Kuva Pientilalta joko vuodelta 1934, tai 1935

Kuva Pientilalta joko vuodelta 1934, tai 1935
Kuva Pientilalta joko vuodelta 1934, tai 1935
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lie'at ja valjaat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lie'at ja valjaat. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Toukotyökurssin antia ja työhevosia

Kävin toukokuun puolella, sinä ainoana toukokuun poutaisena päivänä, toukotyökurssin Ikaalissa. Paikka oli sama, kuin aiemman hevosmetsäajon perusteet- kurssinkin. Åfeltin työhevoset järjestivät kaikelle halukkaille toukotyökurssin, jonka tarkoituksena oli antaa jonkinlainen kokemus työhevosten kanssa maatöitä suunnitteleville hevosharrastajille.

Päivän ohjelmaan kuului valjastamista, lannanajoa itsepurkarkavalla levittimellä, äestystä erilaisin äkein ja myös päivän "villit visiot"- kohokohta: nelivaljakolla äestäminen!

Käytössä oli c-piikisen hevosäkeen ohella myös kaksi traktorivetoisista äkeistä modifioitua äestä (lapiorulla- ja s-piikkiäkeet) joita tavallisesti vedettäisiin noin 60 hevosvoimiaisilla traktoreilla. Nyt niitä kiskottiin nelivaljakolla. Näyttävän näköistä puuhaa, etten sanoisi! Mielestäni kuitenkin parhaimman ja tasaisimman kylvöalustan jätti perinteinen c-piikkiäes, jonka värähtelytaajuus on aikoinaan optimoitu nimenomaan hevosen käyntinopeuden mukaan, kun s-piikkiäes puolestaan vaatisi jopa 15 km/h ajonopeuden toimiakseen muunakin, kuin vain virtausmuokkaimena.

Ruotsalainen työvaljastus

Tässä puolestaan "jenkkimalli"
Näiltä pikkuhummilta saa ihan tosissaan kaivaa töhkät kavioista.
Kaviokoukun sijaan voisi huoletta käyttää puurarhalapiota! :D (kuva: Miisa Wikman)

Isot hevoset äkeen edessä.

"Mennään, mennään"
Lannanajoa. Moottori pyörittää voimanulosottoa,
jonka voimalla lannanlevitin toimii. (kuva: Miisa Wikman) 


Pollet polleina.

Nelivaljakolle suunnitellut vetokartut.
Nelivaljakon koeohjastaminen.

Traktorille suunnitellun s-piikkiäkeen koekäyttöä.


Sieltä ne saapuvat.
Tässä äestys meneillään hankmo- tyyppisellä lapiorullaäkeellä.
(kuva: Teija Sorjonen)

Ja loppuun vielä video jolla EN HALO POLTTOPUITA! Sellaista kun on minulta toivottu!! :D



 Anette PK, kiitos, että olet ryhtynyt lukemaan Pientilan jorinoita! :D



perjantai 27. maaliskuuta 2015

Hevosmetsäajokurssilla Ikoollihih

7. päivä maaliskuuta oli jälleen eräs etappi tässä omassa elämässäni. Etappi siinä mielessä, että silloin oli hevosmetsäajon perusteet- kurssi. Tai pitänneekö sanoa pikemminkin alkusysäys, eikä niinkään etappi? Noh, joka tapauksessa olin siis kurssilla, jolla ensimmäistä kertaa tässä elämässäni ohjastin työhevosia. Aimmin olen joskus noin 13 vuotiaana ohjastanut kerran ravuria joten koko ohjastaminen oli minulle uutta ja työhevosetkin näin konkreettisena tapauksena samoin. Työheboiset ovat kuitenkin yksi kiinnostukseni kohde muun eläinalan ohella ja haluankin lisätä osaamistani tuolla sektorilla. Siksi kävin tuon kurssin.

Olen hankkinut ensimmäiset omat hevostyökoneeni jo joskus 10-15 vuotiaana, paljon ennen kuin minulla oli mitään hajuakaan tästä Pientilasta. Jokin suuri visio minulla on kyllä aina ollut vanhoja työmenetelmiä ja maatalouden töitä kohtaan. Olenkin aina ollut hieman kansanperinteen elävöittämä tapaus. Yksi haaveistani kun on joskus tehdä täällä Pientilallani peltotyöt konevoiman sijaan moottorilla, jonka lämpö ei nouse yli 37,2- 38,2 celssiusasteen.

