ehkä ollut kovinkaan tyypillinen "nykynuori"? Vai mitä mieltä olette?

Pieni hirsiaittani. 13 varvia hirsiä.

Aitassa on myös ikkunat, koska se on sisustettu mäkitupalaistyyliin.

Tekemäni ovi saranoineen. Saadakseni taottua nuo valtavat saranat,
oli niitä varten valmistettava kokonaan uusi, iso ahjo.

Ovi sisäpuolelta. Tätä ovea ei tehty ihan vartissa.
Tuo on käsin höylättyä lautaa...

Erääseen hirteen merkitsemi "tilannekatsaus".
Hirsi on siis veistetty paikalleen tuona päivänä.

Ja tuona päivänä veistin rakennuksen viimeisen hirren. Olin 16 vuotias.

Kirveellä veistämääni seinää ja nurkkaa.

Aitta sisältä. Juuresta rakennettu pöytä ja renginkaappi ovat tekemiäni.
Olen aina kerännyt vanhaa tavaraa, siispä sitä on myös tuolla.

Hieman nostalgiaa välillä.
Tässä teen riukuaitaa 14 vuotiaana....

...ja tässä olen salvoksella...

...tässä puolestaan on meneillään viimeisen pitkänseinän hirren sovittaminen paikoilleen.
Tellingit? Pöh, mitä ne ovat. (Jälkeenpäin ajatellen: tyhmyyttä tuollainen piittaamattomuus.)

Jossain vaiheessa ehdin tekemään myös tuollaisen tsasuonan hirsityöt. Varsinaisesti tämä on isäni projekti, mutta kirvestyöt ja vähän muutakin, kuten ovat ja takorautatyöt tein minä.

Tämä oli melko mielenkiintoinen veistettävä.
Itäisen, ortodoksisen perinteen mukainen tsasouna.
Hämeessä... 

Rakennus on hyvin omaleimainen ilmestys.

Tekemäni ovet ja saranat ja haka.
Ovessa on pintakäsittelynä tervan,
puutärpätin ja vernissan seos.

Lyijylasi-ikkunat sopivat hämmästyttävän hyvin tsasounan tunnelmaan.

Että semmottia...

Ehkä nyt ymmärrätte paremmin, miksi olen päätynyt hankkimaan vanhan hirsitalon ja kunnostamaan sen ääripuritaanisin menetelmin.

Kytösavujen aikaan

Kuten kaikki jo tietävätkin, on tämä Pientilani joskus muinoin ollut pieni karjatila, jolla on ollut hieman peltoja tässä tilakeskuksen ympärillä. Sittemmin viljelyn ja karjanpidon loppuessa myös pellot ovat päässeet metsittymään hoidon ja huolenpidon puutteessa. Varsinaisesti näitä peltoja ei milloinkaan ole metsitetty tarkoituksellisesti, mutta aika järeää puutavaraa ne jo kasvavat.

Vaan eivätpä kasva kaikin paikoin enää...

Sillä nyt on muuttunut ääni kellossa ja isäntä talossa.

Palava maa

Aloitin jo talvella tammi- helmikuulla pellonraivaamisen. Tarkoituksenani on -jälleen kerran- palauttaa osa Pientilaani sen alkuperäiseen asuun. Tähän suunnitelmaan kuuluu myös peltojen uudelleen raivaaminen. Toki siinä on myös se syy, että tulen tarvitsemaan peltoa eläimilleni, joista en nyt tosin vielä edes tiedä, että mitä lajia eläimet ovat ja koska ne tulevat, mutta sen tiedän, että peltoa ne tarvitsevat niin laitumeksi, kuin heinämaiksikin.

Nyt työnalla oleva pelto on tässä vuonna 1934 tai -35 otetussa kuvassa punaisella näkyvä alue.

Kuvia lähtötilanteesta.

Kyllä, tässä on todellakin ollut joskus avoin pelto!

Syyllinen.

Ennakkoraivattu.

