"Lehmä on ystävä"

Näin minulle sanoi kerran eräs vanhenpi nainen, jolla on itsellään pääasiassa maatiaiskarjaa. Tuo karja on todellakin hänelle selvästikin joukko persoonallisia ystäviä, ei siis epämääräinen ja kasvoton karja. Ei joukko korvamerkkien numeroita, vaan joukko nimettyjä nautoja, joiden tavat ja tottumukset ovat hoitajansa tiedossa ja jotka tuntevat hoitajansa tavat. Tavoiteltava tilanne, eikö vain? Ja monellako suomalaisella maatilla on enää tuollaista? Aika harvalla, etten sanoisi.

Lehmä ON ystävä.

Tuolla tilalla naudat saavat kulkea vapaasti niin pihassa, kuin navetassakin. Kun pihaan ajaa, niin joutuu häätämään nautoja edestään, kun ne hölmöparat eivät tajua väistää autoa itse...Kukaan ei ole niille pahaa tehnyt ja ne luottavat ihmiseen. Ne eivät ole käytännössä juuri koskaan kiinni. Parressa eivät koskaan, sillä jos ne ovat kiinni, ovat ne sisälläkin pitkässä ketjussa, joka mahdollistaa niiden luontaisen liikkumisen.

Voisitko olla olematta tämän ystävä?

Tuskinpa...

Kävelyllä kesällä. Ruskis on selvästi huomannut juuri kuvaajan.
Hämmästynyt niin, että meinaa kaatua kyljelleen!

Ikinä en ole joutunut pelkäämään, että Ammunen tekisi jotain pirunkuria.

Taidetta koteihin.

Allekirjoitan vanhan naisen kertoman toteamuksen täysin. Olen samaa mieltä- lehmä todellakin on ystävä. Tavallisestihan koiria, kissoja ja hevosia on totuttu pitämään ystävinä ja naudan tehtävä on kasvaa isoksi, tuottaa maitoa ja vasikoita ja lopulta hyvää lihaa. Ei siinä, että se väärin olisi, mutta omien kokemusteni ja emppiiristen havaintojeni perusteella voin vakuuttaa, että nauta on hyvin viisas, oppivainen, leikkisä ja tunteikas otus. Siis aivan kuin kuka tahansa meistä. Tällainen havainto tuotantoeläimestä saa miettimään, että haluan tarjota näille ystäville niiden elinaikana mahdollisimman hyvät olot. Onneksi olen melko vapaa siitä ajatusmallista, että nautoja kasvatetaan vain hyödyksi, niistä itsestään millään muotoa välittämättä, tai niiden lajityypillisille toiminnoille sijaa antamatta. Eläintenhoitajana ja maatalouslomittajana pyrin turvaamaan kaikkien eläinten olot ja annan niille parhaan mahdollisen hoidon, jonka voin niille antaa.

Ja kun miettiikään menneitä aikoja, voi vain ajatella, kuinka paljon lehmille ovatkaan lypsyllä ollessaan emännät ja nuoret naiset kertoneet asioitaan. Otsakontaktissa lypsettävään lehmään ollessaan voi hyvin kuvitella, että näille on kerrottu kaikki asiat maan ja taivaan väliltä ja vähän maan altakin... Käytin siksi nimikkeitä emännät ja nuoret naiset, että aikoinaanhan mies ei milloinkaan lypsänyt. Miehet hoitivat hevoset. Talliin ei naisia edes päästetty. Kaikki on nykyisin ihan nurin... Miehet lypsävät lehmiä ja naiset ovat tallilla... Mieleeni tulee väkisinkin elokuva Häjyt ja toteamus: "kummalliseksi mennyt tämä maailma: raavaat miehet syö salaattia ja nuoret naiset juo viinaa". Tai jotenkin noinhan se meni.

Ammu aamuauringossa.

Kuten te lukijani olettekin plökistäni huomanneet, on naudan pitäminen lemmikin ja ystävän asemassa aivan mahdollista. Sen voi ottaa mukaan metsäretkelle ja marjaan. Sen kanssa voi käydä iltakävelyllä pitkin kyläteitä- tosin silloin saa osakseen jokseenkin... Noh... Hämmystyneitä katseita. Naudan kanssa voi viettää aikaa, sitä voi harjata kuin hevosta. Sillä voi ratsastaa. Sille voi opettaa "temppuja". Monikäyttöisiä kavereita siis!

Tämä ratsastuskuva vain esimerkkinä nautaeläinten monikäyttöisyydestä.