Perinteisestihän maaseudulla lähes jokaisessa talossa oli työhevonen, jopa kaksikin. Hevosta käytettiin näillä korpimaiden pientiloilla kesäisin peltotöissä, niin äestyksissä, kuin kynnöilläkin. Talvisin suuret joukot pientilallisia siirtyi valtion metsiin ajamaan tukkia vesistöjen ääreen, jokien suvantoihin ja järvien jäille. Kevään tullen tukit uitettin jokia ja puroja pitkin paikkakunnan teollisuuslaitoksiin.

Halkoa ajamassa.
Päivämme kurssilla alkoi kahvittelujen merkeissä. Kävimme välillä katsomassa ulkolaisilla valjailla työvaljastusta ja itse pyysin nähdä myös perinteisen kotimaisen luokkivaljastuksen. Perinneukkona luokkivaljastus ja suomenhevoset on se yhdistelmä, jota eniten arvostan, mutta kyllä nämäkin lempeät jättihevoset ulkolaisine valjaineen arvonsa ansaitsivat. Sitten söimme ruokaa, jota oli varsin riittävästi... Ylipäätään kurssilla ei nälkä riivannut, sillä niin moneen kertaan siellä syötiin ja kahviteltiin, että mielestäni kurssimaksu kattoi vain ruokailut ja kahvittelut ja opetuksen saimme kaupanpäälle!

Pikkuhummat.

Onko mäkivyö riittävän kireällä? On.
Miika Åfelt selittää, kuinka aisankannatusremmillä
voi joko keventää, tai painottaa luokkia.

Pieni ammuystävä. Tämä se kavereineen karkasi kesken kurssin...
Koulutuksemme alkoi omassa "alokasryhmässäni" jättimäisen, kolmen penkkirivin reen ohjastamisella. En eläissäni ole vielä moista rekeä missään nähnyt! Koostaan huolimatta se oli kuitenkin helppo ohjastaa ja reki kääntyi yllättävän pienessä tilassa, se kun liukuu sivuttain, eikä "kiskoilla", kuten juna.

Julmetun kokoinen reki ja ensimmäinen ohjastaminen lähes kahteenkymmeneen vuoteen!

Maalaismaisemassa.
Koivutukkien juontoa "helheisiin" kiinnitetyllä juontosaksella.

Ruotsalainen vempautusrauta tositoimissa. Rangan toinen pää nostetaan
 raudan päälle ja sitten omalla painolla painetaan
puun toinen pää ylös ja vempautetaan se rekeen.
Aatelkaas, tääkin tartti hakea ruattista tää kikka...
Nykykalustoa.

Tässä kärryssä on apumoottoriveto ja hydraulinen kuormaaja, sekä työvalot!
Työkengitys. Hokkeja käytetään jopa kahdeksan per kenkä.

Kengityksen tarkistus.
Varsinaista metsäajoa saimme kukin kokeilla niin halkojen ajossa, kuin koivutukkien juontamisessa. Ajoimme myös rankatavaraa. Tukinjuonnossa käytimme tyypillistä, myös traktorien juontovinsseistä tuttua kolmileukaista juontosaksea, joka oli mallia ketunrauta. Se kiinnitettiin kapineeseen nimeltä "helheet". Suomen armeijan kirjassa "Hevosopas" vuodelta 1962 moiset löysät aisat tunnetaan kokonaisuutena nimellä "käsihevonen". En tiedä, mistä sana helheet ovat peräisin, se lienee pikemminkin jonkin tietyn paikkakunnan murteellinen ilmaisu.

Tässä mystisten "helheiden" demonstraatiota.
Suomalainen luokkivaljastus kera "helheiden".
Ameijan hevosoppaan mukaan tämä helhehevonen onkin käsihevonen.
Koulutuksesta jäin nyt sitten sellainen iili, että kyllä se oma hevonen on tosiaan hankittava. Tämän tueksi ostinkin jo kahdet valjaat, umpilänkivaljaat raskaaseen työkäyttöön ja perinteiset luokkivaljaat kevyempään kärryajeluun. Valjaista lisää kuvien muodossa joskus tulevaisuudessa!

Ja jos joku ihmettelee, että mikä se on se Ikoollih, niin se on Ikaalinen ikaalislaisten kielellä. Ikoollihih on siis yhtä kuin Ikaalisissa... :D

maanantai 13. lokakuuta 2014

Antimaterialistinen varustebloggaus

Tänään kirjoitan aiheesta, joka tässä materialistisessa maailmassamme on sitä vastavirtaa, sitä kelkasta pudonnoiden ja pudotettujen purnaukseksi leimattua jaanaamista. Se on sitä höpinää, jota ei kuule ostoskeskusten käytävillä, eikä sitä kuule kauppojen kassoilla. Sitä kuulee harvoin ja vain todella rohkeat uskaltavat sanoa sen ääneen. Vielä harvempi kehtaa sellaiseksi julistautua.