Tästä saa hyvää perspektiiviä siitä, minkä kokoisia nuo puut parhaimmillaan olivat. Kuvassa on tavallinen AA- paristo.
Hyvä maa lihottaa puun tuollaiseksi jo reilussa kolmessakymmenessä vuodessa.

Avaraa...

Polttopuuta ja joutavaa risua tältäkin työmaalta kertyi.
Ihan kuin olisin muutenkaan polttopuiden tarpeessa...

Pölkyt halottuina.

Tätäkin sorttia kertyi mottitolkulla.

Maisema kallion päältä. Tämän kallion päällä on se peltoraivio, josta kerroin jo joulukuussa tässä kirjoituksessa.

Ensimmäisenä kaatui aluskasvusto. Nurin menivät kaikki joulukuusiaihionikin, mutta ehkä niitä löytää aina jostain muualtakin... Raivuusaha pärisi ja alue tuli ennakkoraivattua. Tuttua hommaa aiemmasta työelämästäni, olinhan joskus metsätyömies.

Sitten soittelin puhelinyhtiöön ja kerroin, että heidän linjansa kulkevat melkoisessa vaaravyöhykkeessä. Pyysin kaatoapua vastuukysymysten vuoksi ja onneksi se on ainakin täälläpäin ilmaista, kunhan kaataa puut itse. Puhelinmiehet sitten virittelivät taljat ja kaadonsuuntaajat, joten minun vaivani puiden kaadon suhteen oli melko vähäinen...

Kun saimme puut kaadettua puhelinyhtiön tyyliin (melko rauhallisella työtahdilla...) jäi minulle vielä vaivakseni karsia ja pölkyttää puut. Tein niistä muutamaa rakennuspuuta lukuun ottamatta metristä pölkkyä, sillä terkoitukseni oli halkoa ne haloiksi. Ja niin teinkin. Halot kun säilyvät asianmukaisesti peitettynä vaikka vuosia ja sattuneesta syystä en ole isommin polttopuun tarpeessa.

Tallaisen raivuuhomman ehdottomasti mukavin vaihe on aina kulotus!! Voisi tuota ehkä kutsua myös kydötykseksi, kun maan pintaakin on yleensä tarkoitus hieman polttaa. Samalla tulee päästyä "helposti" eroon myös risuista ja muista oksista. Ja palautuuhan niiden ravinteet samalla myös pellon ravinnepotentiaaliin.

Kytosavut nousevat jälleen- kunttakerros palaa!

Maisema peittyy savuun.

Kuivaa oli, mutta kuivempaakin olisi saanut olla.

Tästä työt jatkuvat halkojen poisajolla ja sen jälkeen jossain vaiheessa kesää saanen tänne kaivinkoneen, jolla on tarkoitus tuo alue ojittaa ja kaivaa kannot pois. Ne kannotkin pitäisi jossain vaiheessa vielä polttaa... Saas nähdä, kuinka kauan niiden kuivuminen vie!

Korvenraivaajasukupolvi: mennyttä aikaa, vaiko täällä taas?

Otsikon kysymyksenasettelu on molemmilta osiltaan täyttä totta. Peltoja raivattiin aikoinaan paljon niinä historian vaiheina, jolloin perustettiin uusia pientiloja. Peltoja raivattiin paljon silloin, kun torpat ja mäkituvat itsenäistyivät erityisesti 1920- luvulla "torpparivapautuslakien" voimalla. Omaksi muuttunut maa sai ihmiset panostamaan tilanpitoon, kun jatkuva pelko häädetyksi tulemisesta kaikkosi. Osin torppareita oli vielä 30- luvulla, mutta silloin niitä oli enää lähinnä valtiolla ja pääasiassa kruununtorppareina, heitä kun koskivat eri lait, kuin muita torppareita.

