Äärimmäisen säilyttämisen menetelmä perinnerakentamisessa

Vanhojen rakennusten entistävässä korjaamisessa suosittelen kaikille lämpimästi otsikon mukaista menetelmää. Ideanahan on säilyttää niin paljon vanhaa ja alkuperäistä rakennusmateriaalia, kuin mahdollista. Samalla tulee säilytettyä edellisten sukupolvien työtä ja kapineen historiallinen arvo. Vaikka menetelmä lisäisi työtä, vaivaa ja ajanmenoa, niin se on silti museaalisessa mielessä oikein hyvä menetelmä. Paras olisi toki silleensä säilyttämisen jälkeen konservointi, mutta harvalla on resursseja konservoida lahoa lautaa, josta puuttuu pahimmillaan jo muutama sentti alapäästään...

Itse olen käyttänyt tätä menetelmää koko rakennusprojektini ajan. Sitä ennen käytin sitä mm. vanhojen huonekalujen ja moottoripyörien kunnossapidossa. Olen mielestäni päässyt tällä tavoin hyviin tuloksiin, vaikka myönnänkin, että paljon nopeanpaa olisi uusia lahot laudat, kuin paikkailla niitä. Mutta se lauta ei olisi vanha, se ei olisi alkuperäinen. Tokihan se ajan oloon muuttuisi luontevaksi osaksi rakennusta ja ilman muuta jokainen korjaus on myös, joko mennyt, tai tuleva osa rakennuksen historiaa. Paikkaus myös yleensä näkyy, tai erottuu muulla tavoin, sillä en käytä kittejä. Ne kun kuitenkin rapaisevat aikanaan pois. Mutta tämä on vain osa rakennusta ja minua oikeastaan kiinnostaakin muiden rakennustyömailla se, kuinka paljon he ovat onnistuneet säilyttämään vanhaa, ei niinkään se, kuinka paljon he ovat onnistuneet uusimaan rakennusosia.

Otan kuvalliseksi esimerkiksi oman projektini, vanhan saunani. Sauna sijaitsee pihapiirin metsänpuolella, lähellä liiteriä ja saunakaivoa. Sauna on hirsinen ja siinä on saunahuoneen lisäksi saunakamari. Rakennuksessa on sähköt, mutta ei viemäröintiä, eikä paine- tai pumppuvettä. Vesi kannetaan.
Alun perin rakennus on ollut sisäänlämpiävä. Savupiippu on tehty jälkeenpäin, kuitenkin ehkä jo 1930- 40. luvulla. Rakennusta ei ole milloinkaan ulkovuorattu. Sisällä on lauteiden takana ollut kattohuopa ja laudoitus, joiden ansiosta sauna on osittain lahonnut. Rakennuksen korjauksesta olen jo höpissyt jotain täällä.

Kaksi alinta hirttä (ykkösvarvi) uusittu,
 tilkitty pellavalla ja kiveä vasten on tuohi.

Sitten viimein asiaan. Nurkkalaudat olivat rakennuksen muun lahoamisen ja maan varaan joutumisen seurauksena lahonneet alapäistään ja niistä todellakin puuttui jopa kymmenen senttiä puuta. Laho jatkui toki pidemmällekin. Vedin lahot kohdat ehjän puun kohdalta poikki hieman viistosti, jotta muodostuisi tippanokka ja maalasin puun syyt umpeen sahauspinnasta. Tämän jälkeen etsin jemmoistani vanhaa raamisahattua petäjälautaa (8-10" leveää). Tuosta sitten sirklasin sopivan levyistä soiroa. Kaikki laudat olivat eri levyisiä, sillä ne olivat "kinnaskoskelaisella" sahattuja. Eli siis käsin sahattu tukista. En sentään ryhtynyt kaivamaan omaa sahaani esille ja etsimään sopivaa tukkia pukille, joten raamilauta käyköön vielä tämän kerran, vaikka ilmiasultaan erilaista onkin... ;) Tuosta laudasta sitten pätkin sopivia pätkiä, jotka maalasin kahdesti valkoisella pellavaöljymaalilla. Ensimmäinen kerta luonnollisesti ohennetulla.

"Uusi" paikkapala ikuvanhan laudan jatkeeksi.

Samalla tavalla maalasin vanhatkin laudat. Lautojen kuivuttua lätkin ne paikalleen naulaamalla vasaralla. Ei siis naulapyssyllä, sentään niin! Lopuksi maalasin laudat kauttaltaan kolmannen kerran.

Tässä jatkopalat naputeltuna paikoilleen.

Nurkkalautojen maalausta kolmanteen kertaan.
Perinnemaalilla, tottakai!