Se sana on antimaterialismi.

Minä olen antimaterialisti.

Ja olen usein leimautunut sen vuoksi- milloin miksikin. Hipiksi, kommunistiksi... Riippuu suuresti leimaajan omista henkilökohtaisista elämänarvoista. On kuitenkin hienoa huomata, että maailmassa on joitain muitakin "tärähtäneitä", jotka eivät kulje materialististen markkinavoimien eturintamassa.

Mielestäni suuri määrä erilaisia uusia tarvikkeita, vaatteita, tai varusteita ei tee elämääni yhtään sen onnellisemmaksi, vaikka ostelisin mitä kaikkea hilua ja kampetta. Tarvitsen ylipäätään hyvin vähän mitään sälää elämässäni. Mitä se merkkivaatteen logo siinä resun paidan hihassa nyt sitten lopultakaan merkitsee? Kertooko se tosiaan jotain siitä, kuinka hyvä, tai huono ihminen sitä kantaa? Pöh, sanon minä. Ei kerro. Se kertoo ainoastaan sen, että paitaa kantaa henkilö, joka kuvittelee logolla olevan jokin statusarvo ja että häntä sen vuoksi katsottaisiin ylöspäin. Hah, nauran hiljaa mielessäni moiselle keikarille.

Ostan vaatteita erittäin harvoin. Viimeksi ostin koulua varten työtakin! Mutta silloin kun ostan, ostan sellaisia vaatteita, joiden uskon, tai ainakin toivon kestävän minulla vuosia. Ostan yleensä laadukkaita kotimaisia vaatteita ja jalkineita, mutta käytän niitä jopa vuosikymmeniä. Tällöin uuden ja ehkä hintavammankin vaatteen hinta jakautuu käyttövuosia kohden tasaisesti ja kalliskaan vaate ei ole kallis, kun sitä vertaa siihen, että joutuisi ostamaan halvan vaatteen vuosittain.

Luonnollisesti olen hankkinut myös kirppareilta tavaraa ja vaatteita. Siis silloin harvoin, kun nyt ylipäätään mitään ostan. Sieltä saa edullisesti kampetta, joka toisinaan on myös ihan laadukastakin. Osa kestosuosikkivaatteistani on hankittu kirppiksiltä. Samoin kotini antiikkihuonekalut ovat osin ostettu noista paikoista. Ovat kestäneet jo toista sataa vuotta jossain toisaalla, joten eivätköhän ne minullakin vielä saman verran kestäne...

Telvisioakaan en enää aikoihin ole katsellut. Sieltä tulee vain pelkkää amerikaanojen tusinasarjoja. Missä on laatu? Missä ovat ne ohjelmat, joista maatalouslomittajana ja opiskelijana maksan Yle- veroa?

Rahakaan ei tee onnelliseksi. Minulla on sitä aina ollut, milloin enemmän, milloin vähemmän, mutta milloinkaan sen määrä ei ole vaikuttanut onnellisuuteni tasoon. Siihen ovat vaikuttaneet tavallisesti vain ne asiat, jotka eivät maksa mitään, tai niitä ei ainakaan voi rahalla ostaa. Raha tuo toki turvallisuuden tunnetta ja varmuutta elämään, mutta enemmän varmuudentunnetta saan siitä, kun menen kellariini ja totean, että minulla on perunoita taas seuraavaksi vuodeksi vaikka jonkun muunkin syötäväksi asti. Samoin turvallisuudentunnetta tuo monen vuoden klapupinot. Noh, jonkinlaista materialismiahan sekin on, että en anna itseni ihan tuulen mukana ajelehtia ja kerään varastoja. Mutta materiaalia materiaalin vuoksi- ei, ei. Sitä en kaipaa juurikaan. Mitä nyt pientilalla toki kaikenlaista työkalua tietysti tarvitaan. Mutta älypuhelimet, tabletit ja soittimet. Täh? En käytä.