Peltoja raivattiin paljon myös jälleenrakennuskaudella, jolloin mitä synkimmätkin peräkorvet ja suot raivattiin asutuspolitiikan turvin viljelysmaaksi. Syntyi kokonaan uusia kyliä paikkoihin, joilla aiemmin asui lähinnä metsän eläimiä... Nuo korpiseuduille raivatut asutustilat täyttivät silloisen tarpeen, joka niille oli asetettu: kiinnittää suuri siirtolais- ja rintamamiesjoukko maahan, omaan maahan, jonka eteen voi tehdä työtä ja jonka menestyminen on vain omista voimavaroista kiinni. "Sitoa turpeeseen" oli termi, jota käytettiin jo Tsaarin Venäjällä. Tällä tavalla ehkäistiin "merkityksetön" elämä, jolle nyt on keksitty virallisia termejä, kuten syrjäytyminen. Mielestäni tuo päämäärä asutuspolitiikalla saavutettiinkin ja ihmiset saatiin työskentelemään oman ja perheensä hyvinvoinnin takaamiseksi.

Nykyihminen katsoo autioituvia taloja ja kokonaisia tyhjilleen jääneitä kyliä tyystin toisesta lähtökohdasta, työpaikkojen ja palvelujen läheisyys suurinpana johdattajanaan. Näillä korvenraivaajilla päätoiminen työpaikka oli oma tila ja lisäksi satunnaiset metsätyöt, jotka nekin saattoivat olla viereisessä valtionmetsässä. Autioituvissa taloissa on joskus vietetty elämää, joka oli parasta mahdollista elämää juuri heille ja sinä aikana, jotka siinä talossa asuivat. Lopulta kuitenkin nykyaikainen elämä toisenlaisine tarpeineen ja vaatimuksineen teki tehtävänsä ja pellot jäivät hunningolle, paketoitiin, tai metsitettiin ja väki muutti kasvukeskuksiin tai jopa ulkomaille. Tilat ja talot jäivät niille sijoilleen rapistumaan menneiden aikojen työn ja sisun muistomerkeiksi. Ajan unho leijaili kätköistään harmaantuneiden latojen ja kaatuneiden aitojen ylle.

Nyt on aika toinen.

Pellonraivausta Pirkanmaan pohjoisilla metsäseuduilla joulukuussa 2014

Vanha pientilani on entinen karjatila, jolla kaikki viljelyyn kelpaava maa on raivattu aikoinaan pelloksi. Kaikki se maa, jota ei voinut viljellä, oli kuitenkin myös aidattu ja karja laidunsi jopa metsää. Tuo oli menneinä vuosikymmeninä aivan yleistä ja silloiset maatiasrodut myös löysivät metsistä syötävää, toisin kuin nykyiset teholypsäjät. Tuo minunkin kesähoidossa ollut ammunikin söi suurella innolla sieniä ja varpuja, jopa kuusen havuja. Tilani pellot ovat suurelta osin jääneet pois viljelystä samoihin aikoihin, kun pellonpaketointi oli valtiovallan taholta jopa suositeltavaa ja sitä tuettiin rahallisesti. Osin pelloillani kasvaakin jo vaneritukin kokoista koivua...

Plökissäni aiemminkin vilahtanut Mettämoisio- niminen paikka on pieni pelto kallion päällä, lähellä naapurin satavuotista tukkikuusikkoa. Maalajiltaan se on hikevää hiesumaata. Tuo moisio on ollut jouten pitkään ja siinä kasvaneet puut olivat saaneet alkunsa 80- luvun lopulla.

Tästä lähdettiin. Mettämoisio on antautunut luonnolle ja kutistunut vaivaiseksi
 ruohoa kasvavaksi poluksi- takana ovat hoidon ja ylläpidon vuodet,
jolloin näilläkin saroilla oli pientiloille suuri taloudellinen merkitys.

Totesin tässä päivänä muutamana, että koska aion jatkossakin pitää eläimiä, omiakin sellaisia, tarvitsen luonnollisesti peltoa ja heinämaita, sekä laidunta. Tarvitsen käytännössä kaiken sen viljelykelpoisen maan takaisin peltomaaksi, joka täällä aikoinaankin on ollut viljelyssä. Siispä hain moottorisahani, teroitin sen ja katso: ryhdyin jälleen pellonraivaajaksi!

"Vainovalkeat" palavat taas- jokilaakso peittyy savuun.
Horisontti paljastaa, että nyt ei olla kaikkein alavimmalla paikalla...

Pellonraivuu on hidasta, raskasta, työlästä, kuraista, nokista... Mutta ah, niin kovin palkitsevaa! Kaadoin ensiksi kaikki puut, jotka kasvoivat pellolla, tai sen ojissa. Näistä puista sain osin hyvää aidaspuuta riukuaitoihin ja tolppia lauta- aitoihin. Lisäksi tuli polttopuuta ja jopa pari ihan rakennuspuutakin johonkin tulevaan rakennuskohteeseen- en tiedä vielä mihin. Risua ja latvuksia tuli myöskin paljon ja nämä oli järkevin hävittää saman tien polttamalla, vaikka märkiä olivatkin. Koko jokilaaksomme oli- jälleen kerran- peittyneenä savuun, joka verhoili maiseman merkilliseen kaapuunsa.

Talkooväkkee

Tuon jälkeen käynnistin uskollisen palvelijani, Ford- 4000 traktorin. Laitoin kantokoukun perään, aivan kuin silloin jälleenrakennusajallakin, ja nypin puiden juuret ja kannot yksitellen ylös. Sitten nuo juurakot luonnollisesti piti raahata, vetää, pyöritellä ja ängetä pellonreunoille kuivumaan ja odottelemaan keväällä toistuvaa poltto- operaatiota. Polttaen saan niiden sisältämät lannoiteet ja kivennäiset talteen typpeä lukuun ottamatta, joka tuhoutuu polttaessa. Tuhkat levitän pellolle. Biolannoitetta parhaimmillaan!

Sitten hain vanhan yksisiipiseksi muutetun välttini ja kynnin tuon jumalattoman juurakkoisen ja kunttaisen maan. Työ vastasi käytännössä uudiskyntöä, vaikka olinkin juurakot jo nyppinyt pois. Maa kuitenkin sisältää aina paljon pientä juurta, jotka nyt nousivat osin ylös ja näkyviin odottamaan jälleen kerran toistuvaa juurien keräämistä käsipelissä.

Puutahan tällaiselta työmaalta kertyy. Etuoikealla polttotopuuta,
keskellä aidantolppia ja taaenpana riukuaidan aidaksia.

Siistinpää jo. Taustalla vasemmalta lukien liiteri, vanha sauna ja päärakennus.

Kynnin maan. Oli suhteellisen haastavaa, nimittäin välillä vältti
repi neliön palan juurikunttaa mukanaan ja
 toisinaan traktori vain jauhoi paikallaan...

Nyt on niin märkää- niin niin niin märkää, niin.

Kevääksikin jäi vielä juuria nypittäväksi.
Tästä saa hyvän kuvan maan juurakkoisuudesta.

Korvenraivaajan kotona on juurakkokasoja siellä sun täällä.

Pari rakennuspuutakin löytyi- tietäisipä vain,
mihin nämäkin vielä päätyvät!

Nyt maa on käännetty ja se odottelee routaantumista. Keväällä juurien polton jälkeen tuon maahan patteripaskaa kera turpeen, jos sitä silloin on saatavilla. Sen jälkeen äestän maan ja kylvän sen heinälle. Heinää meillä tarvitaan, sitä syövät monet eläimet, joista kaikkia en ole itsekään vielä edes nähnyt. Aikanaan selviää, kuka ne heinät syö, mutta olen varma, että joku tulevista eläinystävistäni ne antaumuksella popsii!

Ei ihmekään, jos pelto on vähän märkä, kun kaivo on heti pellon vieressä!
Tuskin kärsivät kasvit kuivuutta tällä pellolla, kun pohjaveden pinta
on -30 cm. maanpinnasta. On muuten lähes korkein kohta
tiluksiani tämä kaivon paikka.