Kaikkea ei saa rahalla. Kuvassa monia sellaisia asioita. Löydätkö yhtäkään?
Koska tämä kirjoitus on antimaterialistinen varustebloggaus, kerron, mitä kaikkea jätin tänään ostamatta!! Tässäpä näitä: En ostanut tänään kanilleni uutta Fleksiä tai valjaita, joita sitten blogissani esittelisin kaikille ja tekisin niistä testiä. En ostanut uutta televisiota, sillä mitäs minä sillä muka tekisin? Vanhakin pölyttyy vintissä. En käynyt siinä kaupassa, jossa sänkipartaiset miehet kävelevät paidan ylin nappi auki. Minulla on jo paita, jonka ylin nappi on auki- se itse asiassa on pudonnut johonkin. En ostanut edes uutta karvalakkia, sillä vanha karvalakkini palvelee takuulla vielä vuosia, vuosia.

Sen sijaan kävin hakemassa navetasta lypsylämmintä maitoa, jonka hankkimiseen ei tarvinnut käyttää valuuttaa. Söin tänään itse valmistamaani ruokaa. Nostin lantut, jotka kasvoivat tänä vuonna hyvin. Ajoin traktorilla rankaa liiterilleni, jotta minulla on parinkin vuoden päästä talvisin mahdollisuus lämmittää pirttiäni. Katselin pikkulintujen touhuja auringonkukkapellolla.

Tämä on elämä, jonka olen aina halunnut ja jossa olen onnellinen.

Myös lakastuva luonto on kaunis. Oletteko huomanneet, kuinka hienoja
geometrisiä muotoja auriongonkukan siementen asettelussa luonto onkaan laatinut?



maanantai 15. syyskuuta 2014

Kaverit ulkoilemassa

Kuten olenkin jo ehtinyt kertoa, pidän Ruskis- ammua "vapaana" siten, että sillä on vanha hevosen riimu päässä ja riimu on pitkässä narussa jonkin kapineen, tai puun ympärillä. Toisin sanoen, Ammunen on lie'ssa (perusmuoto: lieka). Tämä on varsin näppärä tapa syöttää erilaisia otuksia, kun voin siirtää eläimen uuden nurmen ääreen, kun edellinen paikka on syöty tyhjäksi. Toisinaan lieka on kiinni rautakangessa ja sillä konstin voin suojella vähän arvokainpia istuksiani, kun laitan kangen juuri narun etäisyyden päähän suojeltavasta kasvista- vaikka porkkanamaasta. Luonnollsesti lie'assa oleva otus vaatii jatkuvaa valvontaa solmiutumisvaaran vuoksi. Joskin tuo Ammunen tuntuu olevan sen verran viksu, että kun se huomaa narun kiristyvän, se peruuttaa askeleen. Solmujakaan se ei tee, kumma kyllä. Ainoastaan jonkin mitättömän kannon, tai pajupuskan ympärille se on ajoittain onnistunut narunsa kieputtelemaan. Mutta silloinkaan se ei riuhdo, vaan odottolee kaikessa rauhassa paikoillaan. Outo otus, etten sanoisi.

Ulkoilutan myös kaniani. Minulla on sille valjaat ja hiljakkoin ostin myös kelanarun aiemman, liian lyhyen pikkunarun tilalle. Pupusen opettaminen lähes villikanista valjaissa viihtyväksi kesykaniksi oli ehkä isokin operaatio, mutta näin jälkeenpäin se ei oikein miltään "työltä" tuntunut. Olenhan eläinten kanssa touhunnut koko ikäni. Aiemmin olen jo kirjoittanut, kuinka kesytin kania jo hevostallilla, vaikka se ei siis minun tuolloin vielä ollutkaan. Kaikki tuo aika kanin kanssa on nyt tuottanut hedelmää ja voin sanoa, että kanista on tullut jo melko kesy. Kanin aiemmista vaiheista voitte lukea lisää täältä.

Tässä jokin aika sitten päätin viedä kanin vähän jaloittelemaan. Tapansa mukaan kani juoksi "päättömänä" suoraan vasikkahaan luo, jossa Ammunen olikin jo lie'assa syömässä odelmaa. Otin kuvasarjan, joka kertoo tästä kahden naruissa ulkoilevien kavereiden kohtaamisesta. On hämmästyttävää, kuinka erikokoiset- ja rotuiset eläimet voivat olla noin hyviä ystäviä. Ruskis nuoli Rumpalin ja kani oli jopa mielissään. Kumma kyllä, kun ajattelee, kuinka siisteyden perään kanit ovat. Toisaalta, siistiksi se toden totta tuli... Katsokaa ja ihmetelkää!


Kohtaaminen kesällä kerran.

Nuuhkintaa ja tutkimista.
"Jos minä tästäkin vähän..."
"Joo, eiköhän tämä ollut tälläkertaa tässä"
Puhtaaksi nuoltu jääräpäinen kanikka. Sanoo ihan selvästi: "Ei. En liiku. En!"